Jotenkin minusta tuntuu, että tämä blogi alkaa lähestyä
loppuaan. Vaikka asioita tapahtuu ja mielessä pyörii juttuja niin kuin
ennenkin, en oikein saa enää samanlaista intoa niiden kirjoittamiseen kuin
ennen. Ja että tämä kirjoittaminen on viimeisten kertojan osalta tuntunut
kauhean vaikealta- kankealta -vaikka aiemmin sen on ollut tosi helppoa ja
kivaa. Ilmeisesti hiipuu kunnes loppuu kokonaan. Väännetään nyt kuitenkin vielä
jotain:
Kulunut viikko on ollut hyvin merkittävä - aivan kuin
suuntaviivoja tulevaan. Aivan kuin Hengessä olisi tapahtunut paljon ja että
tulevaisuudessa ne tulevat konkretiaksi myös käytännössä. Ja tuntuu
erikoiselta, että uskallan sanoa näin, vaikka mitään ei ihmimillisesti katsoen
olekaan muuttunut tai sovittuna. Silti on erikoinen varmuuden olo.
Viikon tapahtumat liittyvät Israeliin ja omaan persoonaani,
Herran tekemisiin kummallakin taholla. Helmikuussa Israelin matkalla tapasimme
matkaryhmän kanssa erään Israelissa 2 vuotta asuneen suomalaispariskunnan. Nyt he
olivat kesälomalla Suomessa ja tapasimme melkein koko helmikuun matkaporukalla.
Rukoilimme yhdessä ja jotenkin sen jälkeen on vain tuntunut selvältä, että
jatkossakin tulemme menemään Israeliin ja toimimaan jotenkin myös heidän
kanssaan . Pienesti vai isosti, mitä, missä ja milloin – se on täysin Jumalan
käsissä. Koko tämä juttu on niin käsittämätön, ja se mitä Jumala on tekemässä
Israelissa vielä tulevaisuudessa, on niin ihmeellistä. Vielä on Raamatun
lupauksia täyttymättä, vielä on 10 Israelin heimoa identiteettiään tuntematta,
vielä on maata asuttamatta, vielä ei ole Juuda ja Efraim tullut yhdeksi, vielä
ei ole peitettä otettu pois juutalaisten silmiltä. Mutta kaiken sen Jumala on
luvannut tehdä ja se on tulossa. Ja tietysti Jeesus tulossa Kuninkaana.
Sitten toisessa tilanteessa eräs henkilö rukoili puolestani
ja sai siinä Herralta profetaalista sanaa persoonaani liittyen. Sanomassa oli
monia asioita, mutta yksi asia oli sellainen että persoona on puhjennut
kukkaan. Että se on nyt auki. Aina ennen olen kokenut ja saanut sanomiakin
siitä nupulla olemisesta. Ettei uskalla olla tai ettei ole vielä kunnolla oma
itsensä. Tästä prosessista olen paljon kirjoittanutkin. Itsestäkin on välillä
tuntunut viime aikoina, että kenties vähitellen alkaa olla jo auki. Että olisi
jo kuoriutunut. Muistan kuinka olen kirjoittanut täällä kuoren sisässä
olemisesta ja peloista olla oma itsensä. Jumalan on hautonut ja hoitanut
todella. En meinaa enää tunnistaa tätä pelkoa. Olen kyllä jo aika lailla oma
itseni. Hyvin vajavainen ja armoa ja rakkautta runsaasti tarvitseva. Mutta
kuitenkin ei niin kuorellinen enää. Ehkä nyt ihan tipu sitten. Ulkona
kuorestaan ja ihmettelessä että mitäs noilla kuorilla olikaan virkaa.
Jättämässä kuoret taakseen ja piipittämässä eteenpäin, emon perässä.
Tämä sama henkilö joka rukoili, piti raamattutunnin myös
aiheesta leimautuminen. Hän kertoi siinä esimerkkinä muun muassa kanoista,
joiden untuvikot leimautuvat ensimmäiseen näkemäänsä olioon, emoonsa ja seuraavat
sitä sitten kaikkialle. Puheen idea oli kertoa kuinka tärkeää uskovan on
leimautua Isään Jumalaan, Jeesukseen ja Jumalan Sanaan, jotta voi sitten saada
tarvittavan opetuksen, suojan jne. Oli hauskaa että kanat olivat mukana puheissa. Ja kun on päässyt ulos kuorestaan eihän sitä muuta haluakaan kuin
seurata Jeesusta vaan joka paikkaan.
Tässä lopussa on viime viikolla otettu kuva. Juudan leijona
ja Suomi. Tämä yhteys on tärkeä. Tämä on aivan älyttömän tärkeä. Tästä kuullaan
vielä.
Ja sitten vielä persoonallisen näköinen kukko ja kana myös. Nämäkin näin kuluneella viikolla.
Tosiaan, tästä kirjoittamisesta ei todellakaan meinaa tulla enää mitään.
Ja nyt on pian alkamassa elokuu, jossa minulla on muutenkin taas tosi paljon
menoja. En tiedä koska kirjoitan seuraavan kerran. Jos lehti olisi kääntymässä.
Blogi päättymässä ja jotain muuta alkamassa? En tiedä. Isän käsissä kaikki.
