Jokohan sitä olisi vähitellen toipunut matkasta. 4
vuorokautta olen ollut jo kotona, mutta jotenkin tämä takaisintulo on aina
yllättävän rajua vaikka on poissa vain viikon. Kun sen viikon ajan katselee
kaikkea jostain eri näkökulmasta, jostakin aivan kuin ylhäältä. Ja sitten palaa
taas sinne alas ja vielä kaikenlisäksi viikosta hyvin väsyneenä, niin ei ihme
että ottaa aikansa sopeutua. Viime viikon olin siis taas Italiassa raamattuviikolla,
tämä oli jo 5. perättäinen vuosi, jolloin olen saanut olla mukana siellä.
Oltiin tällä kertaa Garda-järven rannalla ja yhtenä päivänä retkeiltiin Monte
Baldon –vuoristossa. Sieltä vuorilta oli mahtavat näköalat, toinen näkökulma
kaikkeen, murheet kaukana ja taivas lähellä. Ja sitten kohta taas oltiin siellä
alhaalla laaksossa. Jotenkin ymmärrän, että normaali elämä on siellä alhaalla.
Silti paluu vaan on vähän rajua. Mutta eiköhän se taas tästä. On ainakin saanut
jo univelat pois, niin sekin helpottaa.
Palatessani vuorilta takaisin oman elämäni laaksoon
pätkähdin keskelle vihan tunteita ja kiukustuneita ajatuksia. Onhan näitä ollut
paljon ennenkin, mutta ehkä juuri tuollainen irtiotto näistä asioista sai minut
havaitsemaan ne entistä paremmin palattuani samoihin kuvioihin. Kun ei yhtään
haluaisi kantaa vihaa, kaunaa, ärsyytymistä ja mitä kaikkea sellaista, mutta
kun tuntuu, että ne vain riippuvat itsessä kiinni. Vaikka kuinka haluaisi
ajatella jotakin ihan muuta, ajatukset pyörivät juuri niissä ihmisissä, jotka
ovat kohdelleet kaltoin. Näitä asioita sitten märehtii ja pyörittää, niissä
kieriskelee ja on niiden vanki, vaikka tajuaa, että itselleen tekee koko ajan
pahaa, kun miettii sitä pahaa, mitä joku muu on minulle tehnyt.
Haluaisin voida antaa anteeksi paljon helpommin, kuin miten
se minulta nykyään onnistuu. Huomaan, että minun on todella vaikea antaa
loukkauksia anteeksi. Elämäni on aina ollut kauhean varovaista, etten vain
ärsyttäisi ketään, koska sitten kun tulee loukkaus, en välttämättä kestä sitä
ollenkaan. Tällainen ylivarovainen elämä ei kuitenkaan ole mitään elämää. Ja
välillä käy näinkin että vaikka kuinka yrittää varoa, sitten kuitenkin joku
onnistuu iskemään ja loukkaamaan. Näihin vaikeisiin tilanteisiin liittyy
tietysti vielä se, että loukkaaja ei itse tajua loukanneensa ollenkaan. Vaikka
hänelle kertoo tulleensa satutetuksi, sanat kaikuvat tyhjyyteen eikä aitoa
anteeksipyyntöä ole odotettavissa, koska loukkaaja itse ei ymmärrä tehneensä
mitään väärin. Ainoa mahdollisuus päästä vapaaksi on antaa anteeksi ilman
anteeksipyyntöä. Silloin on omassa voimassaan helposti tyhjän päällä. Ainakin
minä olen. Katkeruus ja asioihin takertuminen on ihan siinä vieressä ja
nielaisemassa.
Anteeksiantaja on suurin voittaja. Jeesuksessa tämä asia on
malliksi annettu ja Hänen elämässään täydeksi konkretiaksi tullut. Ei ketään
muuta ole niin syyttä haukuttu ja tuomittu. Eikä kukaan ole niin paljon
vastustajiaan rakastanut. Ei kukaan ole antanut niin paljon anteeksi. Jotenkin
hämärästi tajuan, että vain Jeesukseen katsomalla, siis Häntä ajattelemalla
voin jotenkin päästä vapaaksi anteeksiantamattomuudestani. Se on välttämättömyys,
koska muuten jään vihaani loppuelämäksi, enkä koskaan uskalla elää kunnolla,
jos aina joudun pelkäämään uusia loukkauksia. Vain Jeesuksen elämä voi minut
tästä vapauttaa. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin päästä vapaaksi omasta itsestä,
omista ”oikeuksista” olla katkera. Ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin löytää
jotakin mikä on suurempaa, kuin se mitä PAHAA MINULLE on tehty. Jotenkin
tajuaa, että vapaus on siellä, missä ei tarvitse murehtia siitä mitä MINULLE
tapahtuu, miten MINUA kohdellaan. Vapaus on siellä missä rakkaus hallitsee, ei
siellä missä MINÄ olen tärkein.
Oman itsen kuoleminen ja Jeesuksen kautta eläminen on yksi
Raamatun keskeisiä teemoja. Se on työ, jonka vain Pyhä Henki voi ihmisessä
tehdä. Että oma itse vähenee ja Jeesus saa enemmän ja enemmän tilaa. Vaikka
hiukan puhuinkin tästä teemasta tuolla Italiassa, en kyllä voi siitä sanoa
vielä paljonkaan ymmärtäväni tai että se omassa elämässä kovinkaan totta olisi.
Vaan onhan se selvä suunta kuitenkin. Ja sellainen, että näiden vihojeni kautta
näen vielä kaiken lisäksi myös asian välttämättömyyden. Tajuan myös, että jos
jatkossa haluaa pitää jollain lailla Raamatun Sanaa esillä, tulee välttämättä
jossain vaiheessa kohtaamaan myös jonkinasteista negatiivista kommentointia –
toivottavasti ei laajasti, mutta kuitenkin aina jostain löytyy se joku, joka ei
tykkää. Ja silloin ei kuitenkaan haluaisi loukkaantua heti ja kompastua siihen.
Vaan haluaisi voida rakastaa, niin kuin Jeesus ja jatkaa eteenpäin hyvillä mielin
sellaisessakin tilanteessa.
Kuinka paljon Raamatussa onkaan kohtia vihamiesten
rakastamisesta. Sehän on Jeesuksen oikein tavaramerkki. Häntä hakataan
nauloilla ristiin ja hän rukoilee ja pyytää Isältä että Hän antaisi anteeksi
väärintekijöille. Se kaikki menee täysin yli ymmärryksen. Ja kaikki se pilkka
mitä Hän on ottanut vastaan viimeisen 2000 vuodenkin aikana, kuinka paljon
nytkin Häntä soimataan eikä oteta todesta ja kuinka sitten kuitenkin Hän on
täynnä armahdusta jokaiselle joka Hänen luo vain tahtoo tulla. Jeesuksen voima
on anteeksiantamuksen voima.
Vaikuttaa siltä, että minulla on aika paljon vielä opittavaa
anteeksiantamisesta ja omalle itselle kuolemista. Harjoitukset laaksonpohjalla
etenevät..
”Siunatkaa vainoojianne,
siunatkaa, älkääkä kirotko.” (Room. 12:14)
”Rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa niiden puolesta,
jotka vainoavat teitä, että olisitte taivaallisen Isänne lapsia.” (Matt. 5:44)
”Siunatkaa niitä, jotka teitä kiroavat. Rukoilkaa niiden
puolesta, jotka teitä solvaavat.” (Luuk. 6:28)
