Tipu piipittää

Jotenkin minusta tuntuu, että tämä blogi alkaa lähestyä loppuaan. Vaikka asioita tapahtuu ja mielessä pyörii juttuja niin kuin ennenkin, en oikein saa enää samanlaista intoa niiden kirjoittamiseen kuin ennen. Ja että tämä kirjoittaminen on viimeisten kertojan osalta tuntunut kauhean vaikealta- kankealta -vaikka aiemmin sen on ollut tosi helppoa ja kivaa. Ilmeisesti hiipuu kunnes loppuu kokonaan. Väännetään nyt kuitenkin vielä jotain:

Kulunut viikko on ollut hyvin merkittävä - aivan kuin suuntaviivoja tulevaan. Aivan kuin Hengessä olisi tapahtunut paljon ja että tulevaisuudessa ne tulevat konkretiaksi myös käytännössä. Ja tuntuu erikoiselta, että uskallan sanoa näin, vaikka mitään ei ihmimillisesti katsoen olekaan muuttunut tai sovittuna. Silti on erikoinen varmuuden olo. 

Viikon tapahtumat liittyvät Israeliin ja omaan persoonaani, Herran tekemisiin kummallakin taholla. Helmikuussa Israelin matkalla tapasimme matkaryhmän kanssa erään Israelissa 2 vuotta asuneen suomalaispariskunnan. Nyt he olivat kesälomalla Suomessa ja tapasimme melkein koko helmikuun matkaporukalla. Rukoilimme yhdessä ja jotenkin sen jälkeen on vain tuntunut selvältä, että jatkossakin tulemme menemään Israeliin ja toimimaan jotenkin myös heidän kanssaan . Pienesti vai isosti, mitä, missä ja milloin – se on täysin Jumalan käsissä. Koko tämä juttu on niin käsittämätön, ja se mitä Jumala on tekemässä Israelissa vielä tulevaisuudessa, on niin ihmeellistä. Vielä on Raamatun lupauksia täyttymättä, vielä on 10 Israelin heimoa identiteettiään tuntematta, vielä on maata asuttamatta, vielä ei ole Juuda ja Efraim tullut yhdeksi, vielä ei ole peitettä otettu pois juutalaisten silmiltä. Mutta kaiken sen Jumala on luvannut tehdä ja se on tulossa. Ja tietysti Jeesus tulossa Kuninkaana.

Sitten toisessa tilanteessa eräs henkilö rukoili puolestani ja sai siinä Herralta profetaalista sanaa persoonaani liittyen. Sanomassa oli monia asioita, mutta yksi asia oli sellainen että persoona on puhjennut kukkaan. Että se on nyt auki. Aina ennen olen kokenut ja saanut sanomiakin siitä nupulla olemisesta. Ettei uskalla olla tai ettei ole vielä kunnolla oma itsensä. Tästä prosessista olen paljon kirjoittanutkin. Itsestäkin on välillä tuntunut viime aikoina, että kenties vähitellen alkaa olla jo auki. Että olisi jo kuoriutunut. Muistan kuinka olen kirjoittanut täällä kuoren sisässä olemisesta ja peloista olla oma itsensä. Jumalan on hautonut ja hoitanut todella. En meinaa enää tunnistaa tätä pelkoa. Olen kyllä jo aika lailla oma itseni. Hyvin vajavainen ja armoa ja rakkautta runsaasti tarvitseva. Mutta kuitenkin ei niin kuorellinen enää. Ehkä nyt ihan tipu sitten. Ulkona kuorestaan ja ihmettelessä että mitäs noilla kuorilla olikaan virkaa. Jättämässä kuoret taakseen ja piipittämässä eteenpäin, emon perässä.

Tämä sama henkilö joka rukoili, piti raamattutunnin myös aiheesta leimautuminen. Hän kertoi siinä esimerkkinä muun muassa kanoista, joiden untuvikot leimautuvat ensimmäiseen näkemäänsä olioon, emoonsa ja seuraavat sitä sitten kaikkialle. Puheen idea oli kertoa kuinka tärkeää uskovan on leimautua Isään Jumalaan, Jeesukseen ja Jumalan Sanaan, jotta voi sitten saada tarvittavan opetuksen, suojan jne. Oli hauskaa että kanat olivat mukana puheissa. Ja kun on päässyt ulos kuorestaan eihän sitä muuta haluakaan kuin seurata Jeesusta vaan joka paikkaan.

Tässä lopussa on viime viikolla otettu kuva. Juudan leijona ja Suomi. Tämä yhteys on tärkeä. Tämä on aivan älyttömän tärkeä. Tästä kuullaan vielä. 

Ja sitten vielä persoonallisen näköinen kukko ja kana myös. Nämäkin näin kuluneella viikolla.

Tosiaan, tästä kirjoittamisesta ei todellakaan meinaa tulla enää mitään. Ja nyt on pian alkamassa elokuu, jossa minulla on muutenkin taas tosi paljon menoja. En tiedä koska kirjoitan seuraavan kerran. Jos lehti olisi kääntymässä. Blogi päättymässä ja jotain muuta alkamassa? En tiedä. Isän käsissä kaikki.

Heinäkuun huminoita

Ei ehkä kannattaisi kirjoittaa, kun ei ole oikein mitään aihetta selkeästi mielessä. Pää on tuntunut aika sekavalta viime aikoina, on ollut vaikea keskittyä Sanankin lukuun. En yhtään tiedä mistä tämä johtuu. Mutta ei nyt silti mitään hätääkään ole. Kivoja päiviä on ollut, kivoja kesäjuttujakin ystävien kanssa, mikä ei ole minulle itsestäänselvyys. Ja välillä itkua väliin joistain asioista. Kaikki on ihan hyvin, vaikka tuo korva vielä oirehtiikin. Ehkä ei kuitenkaan enää ihan niin pahasti häiritsevänä kuin aiemmin. Fysioterapiat jatkuu ja silleen.

En tiedä mitä tämä on. Ehkä jotakin on tapahtumassa. Ensi viikolla onkin yksi juttu tulossa, mistä mietin, että se voi avata jotain uutta. Mutta ei kyllä mitään paineita ole siitäkään. Herran käsissä kaikki ja kaikki on hyvin. 

Tämä tuleva syksy on tuomassa isoja muutoksia monien ystävieni elämään: opiskelujen aloittamista uudessa kaupungissa näin aikuisiällä, toiseen maanosaan työn perässä muuttamista, isoja parisuhdeasioita jne. Ihmettelen sitä rauhaa mikä minulla on. Usein tällaisia kuullessani on tullut kamala olo että minäkin haluaisin jotain uutta. Nyt on rauha. Ja silti miettii, että olisiko itselläkin kuitenkin jotakin uutta myös tulossa. Tietysti aina katselee myös tätä maailman tilannetta. Muutoksia voi tulla elämään myös ihan ulkopuolisista syistä. Ja silti on vain rauha. Kaikki on Isän käsissä. ”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.” 

On ihanaa kesää – niin kaunista. Ehkä lähden nyt metsään katsomaan löydänkö pari mustikkaa. (Vai hetkinen, nyt kuuluu kyllä ukkosen jyrinääkin.. saa nähdä menenkö sittenkään..)

”Kun katselen sinun taivastasi, sormiesi tekoa, kuuta ja tähtiä, jotka sinä olet asettanut paikoilleen, niin mikä on ihminen, että sinä häntä muistat, tai ihmislapsi, että pidät hänestä huolen! (Ps. 8:6-7)

P.S. 57 ajokilometrin, 2,8 mustikkalitran ja 4 km vaellusreittikävelyn jälkeen voi todeta että kannatti lähteä metsään eikä ukkonen tullut yhtään perässä. Kauniita hetkiä oli taas luonnossa. Muuten, jos joku lukija sattuu olemaan innokas mustikanpoimija, ostaisin kyllä mielelläni oman ja maatilan käyttöön. Omat poiminnat jää kuitenkin vähiin, sen tiedän.

"Vihreille niityille hän vie minut lepäämään, tyynten vetten äärelle hän minut johdattaa." (Ps. 23:2)

Tukossa lukossa

Tuleekohan tästä kirjoituksesta vaan sairaskertomus..? Kyllä erilaiset vaivat ainakin minun ajatukseni helposti kietovat – jotenkin jää vaan niitä miettimään ja jotenkin käpertyy itseensä ja vaivoihinsa. Minulla on nyt ollut kaksi viikkoa uusi ongelma, joka ei ole vielä helpottanut. Olen pitkään soimannut itseäni liikunnan puutteesta ja pari viikkoa sitten innostuin sitten taas pitkästä aikaa menemään jumppaan. Se oli tosi rankka, mutta olin tyytyväinen, että oli tullut käytyä, ja ajattelin, että jos vaikka nyt innostuisin jo liikkumaan enemmän jatkossakin.  Jumppaa seuranneena aamuna vasen korvani oli jotenkin erikoisen oloinen ja se on ollut sitä nyt sitten tosiaan koko ajan siitä eteenpäin. Kaikuu, humisee, vinkuu, välillä kuuluu huonommin, jotkut normaalit äänet tuntuvat välillä tosi ikäviltä jne. Olen ehtinyt jo käydä terveydenhoitajalla, yleislääkärillä, korvalääkärillä ja kaksi kertaa fysioterapeutilla näiden kahden viikon aikana. Katsotaan nyt sitten mitä tästä seuraa. Vaikka mieli on meinannut välillä mennä matalaksi, olen kuitenkin koittanut luottaa Herraan tässäkin asiassa. Sen verran vähän minun on tarvinnut sairastaa, että sillä alueella en ehkä niin ole oppinut luottamaan, vaan helposti tulee pelkoa. Eihän tämä vaiva varsinaisesti mitään tekemisiä eikä muutakaan estä. On vain enemmän tai vähemmän tympeä olo kun melkein koko ajan kuuluu joku ylimääräinen ääni. Pienempää tinnitusta minulla on ollut jo 20 vuotta, mutta tähän verrattua se ei ole mitään. Tietysti Isältä pyytää että apu voisi tulla.

Maailmalla tapahtuu taas niin paljon, ja minä sitten mietin jotain korvaani enkä pysty kunnolla keskittymään muuhun. Esimerkiksi rukoilemaan Israelin tilanteen puolesta. Tuntuu melkein oudolta katsoa tilannetta nyt vain täältä kaukaa, kun viimeksi vastaavassa tilanteessa marraskuussa 2012 oli siinä niin itse mukana – kuulemassa hälytyksiä ja juoksemassa suojaan. Jotenkin tilanne vaikuttaa vielä pahemmalta nyt. Jälleen kerran epäselvyys tulevasta – mitä tapahtuu, loppuuko tämä äkkiä vai kestääkö kauan. En voi vieläkään oikein käsittää, kuinka juuri silloin niiden parin viikon aikana kun olin Israelissa marraskuussa 2012 oli tämmöinen raketti-iskujen erikoistilanne. Aivan erilailla katsoo nyt tätä nykytilanne, kun on se omakohtainen kokemus siellä. Kyllä se herkisti – jopa minuakin – ymmärtämään jotakin siitä mitä on olla siellä tämmöisessä tilanteessa.

Vaikka toisaalta myös nämä sairaudet kääntävät sisäänpäin, kai ne sitten kuitenkin myös herkistävät ymmärtämään toisten kärsimystä. Olin viikonloppuna valtakunnallisessa hengellisessä tapahtumassa ja huomasin rukoilevani kovasti edessäni istuvan nuoren naisen puolesta, jonka selkäranka oli jotenkin skolioosissa ja hänen oli selvästi hiukan hankala istua penkillä pitkään, hartioitansa taisi kiristää ainakin niin kuin minullakin. Ja sitten rukoilin. En tiedä olisinko muuten rukoillut, jos ei itsellä olisi ollut samoja juttuja.

Mutta eipä tule nyt kirjoittamisesta tämän enempää, tukossa kroppa ja ajatukset.. Pitänee siirtyä vaan kirjan luvun pariin.

Näiden tilanteiden jakeella eteenpäin: ”Me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa, niiden, jotka hän on suunnitelmansa mukaan kutsunut.” (Room. 8:28)