Kuvittelin jo kirjoittavani tämän tekstin syvältä masennuksen
syövereistä. Se suunnitelma kuitenkin epäonnistui, koska sain hetki sitten
puhelun, jossa pyydettiin yhteen pieneen juttuun. Ja sitten tämä ihan pieni
juttu jo kirkastikin mieltä sen verran, että masennuksensyöveriolo meni pois.
Voin siis kirjoittaa tässä edelleen itselle vaikeistakin aiheista, mutten
kuitenkaan masennuksesta käsin.
Jos en olisi saanut tuota puhelua, olisin nyt siis
masentunut siitä että elämässäni ei tapahdu mitään. Viime päivinä olotila on
ollut sellainen aivan kuin itsellä olisi oma auto jo vuosia sitten hajonnut
tienvarteen, siitä vain edelleen yrittää epätoivoisesti vikoja etsiä ja niitä
muka korjailla vaikka ei yhtään osaa ja samalla katselee kuinka muut kiitävät
ohitse ja perävaloja vaan saa katsella. On jo aivan epätoivoinen siitä että oma
matkanteko tyssäsi nyt tähän ja tästä ei enää minnekään liikuta – muilla vain
tapahtuu, minun kapasiteetti ei riitä enää minnekään uuteen.
Tällaista oloa on toki ollut ennenkin, mutta nyt sen ehkä
laukaisi aivan muutaman päivän sisällä tulleet kolmen eri ihmisen hienot isot
positiiviset uutiset. Tosi hienoa että tällaisia juttuja tapahtuu näillä
ystävillä. Ja sitten jo sorruinkin taas itsesäälin valtaan.
Ehdottomasti suurin pelko on se, että jos ei koskaan kykene
aitoon yhteyteen. Kun ei ole kyennyt tähän saakka, niin mitä jos ei pysty
koskaan. Jos koskaan ei pysty olemaan toisen seurassa aidosti oma itsensä,
kertomaan tarpeistaan, tunteistaan ja rakastamaan toista aidosti. Mitä jos jää
ainaisuuteen itsensä vangiksi ja elämä jää suorittamiseksi ja yrittämiseksi –
ponnisteluiksi, pakoksi ja väsymyksen tilaan. Jos ikinä ei löydä sitä mitä
oikeasti haluaisi tehdä ja lähelle ihmistä jonka kanssa oikeasti haluaa olla -ilman
taka-ajatuksia, järkeilyjä, ulkoaohjautuvia näin-sitä-vaan-kuuluu-elämän-mennä -ajatuksia.
Tämä ”mitä jos jää yhteyttä vaille” herättää suurta kauhua. Onneksi tuli pieni
puhelu.
Ei saisi vertailla elämäänsä toisiin. Ei yhtään. Siihen kyllä
sorrun niin helposti.
Mutta se yhteys. Se tuntuu niin kauhean tärkeältä nyt. Että
voisi olla yhteys jonkun (miehen) kanssa oikeasti. Ja toki sitten paremmat kyvyt
ylläpitää yhteyttä myös kaikkien kanssa. Ja sitten uskovien yhteys ylipäänsä.
Edelleen suurimpia surunaiheitani ovat kaikki ihmisten tekemät opilliset kummajaiset,
jotka rikkovat uskovien yhteyden, ettei maailma voi kunnolla nähdä että
Jeesuksen omat ovat yhtä ja että oikeasti on vain yksi Seurakunta. Ja toki
sitten ne asiat, jotka estävät muutenkin ihmisten välistä yhteyttä –
ylpeydestähän ne kaikki usein lähtevät. Ainakin minulla. Mutta toki
elämänkokemuksetkin vaikuttavat paljon omaan käyttäytymiseen. Saiko mallin että
esim. tunteista ja tarpeista puhuminen on hyvä asia vai ei? Onko luontevaa koskettaa toista vai ei? Mikä on tervettä omaa juttua ja mikä itsekkyyttä? Uudelleenopettelu
tuntuu epätoivoisen vaikealta, häpeää on vieläkin niin paljon – on niin vaikea
puhua monista asioista kun hävettää niin paljon. Mutta haluan uskoa, että se on
sittenkin mahdollista.
Siitä on jo jonkin verran aikaa kun vihdoin ymmärsin että
elämän tarkoitus on rakastaa. Vieläkään en kuitenkaan ole päässyt tästä teorian
tasolla tapahtuneesta oivalluksesta puusta pitkälle. Että mitä se rakastaminen
voisi kenties tarkoittaa omalla kohdallani. Käytännössä. Kaipaan jo jotenkin
ihan kauheasti että olisi jotain mielekästä tekemistä. Ja sitten sitä muka ei
ole. Mieli on kuitenkin ihan tyhjä siitä, mitä se omalla kohdallani voisi olla.
En voi kuin rukoilla apua tässä.
Olen täällä aiemminkin siteerannut raamatunkohtaa Jes. 40:31
”Mutta ne, jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman. He kohottavat siipensä
kuin kotkat. He juoksevat eivätkä uuvu, he vaeltavat eivätkä väsy.” Pari päivää
sitten sain tämän tekstiviestinä eräältä tutulta. Voisiko 2015 olla jo uuden
voiman vuosi, että jotakin uutta voisi jo ottaa vastaan..? On tai ei, rukous
ainakin on, että se olisi Herran odottamisen vuosi. Joka päivä Jeesuksen tulo
on lähempänä. Kunpa todella voisi olla siihen valmis ja omalta osaltaan valmistaa tietä Hänelle
muutenkin.
”Mutta keskellä yötä kuului huuto: ”Sulhanen saapuu! Menkää
häntä vastaan!”” (Matt. 25:6)
