Kananlento

Oli ihan pakko laittaa tuo nyt otsikoksi, kun kuluneella viikolla oli niin ihana lentopyrähdys. Pienkoneella lentäminen on ollut salainen haaveeni – ja usein se haave on ollut salassa ihan itseltänikin. Tarkoitan siis, etten sitä kovin aktiivisesti ole ajatellut, kunhan joskus  vain ajatellut että kovasti haluaisin kokeilla sellaisen kyytiä.  Mutta etten sitten yhtään ole tietänyt miten se käytännössä olisi mahdollista ja sitten jättänyt aiheen sikseen. Nyt sitten kuitenkin kahvitilaisuudessa erään raamattutunnin jälkeen vieressä istuva ilmailun harrastaja kysyi, että kuka haluaisi lähteä lentämään!

Lentohomma paisui sitten kuin pullataikina ja lentäjällä oli sitten lopulta 12 lennätettävää – intialaisia ja suomalaisia uskovia. Itselleni koko touhusta tuli hyvä oppitunti jälleen kerran. Toimin hommassa vähän niin kuin asioiden sopijana. Ja sitten innostuksen keskelle tulikin kamala murhe ja pelko. Että jos se 2-paikkainen pienkone (lentäjä + matkustaja) sittenkin jonkun kohdalla putoaa. Että en kestäisi sitä itsesyytöstä mikä minulle siitä tulisi, kun olisin sopinut asiasta ja sitten tapahtuisikin semmoista. Paine oli jotenkin tosi suuri. Huomasin, että minun oli valtavan vaikea luottaa toisia Jumalan käsiin. Että otin päälläni aivan liian suuren vastuun. Olisin halunnut kontrolloida asioita, mutta nyt olin tilanteessa mitä en mitenkään voinut kontrolloida – pysyykö kone ilmassa vai ei. Olisin paineessa varmaan perunut koko homman, jos juttu ei olisi ollut jotakin noin kiinnostavaa. 

Ilmailuillasta tuli aivan ihana. Jokainen 10-15 minuuttisen lentopyrähdyksen tehnyt ystävä tuli silmät innosta loistaen lennolta. Jokaiselle meistä se oli ensimmäinen kerta tällaista, ja kaikki olivat aivan haltioissaan. Paljon olisi jäänyt kokematta, jos olisin antanut periksi väärän syytöksen peloille. Itse olin lentovuorossa viimeisenä. En pysty ihan heti sanomaan mitään, mistä olisin nauttinut yhtä paljon. Olen aina tykännyt mennä isoilla matkustajalentokoneillakin ja toivonut yleensä ikkunapaikkoja, että yhtään saisi nauttia maisemista. Tuo pienkoneella lentäminen oli nyt sitten vaan paljon suurempi elämys vielä. Kierreltiin maatilan peltojen päällä ja kaikki näytti sieltä ylhäältä niin erilaiselta ja niin hyvältä. Aivan kuin mitään ongelmia ei missään olisikaan. Kaikki vain niin kaunista. Mieli jäi sinne ilmaan vielä pitkäksi aikaa laskeutumisen jälkeen.

Tämä ilmailu järjestettiin oikeastaan intialaista kristittyä perhettä varten, mutta siinä pääsi sitten suomalaisiakin siivellä. Näiden intialaisten juttuja tuli kuunneltua viikolla muutenkin. Heidän sanansa ja raamattuopetuksensa olivat myös hyvin nostattava kokemus. Heidän uskonsa on siellä vaikeissa oloissa ja vainojen keskellä tullut niin koetelluksi. Kun he kertoivat Jeesuksesta ja Hänen teoistaan Intiassa, se todella vaikutti minuun ja olen kiitollinen, että sain kuulla heidän puheitaan useampaan kertaan.

Nyt on sitten taas jalat tukevasti maassa. Ja on jo ollut mielikin siellä. Jatkuvat ihmettelyt oman elämän suunnasta pyörivät vain mielessä. Kesä nyt mennee mitenpäin vaan, mutta entä sitten syksy. Miten voi ihmiselle olla näin vaikeaa löytää paikkaansa elämässä..? Jatkuvaa ristiriitaa vuodesta toiseen.. 

Kaksi vuotta sitten kesällä mietin sielunhoitoterapeuttikoulutukseen lähtemistä (http://munavaikana.blogspot.fi/2013/07/stopissa-risteyksessa.html), mutta se sitten lässähti, eikä ollut voimaa. Viime kesänä myös mietin sitä hiukan, mutta silloin se jäi aika äkkiä. Nyt jälleen kerran se on mielessä, mutta en tiedä onko vieläkään aika. Luulen kyllä, että nyt motivaatiossani olisi jo enemmän kiinnostusta toisia ihmisiä kohtaan, kuin omien asioideni pyöritykseen. Itse asiassa omia asioita en enää juuri jaksaisikaan ajatella. Ehkä paljon aidommin haluaisin nyt työvälineitä toisten ihmisten auttamiseen ja kohtaamiseen, kuin sitä että saisi apuja omiin ongelmiinsa. Kuitenkin vieläkin epäilen motivaatioita koulutukseen siksi, että edelleenkin ongelma on, että haluaisin niin paljon muutosta elämääni. Että olisiko koulutus sitten kuitenkin osittain vain keppihevosena siihen – paikanvaihtoon jne. Että olenko aiheesta tarpeeksi kiinnostunut? Ja sitten kuitenkin oma jaksaminen mietityttää. Tämä lentoviikonkin jälkeen olin aivan tööt – heti kun tapahtuu jotain erilaista, niin nukun tosi huonosti ja väsyn. 

Kaipaisin kuitenkin jotenkin jo sitä, että Sana voisi tulla lihaksi – ettei olisi vain puheita ja teoriaa, vaan myös tekemistä. Jotenkin Raamatusta pomppaa nyt tuo ”Naiset..kaunistavat itseään..hyvillä teoilla” (1. Tim. 2:9-10) ja ”Hänen tulee olla tunnettu hyvistä teoista, siitä, että hän on kasvattanut lapsia, ollut vieraanvarainen, pessyt pyhien jalkoja, auttanut ahdingossa olevia ja tehnyt kaikkea muuta hyvää” (1. Tim. 5:10). Hyvät teot. Näitä olen kyllä kiertänyt kaukaa.

Mut joo, otetaan rauhallisesti. Kana on lennosta väsynyt.

Ulostuloja

Muistelen erästä menneen helmikuun tilannetta, jossa puolestani rukoiltiin. Siinä erään henkilön kautta tuli sana ”juoksussa”. Ajattelin silloin, että tähän elämäntilanteeseen tämä ei ainakaan sovi, kun on ollut niin valtavaa hiljaiseloa useampi vuosi.  Jotenkin tuntuu, että tuon jälkeen tietynlainen vauhti on kuitenkin vähän kiihtynyt. Että jotenkin sattuu ja tapahtuu taas paljon enemmän kuin pitkiin aikoihin. Pieniä juttuja siellä ja täällä. Ettei enää ole ollut sellaisia syviä ja pitkiä prosessointeja hetkeen aikaan, vaan enemmän menemistä ja tekemistä. Erityisesti tältä on tuntunut tuon Israelin matkan jälkeen eli vajaat 3 viikkoa. Nähtäväksi jää, onko tämä vain tämmöinen pieni kevätspurtti, vai olisiko muutenkin alkamassa jo vähän aktiivisempi elämänvaihe.

Kuluneella viikolla huvittuneena mielessäni on ollut myös blogiteemani vuodelta 2009 ”Lehdistön ihannekana”. Kun tapahtui vain niin erikoisia juttuja tosi monta peräkkäin. Pyöriessäni täällä tavallisessa arjessani ruokakaupoissa, viikon aikana minua kuitenkin onnistuttiin haastattelemaan kaksi kertaa ja kolmaskin mahdollisuus olisi ollut, mutta sitten en vaan enää pystynyt. Ensimmäisellä kertaa lehtitoimittaja nappasi marketissa kiinni ja pikkuhaastattelu, jossa sain sanoa pari sanaa Israelistakin meni useampaan lehteen, yhteislevikki 500 000. Sitten kun meni taas joku päivä kauppaan, niin siellä oli Alueuutisten TV-kamera odottamassa asiakkaiden mielipiteitä toisesta asiasta. Ja sitten vielä seuraavana päivänä kun oli taas markettiin menossa, ovensuussa seisoi maakuntaradion toimittaja mikkinsä kanssa ja taas olisi voinut sanoa jotakin kolmannesta aiheesta. Mutta tässä vaiheessa minua jotenkin nauratti niin paljon, etten enää pystynyt, vaan kiersin toimittajan tarpeeksi kaukaa. 

Näistä eteen kävelevistä toimittajista tuli mieleen taas erään henkilön lausuma joidenkin vuosien takaa. Hän sanoi, ettei Jumalalle ole mikään asia nostaa jotain henkilöä julkisuuteen – sellainen asia voi tapahtua hyvin nopeasti ja tuosta vain. Mutta se, että ihmisellä on jotakin sanottavaa tuossa tilanteessa, on pitkä prosessi. Tämä siis liittyi erityisesti Jeesuksesta ja Jumalan valtakunnan asioista puhumiseen. Niinhän se on. Itsekin joskus vuosikausia sitten mietin sitä, miten ikinä voisi olla mahdollista päästä puhumaan ylipäänsä yhtään missään Jumalan valtakunnan asioita. Se tuntui niin käsittämättömän mahdottomalta silloisessa elämäntilanteessa ja omassa hyvin sulkeutuneessa ajatusmaailmassa ja kauhean pienissä piireissäni. Pitkiin aikoihin en kyllä enää ole sellaista ajatellut – toki siksikin kun on joskus jossain jo suunsa aukaissutkin ja kuinka tavallaan vaikeaa ja haastavaa se on. Ettei sitä enää mitenkään hingu. Mutta tietysti edelleen ajattelee, että Jumalan valtakunnan asioiden esilläpito on tärkeää eikä sitten halua siitä kieltäytyäkään. Mutta tosiaan siksi että asia on tärkeä – ei siksi että itse haluaisi julkisuutta.

Itsekriittisyydestä, itsensä tuijottamisesta ja arvostelusta rukoilen syvempää vapautusta. Tämän asian haitallisuus ja voimakkuus nousi hyvin esiin tuossa lehtijuttuprosessissa. Olin nimittäin aika rauhaton ja jännittynyt haastattelun ja lehden julkaisemisen välillä. Pelkäsin kovasti, että toimittaja ymmärsi jotakin sanomisistani väärin ja että lehteen tulee jotakin ihan päinvastaista mitä tarkoitin. Kaikessa nousi esiin vain murheeni siitä mitä muut minusta ajattelisivat – puhdas itsekkyys. Tähän itseensäkäpertymisajatteluun törmään jatkuvasti muutoinkin. Yleensä kun jännitän jotain tai pelkään jotain, takana ovat vain itsekkäät ajatukset. Ei ole jotenkin antanut kaikkea itsestään Jumalan käsiin. Sitten vaan rukoilee, että tässäkin saisi vielä muutosta tulla. Että voisi heittäytyä oikeasti kaikessa Jumalan varaan. Oikeasti vapautua ”mitä-muutkin-ajattelee” kahleista täysin kokonaan. Se olisi todellista vapautta!

Israelissa eräs rukoilija näki näyn perhoskotelosta, jossa on reikä perhosen ulostuloa varten. On aika erilaista olla perhonen kotelon sisällä kuin sen ulkopuolella. Mutta ulostulo on tietysti omanlaisensa prosessi. Ja perhosen elämä on täysin erilaista kuin perhosen toukan elämä. Kaikki on mennyt uusiksi – mikään vanha ei enää toimi. Raamattu käyttää samaa kreikan täydellistä muodonmuutosta kuvaavaa metamorfosis sanaa esim. Room. 12:2 ”Älkää mukautuko tämän maailmanajan menoon, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, jotta voisitte tutkia, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä.” Mielen uudistus on metamorfoosi – täydellinen muodonmuutos. ”Olkoon teillä se mieli, joka myös Kristuksella Jeesuksella oli.” (Fil. 2:5) Tämä ”Kristuksen mieli” menee minulla kyllä täysin yli ymmärryksen..

Että sitten vain on ja ihmettelee.. ja kulkee niissä pienissä jutuissa mitä nyt on jännästi auennut.

”Olen avannut eteesi oven, jota kukaan ei voi sulkea.” (Ilm. 3:8)

Israelin vuorilla ja laaksoissa

No niin, kirjoitusta taas pitkästä aikaa. Neljän viikon kirjoitustauko johtui siitä, että olin tänä aikana 2 viikkoa Israelissa. Viikko sitten tulin takaisin. Nyt sitten taas toukokuun aloitusta täällä.

Mitä tuosta matkasta sitten kertoisi. Kahteen viikkoon sopii niin valtavan paljon asioita, kun joka päivä on erilainen. Joillekin ystäville ja rukoilijoille olen jo matkakertomuksia kirjoitellutkin, etten täällä lähde ihan niin yksityiskohtaisesti selostamaan asioita. Tällä kertaa olin siis samassa paikassa kuin marraskuussa 2012 – vapaaehtoisena järjestössä, jossa tarkoitus on erityisesti kertoa juutalaisille Messiaasta Jeesuksesta. Käytännössä se tapahtuu paljolti lehtisiä ja kirjoja jakamalla ja samalla voi tulla enemmän tai vähemmän keskusteluja ihmisten kanssa kadulla. Suomesta oli 11 henkeä mukana tämän ajan. Kahteen viikkoon mahtui kuitenkin niin paljon muutakin kuin tätä kaduilla olemista.

Itselle merkittävimmäksi päiväksi jäi se, kun erään ystäväni kanssa otettiin omaa lomaa noista perustoiminnoista ja mentiin tapaamaan toiselle paikkakunnalle suomalaispariskuntaa, jonka kohtasin ensimmäisen kerran helmikuussa 2014. Heidän kanssaan jäi Hengen yhteys elämään ja nyt sitten sain toistamiseen olla heidän kotonaan Israelin vuorilla. Lähdimme heidän kanssaan ajelulle Jaakobin kaivolle, joka sijaitsee nykyisessä Nablusin kaupungissa. Siellä sitten hörpittiin vettä samasta kaivosta kuin Jeesus samarialaisen naisen kanssa. Oli käsittämättömän hyvänmakuista vettä siinä valtavan syvässä (40 m) kaivossa. En muista, että mikään vesi olisi koskaan maistunut samalla lailla niin hyvältä. 

Katseltiin myös Sikemin kaupungin raunioita siinä samassa paikassa. Ja toki vieressä kohoavia Garissimin ja Eebalin vuoria. Oli niin ihmeellistä olla siellä. Juuri niillä paikoilla, joilla Israelin kansan historia Israelissa todella alkoi. Kun Aabraham lähti omasta maastaan Jumalan kehotuksesta kohti luvattua maata, kerrotaan että hän ensimmäisenä tuli Sikemiin: ”He lähtivät kulkemaan kohti Kanaaninmaata ja saapuivat sinne. Abram kulki maan halki Sikemin seuduille, Mooren tammelle asti.” (1. Moos. 12:5-6) Kun Jaakob palasi perheensä saatuaan ja omaisuutensa koottuaan enonsa luota Mesopotamiasta takaisin luvattuun maahan, hän saapui ensimmäisenä Sikemiin:  ”Jaakob oli lähtenyt Paddan-Aramista ja saapunut turvallisesti Sikemin kaupunkiin, joka on Kanaaninmaassa, ja hän leiriytyi kaupungin edustalle.” (1. Moos. 33:18) Kun Egyptistä tulon jälkeen maa oli valloitettu israelilaisille, liitto Jumalan kanssa vahvistettiin Sikemissä: ”Sitten Joosua kokosi kaikki Israelin heimot Sikemiin ja kutsui Israelin vanhimmat, sen päälliköt, tuomari ja johtomiehet koolle, ja he asettuivat Jumalan eteen.” (Joos. 24:1) Myös Joosefin luut ovat Sikemissä. Sitä hautapaikkaa ei nyt ehditty käydä katsomassa, mutta ehkä ensi kerralla. ”Joosefin luut, jotka israelilaiset olivat tuoneet Egyptistä, haudattiin Sikemiin sille maa-alueelle, jonka Jaakob oli ostanut Hamorin, Sikemin isän, pojilta sadalla kesitalla.” (Joos. 24:32) Ja siellä Sikemissä minulle nousi vahvasti ajatus, että tänne pitäisi tulla vähän isommallakin porukalla :) . 

Kaikenlaista hienoa siis tapahtui ja ylipäänsä on vaan niin ihanaa olla aina Israelissa. Tämä oli nyt 7. matkani sinne. Lyhyitä pieniä pyrähdyksiä reissut ovat aina olleet 1-2 viikkoa. Mutta se suhde maahan tuntuu vain syvenevän joka kerta. Se kotimaan tuntu on suorastaan hämmentävää. Vieras kulttuuri ja kieli ja kaikki ja silti kokee jotenkin olevansa kotimaassa tai ainakin toisessa kotimaassa. Se on niin erikoista. 

Sekalaisin ajatuksin lähti taas sieltä pois. Toisaalta haluaisi olla pidempään Israelissa, mutta juuri nyt en tuossa nimenomaisessa paikassa sitten kuitenkaan taas olisi jaksanut kahta viikkoa pidempään. Kaikki oli sinänsä oikein hyvin, mutta minulle tuo yhtäkkinen sosiaalisen elämän 24/7 pläjäys ja täysin toisten saneleman aikatalun ja ohjelman mukaan eläminen vie vaan pidemmän päälle voimia. Että nyt olen taas viikon ihastellut miten ihanaa on olla yksin omassa asunnossa..

Mutta kyllä se hyvää tekee se sosiaalinenkin puoli. Vähän liiankin hyvää. Huomasin kyllä itsestäni taas niin kaikkia puolia, jossa toivoisin, että Herra muuttaisi sydäntä ja asenteitani. Jotenkin se toisten arvostelu ja tietynlainen tuomitseminen ja jopa halveksunta, jota itsessä oli niin paljon, on todella rasittavaa. Kuinka paljon helpompi olisi olla, jos voisi vaan olla rennompi itseään ja toisia kohtaan. Armollisempi. Ja sitten se tietynlainen valittaminen, mistä jatkuvasti sai itseä kiinni. Kärsin kyllä tuolla myös toisten valittamisesta. Ja sitten itse täällä valittaa toisten valittamisesta.. Ei voi kun tunnustaa näitä asioita ja pyytää, että Herra jotenkin näissä asioissa muuttaisi mieltä. Tuomiosta armoon ja arvostelusta rakkauteen. Ihan kaikissa arjen asioissakin – kaikessa pienessä olemissakin. Jotenkin se sydämen kovuus tuolla taas niin paljastui. Mutta hyvä niin..

”Kärsikää toinen toistanne ja antakaa toisillenne anteeksi, jos jollakulla on moitetta toista vastaan.” (Kol. 3:13) 

”Toinen toistenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenämme.” (Room. 12:10)

”Pitäkää nöyrästi toista parempana kuin itseänne. Älkää katsoko vain omaa parastanne vaan myös toisten.” (Fil. 2:3-4)

Kukko Jaffassa.