Oli ihan pakko laittaa tuo nyt otsikoksi, kun kuluneella
viikolla oli niin ihana lentopyrähdys. Pienkoneella lentäminen on ollut
salainen haaveeni – ja usein se haave on ollut salassa ihan itseltänikin. Tarkoitan
siis, etten sitä kovin aktiivisesti ole ajatellut, kunhan joskus vain ajatellut että kovasti haluaisin kokeilla
sellaisen kyytiä. Mutta etten sitten
yhtään ole tietänyt miten se käytännössä olisi mahdollista ja sitten jättänyt
aiheen sikseen. Nyt sitten kuitenkin kahvitilaisuudessa erään raamattutunnin
jälkeen vieressä istuva ilmailun harrastaja kysyi, että kuka haluaisi lähteä
lentämään!
Lentohomma paisui sitten kuin pullataikina ja lentäjällä oli
sitten lopulta 12 lennätettävää – intialaisia ja suomalaisia uskovia. Itselleni
koko touhusta tuli hyvä oppitunti jälleen kerran. Toimin hommassa vähän niin
kuin asioiden sopijana. Ja sitten innostuksen keskelle tulikin kamala murhe ja
pelko. Että jos se 2-paikkainen pienkone (lentäjä + matkustaja) sittenkin
jonkun kohdalla putoaa. Että en kestäisi sitä itsesyytöstä mikä minulle siitä
tulisi, kun olisin sopinut asiasta ja sitten tapahtuisikin semmoista. Paine oli
jotenkin tosi suuri. Huomasin, että minun oli valtavan vaikea luottaa toisia
Jumalan käsiin. Että otin päälläni aivan liian suuren vastuun. Olisin halunnut
kontrolloida asioita, mutta nyt olin tilanteessa mitä en mitenkään voinut
kontrolloida – pysyykö kone ilmassa vai ei. Olisin paineessa varmaan perunut
koko homman, jos juttu ei olisi ollut jotakin noin kiinnostavaa.
Ilmailuillasta tuli aivan ihana. Jokainen 10-15 minuuttisen
lentopyrähdyksen tehnyt ystävä tuli silmät innosta loistaen lennolta.
Jokaiselle meistä se oli ensimmäinen kerta tällaista, ja kaikki olivat aivan
haltioissaan. Paljon olisi jäänyt kokematta, jos olisin antanut periksi väärän
syytöksen peloille. Itse olin lentovuorossa viimeisenä. En pysty ihan heti
sanomaan mitään, mistä olisin nauttinut yhtä paljon. Olen aina tykännyt mennä
isoilla matkustajalentokoneillakin ja toivonut yleensä ikkunapaikkoja, että
yhtään saisi nauttia maisemista. Tuo pienkoneella lentäminen oli nyt sitten
vaan paljon suurempi elämys vielä. Kierreltiin maatilan peltojen päällä ja
kaikki näytti sieltä ylhäältä niin erilaiselta ja niin hyvältä. Aivan kuin
mitään ongelmia ei missään olisikaan. Kaikki vain niin kaunista. Mieli jäi
sinne ilmaan vielä pitkäksi aikaa laskeutumisen jälkeen.
Tämä ilmailu järjestettiin oikeastaan intialaista kristittyä
perhettä varten, mutta siinä pääsi sitten suomalaisiakin siivellä. Näiden
intialaisten juttuja tuli kuunneltua viikolla muutenkin. Heidän sanansa ja
raamattuopetuksensa olivat myös hyvin nostattava kokemus. Heidän uskonsa on
siellä vaikeissa oloissa ja vainojen keskellä tullut niin koetelluksi. Kun he
kertoivat Jeesuksesta ja Hänen teoistaan Intiassa, se todella vaikutti minuun
ja olen kiitollinen, että sain kuulla heidän puheitaan useampaan kertaan.
Nyt on sitten taas jalat tukevasti maassa. Ja on jo ollut
mielikin siellä. Jatkuvat ihmettelyt oman elämän suunnasta pyörivät vain
mielessä. Kesä nyt mennee mitenpäin vaan, mutta entä sitten syksy. Miten voi
ihmiselle olla näin vaikeaa löytää paikkaansa elämässä..? Jatkuvaa ristiriitaa
vuodesta toiseen..
Kaksi vuotta sitten kesällä mietin sielunhoitoterapeuttikoulutukseen
lähtemistä (http://munavaikana.blogspot.fi/2013/07/stopissa-risteyksessa.html),
mutta se sitten lässähti, eikä ollut voimaa. Viime kesänä myös mietin sitä
hiukan, mutta silloin se jäi aika äkkiä. Nyt jälleen kerran se on mielessä,
mutta en tiedä onko vieläkään aika. Luulen kyllä, että nyt motivaatiossani
olisi jo enemmän kiinnostusta toisia ihmisiä kohtaan, kuin omien asioideni
pyöritykseen. Itse asiassa omia asioita en enää juuri jaksaisikaan ajatella.
Ehkä paljon aidommin haluaisin nyt työvälineitä toisten ihmisten auttamiseen ja
kohtaamiseen, kuin sitä että saisi apuja omiin ongelmiinsa. Kuitenkin vieläkin
epäilen motivaatioita koulutukseen siksi, että edelleenkin ongelma on, että
haluaisin niin paljon muutosta elämääni. Että olisiko koulutus sitten kuitenkin
osittain vain keppihevosena siihen – paikanvaihtoon jne. Että olenko aiheesta
tarpeeksi kiinnostunut? Ja sitten kuitenkin oma jaksaminen mietityttää. Tämä
lentoviikonkin jälkeen olin aivan tööt – heti kun tapahtuu jotain erilaista,
niin nukun tosi huonosti ja väsyn.
Kaipaisin kuitenkin jotenkin jo sitä, että Sana voisi tulla
lihaksi – ettei olisi vain puheita ja teoriaa, vaan myös tekemistä. Jotenkin
Raamatusta pomppaa nyt tuo ”Naiset..kaunistavat itseään..hyvillä teoilla” (1.
Tim. 2:9-10) ja ”Hänen tulee olla tunnettu hyvistä teoista, siitä, että hän on
kasvattanut lapsia, ollut vieraanvarainen, pessyt pyhien jalkoja, auttanut
ahdingossa olevia ja tehnyt kaikkea muuta hyvää” (1. Tim. 5:10). Hyvät teot.
Näitä olen kyllä kiertänyt kaukaa.
