No niin, kirjoitusta taas pitkästä aikaa. Neljän viikon
kirjoitustauko johtui siitä, että olin tänä aikana 2 viikkoa Israelissa. Viikko
sitten tulin takaisin. Nyt sitten taas toukokuun aloitusta täällä.
Mitä tuosta matkasta sitten kertoisi. Kahteen viikkoon sopii
niin valtavan paljon asioita, kun joka päivä on erilainen. Joillekin ystäville ja
rukoilijoille olen jo matkakertomuksia kirjoitellutkin, etten täällä lähde ihan
niin yksityiskohtaisesti selostamaan asioita. Tällä kertaa olin siis samassa
paikassa kuin marraskuussa 2012 – vapaaehtoisena järjestössä, jossa tarkoitus
on erityisesti kertoa juutalaisille Messiaasta Jeesuksesta. Käytännössä se
tapahtuu paljolti lehtisiä ja kirjoja jakamalla ja samalla voi tulla enemmän
tai vähemmän keskusteluja ihmisten kanssa kadulla. Suomesta oli 11 henkeä
mukana tämän ajan. Kahteen viikkoon mahtui kuitenkin niin paljon muutakin kuin
tätä kaduilla olemista.
Itselle merkittävimmäksi päiväksi jäi se, kun erään ystäväni
kanssa otettiin omaa lomaa noista perustoiminnoista ja mentiin tapaamaan
toiselle paikkakunnalle suomalaispariskuntaa, jonka kohtasin ensimmäisen kerran
helmikuussa 2014. Heidän kanssaan jäi Hengen yhteys elämään ja nyt sitten sain
toistamiseen olla heidän kotonaan Israelin vuorilla. Lähdimme heidän kanssaan
ajelulle Jaakobin kaivolle, joka sijaitsee nykyisessä Nablusin kaupungissa.
Siellä sitten hörpittiin vettä samasta kaivosta kuin Jeesus samarialaisen
naisen kanssa. Oli käsittämättömän hyvänmakuista vettä siinä valtavan syvässä (40
m) kaivossa. En muista, että mikään vesi olisi koskaan maistunut samalla lailla
niin hyvältä.
Katseltiin myös Sikemin kaupungin raunioita siinä samassa
paikassa. Ja toki vieressä kohoavia Garissimin ja Eebalin vuoria. Oli niin
ihmeellistä olla siellä. Juuri niillä paikoilla, joilla Israelin kansan
historia Israelissa todella alkoi. Kun Aabraham lähti omasta maastaan Jumalan
kehotuksesta kohti luvattua maata, kerrotaan että hän ensimmäisenä tuli Sikemiin:
”He lähtivät kulkemaan kohti Kanaaninmaata ja saapuivat sinne. Abram kulki maan
halki Sikemin seuduille, Mooren tammelle asti.” (1. Moos. 12:5-6) Kun Jaakob palasi
perheensä saatuaan ja omaisuutensa koottuaan enonsa luota Mesopotamiasta
takaisin luvattuun maahan, hän saapui ensimmäisenä Sikemiin: ”Jaakob oli lähtenyt Paddan-Aramista ja
saapunut turvallisesti Sikemin kaupunkiin, joka on Kanaaninmaassa, ja hän
leiriytyi kaupungin edustalle.” (1. Moos. 33:18) Kun Egyptistä tulon jälkeen
maa oli valloitettu israelilaisille, liitto Jumalan kanssa vahvistettiin
Sikemissä: ”Sitten Joosua kokosi kaikki Israelin heimot Sikemiin ja kutsui
Israelin vanhimmat, sen päälliköt, tuomari ja johtomiehet koolle, ja he
asettuivat Jumalan eteen.” (Joos. 24:1) Myös Joosefin luut ovat Sikemissä. Sitä
hautapaikkaa ei nyt ehditty käydä katsomassa, mutta ehkä ensi kerralla. ”Joosefin
luut, jotka israelilaiset olivat tuoneet Egyptistä, haudattiin Sikemiin sille
maa-alueelle, jonka Jaakob oli ostanut Hamorin, Sikemin isän, pojilta sadalla
kesitalla.” (Joos. 24:32) Ja siellä Sikemissä minulle nousi vahvasti ajatus,
että tänne pitäisi tulla vähän isommallakin porukalla :) .
Kaikenlaista hienoa siis tapahtui ja ylipäänsä on vaan niin
ihanaa olla aina Israelissa. Tämä oli nyt 7. matkani sinne. Lyhyitä pieniä
pyrähdyksiä reissut ovat aina olleet 1-2 viikkoa. Mutta se suhde maahan tuntuu
vain syvenevän joka kerta. Se kotimaan tuntu on suorastaan hämmentävää. Vieras
kulttuuri ja kieli ja kaikki ja silti kokee jotenkin olevansa kotimaassa tai
ainakin toisessa kotimaassa. Se on niin erikoista.
Sekalaisin ajatuksin lähti taas sieltä pois. Toisaalta
haluaisi olla pidempään Israelissa, mutta juuri nyt en tuossa nimenomaisessa
paikassa sitten kuitenkaan taas olisi jaksanut kahta viikkoa pidempään. Kaikki
oli sinänsä oikein hyvin, mutta minulle tuo yhtäkkinen sosiaalisen elämän 24/7
pläjäys ja täysin toisten saneleman aikatalun ja ohjelman mukaan eläminen vie
vaan pidemmän päälle voimia. Että nyt olen taas viikon ihastellut miten ihanaa
on olla yksin omassa asunnossa..
Mutta kyllä se hyvää tekee se sosiaalinenkin puoli. Vähän
liiankin hyvää. Huomasin kyllä itsestäni taas niin kaikkia puolia, jossa
toivoisin, että Herra muuttaisi sydäntä ja asenteitani. Jotenkin se toisten
arvostelu ja tietynlainen tuomitseminen ja jopa halveksunta, jota itsessä oli
niin paljon, on todella rasittavaa. Kuinka paljon helpompi olisi olla, jos
voisi vaan olla rennompi itseään ja toisia kohtaan. Armollisempi. Ja sitten se
tietynlainen valittaminen, mistä jatkuvasti sai itseä kiinni. Kärsin kyllä
tuolla myös toisten valittamisesta. Ja sitten itse täällä valittaa toisten
valittamisesta.. Ei voi kun tunnustaa näitä asioita ja pyytää, että Herra
jotenkin näissä asioissa muuttaisi mieltä. Tuomiosta armoon ja arvostelusta
rakkauteen. Ihan kaikissa arjen asioissakin – kaikessa pienessä olemissakin.
Jotenkin se sydämen kovuus tuolla taas niin paljastui. Mutta hyvä niin..
”Kärsikää toinen toistanne ja antakaa toisillenne anteeksi,
jos jollakulla on moitetta toista vastaan.” (Kol. 3:13)
”Toinen toistenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenämme.”
(Room. 12:10)
