Terveisiä sängystä. Pöydän ääressä en jaksa yhtään pidempää
istua, mutta sen verran jaksaa, että makoillen voin kirjoittaa. Olen aika
kovassa flunssassa. Nuhaa ei ole juuri ollenkaan, mutta aivan kauhea yskä ja
kuumeista oloa ja voimat pois. Ja sitten vielä roska silmässä tai sellainen
olo. Sekin vielä, taisi lentää näkkileivän muru kun söin sängyssä..
Jos mieleni ei muutenkaan meinaa pysyä kovin iloisena, niin
tässä tilanteessa ei ainakaan. Sitä suurinta murhetta ja kysymystä – välittääkö
kukaan minusta oikeasti – on heikkona hetkenä vaikea muilla ajatuksilla
peittää. Toisaalta se on kai itsesäälissä rypemistä, mutta toisaalta se kertoo
myös totuuden ja ihmisen pohjimmaisen kaipauksen: olla rakastettuna heikkouden
hetkillä. Ja saada nähdä, että joku toivoisi oikeasti, että sinulla olisi hyvä
olla, ei että olisit terve vain siksi, että voisit tehdä taas töitä täysillä
tai lakkaisit vaivaamasta muita sairastamisellasi.
Elo- ja syyskuussa oli niin monenlaista menoa, että
yksinäisyys erityisemmin vaivannut, mutta nyt sitten Israelin matkan jälkeen
ollaan taas pisteessä A. Minulta on viime aikoina muutenkin onnistuttu kysymään
ainakin 4 kertaa, miksi en ole naimisissa. Aivan kuin siihen olisi joku
vastaus, jonka voisi antaa parilla lauseella. Tai ehkä siihen onkin lyhyt
vastaus, mutta minä en ole sitä vielä keksinyt. Aiemmin toki vastasin, ettei
sitä oikeaa ole tullut kohdalle, mutta nykyään en kyllä vastaan niinkään.
Vastauksessa pyörii miespelot, nähdyt traumaattiset avioliitot, tarve olla
itsekseen, nykyiset väärällä lailla sitovat muut ihmissuhteet, hylätyksi tulemisen
kokemukset jne. Joskus ajattelen myös, että kai se vaan johtuu siitä, kun en
oikein tykkää ruuanlaitosta ja jos olisin mies niin varmasti itsekin haluaisin
sellaisen vaimon, joka tykkää tehdä ruokaa.. Ja sitten vaan se oma yleinen
itsekkyys ja vaikeus rakastaa ja kokea yhteyttä. Niin näitä nyt sitten olen mm.
Israelin matkalla selostanut parille 65+ juutalaismiehelle, joiden mielestä ”miksi
et ole naimisissa” on täysin tahdikas kysymys ventovieraalle turistille. Ne
pari muuta kyselijää olivat sitten ihan suomalaisia kyllä, miehiä hekin. Enkä
minä tätä kysymystä sinänsä kavahda ja onhan se kiva että ollaan
kiinnostuneita. Tosin kysymys on kuitenkin sen verran kipeä enkä välttämättä
ihan kaikkien kanssa halua alkaa itkien vastaamaan, niin senkin takia
pinnallisia vastauksia saattaa myös saada. Vaikka voisin antaa siitä useamman
tunnin analyysin.
Toinen melankolian aiheuttaja on sitten se kun sitä
mielekästä tekemistä ei vain meinaa löytyä tai tulla vastaan. Sitä juttua mitä
voisi tehdä sydämellä eikä velvollisuudentunteesta. Liki kaikkeen tekemiseen
kietoutuu aina jostain se ”en jaksaisi”. Henkinen väsyminen siihen tekemiseen.
Eikä tähänkään tunnu ratkaisua löytyvän. Kun sitä mainetta ja kunniaa ja
hyväksyntää ei sitten todellakaan tule mistään eikä Jeesus anna sitä omansa
olla etsimässä. Ja kuitenkin on se omana itsenään hyväksytyksi tulemisen tarve.
Ja mielekkään tekemisen tarve.
Kuluneella viikolla yle-uutisissa mainittiin kolme ihmisen
psykologista perustarvetta: vapaaehtoisuus, kyky toimia ja läheisyys. En osaa
ajatella että nämä olisivat ristiriidassa Raamatun ihmiskuvan kanssa. Jeesus
haluaa antaa vapauden orjuuksista ja ihminen on luotu yhteyteen eli
läheisyyteen. Ja sitten kuitenkin itsestä tuntuu että nuo kaikki minulta puuttuvat.
Kun elämässä ei ole vapaaehtoisuutta, on vaikeaa että on läheisyyttäkään.
Orjuuttajia haluaa juosta karkuun eikä lähestyä.
En haluaisi enää kirjoittaa näistä samoista aiheista. Apu ei
ainakaan tulee enää minun pohdinnoistani, niitä on tarpeeksi kauan pyöritetty.
Pelkoja on paljon. Ja ainoa mahdollisuus on ”rakkaus karkottaa kaiken pelon”.
Oikea ja konkreettinen rakkaus, ei mikään teoriassa rakastaminen.
Rakkaudessa tarvitaan ilmeisesti antamista ja
vastaanottamista. Jeesuksen opetuslasten jalkojenpesu oli siitä hyvä esimerkki.
Pietari kielteli aluksi kovasti palveluksen vastaanottamista. Ei sekään ole
helppoa. Itsekin nyt mietin kuin ihanaa olisi, jos juuri nyt joku oikeasti
haluaisi tulla tiskaamaan asioitani, tuomaan jotain ruokaa, vaikkei ruokahalua
olekaan ja viettämään aikaa tänne sairauden pesään välittämättä
mahdollisuudesta saada sama tauti kaupanpäälle. Ja jos joku nyt sitten
tämmöistä ehdottaisi, niin sanoisinko kuitenkin, että ei tarvitse ja pärjään
tässä ihan hyvin itse ja huomenna varmaan jo jaksan ihan ok ja parempi ettet
tule ettet sairastu, kun tämä on aivan kauhea tauti – keuhkot lentää kohta
pihalle. Niin, en tiedä kumpaa vastaisin. Todennäköisesti jälkimmäistä, vaikka
ensimmäistä pohjimmiltaan kaipaisikin. Että tämmöistä tämä sitten on.. Ehkä
joskus on vielä tarpeeksi heikko.. Toivottavasti..
