Päivän suunnitelmat menivät uusiksi. Monenlaista juttua piti
olla, mutta onkin sitten (ilmeisesti) influenssaa ohjelmassa. Kuumetta kylläkin
vain hyvin vähän, kun tällä lailla kuitenkin jaksan kirjoittaa. Vähän
tokkurainen olo kuitenkin, että jos tulee höpö puheita, niin voi laittaa taudin
piikkiin..
Eilen aamulla oli jo hyvin flunssainen olo ja ajattelin
käyväni maatilalla vain laittamassa vähän ruokaa ja maksamassa jonkun laskun,
mutta muuten otan hyvin rauhallisesti. Päädyin sitten kuitenkin seisoskelemaan
5 ja ½ tuntia ulkona, mitä en normaalisti tee terveenäkään talvella. Kiitos Jumalalle sateettomasta ja muutenkin tilanteeseen sopivasta säästä.
Eilen oli viljakuorman haku. Eihän se nyt yllätyksenä
tullut, mutta en kuvitellut operaatioon juurikaan osallistuvani, ehkä
viljapassin kuljettajalle antavani ja siinä kaikki. Tällä kertaa ostaja oli
tilannut meille tuntemattoman autoilijan ja tilalle kurvasi 24,5 metriä pitkä
yhdistelmä. Onhan noita täysperävaunuyhdistelmiä vuosien varrella ennenkin
viljaa hakenut, mutta näin pitkää laivaa kuivurin nurkalla ei ole ennen
seisonut. Kuljetusyrittäjä oli noin
ikäiseni reipasotteinen nainen.
Koko hommassa riitti vaiheita, kun kuivurin piha oli noin
pitkälle vaunulle selkeästi liian pieni. Lopulta vielä lastauksen
valmistumisesta siihen, että vaunu pääsi lähtemään matkalle pimeään tammikuun
iltaan, meni kaikkine vaiheineen melkein 2 tuntia. Yöllä näin silmissäni vain
sentin päässä peräkärrystä olevia katonkulmia. Kaikessa tässä roolinani oli
olla sivustaseuraajana, kuten yleensä, kun tuo kuivurin (niin kuin niin monen
muunkin koneen) käyttö ei ole koskaan tullut itselle tutuksi ja luontevaksi.
80-v isäni homman siinä hoiti ja toki tämä autoilija oman osansa. Viljan lapiointi
oli selvästi naiselle tuttua hommaa. Ja toki koko yhdistelmän kuljetus ja tekniikka.
Seisoskelin tyypilliseen tapaan kädet taskuissa osaamatta
tehdä mitään ja lähettelin tilanteesta viestejä kaverille, mikä auttoi
kestämään. No, autoilijalle toin kahvia ja voileipää enkä tiedä olinko sitten
jollekin henkisenä tukena, vaikka oikeasti minulla meni hermot jo paljon muita
ennen, ja olin lopussa jo aivan epätoivoinen, että pääseekö tämä kaara ikinä
tästä pihasta ulos. No pääsihän se sitten. Ilmeisesti tapaus pääsi kuljetusyrittäjänkin
”on sitten jotain mitä muistella” –listaan. Saimme myös vinkkejä, miten pihaa
voisi muuttaa, vaikka koskaan aiemmin ei ole tarvinnut ajatella, että piha
olisi mikään erityinen autoilijan painajainen. Ja kyllä autoilijallakin olisi
sitten ollut keinot pahimman tilanteen estämiseen, mutta ne tulevat sitten
varmasti käyttöön seuraavalla kerralla..
Tässä tammikuun lopussa tulee kuluneeksi tasan 5 vuotta
siitä, kun lähdin pois palkkatyöstäni. Vaikka en siinä alkuunkaan kaikilta osin
viihtynyt ja burnout tuli lähelle, pystyn jo tämän verran perspektiä saaneena
olemaan hyvin kiitollinen tuosta ajasta ja näkemään paljon hyvää ja minulle
sopivaa siinä työssä. Kyllä minulle niin paljon paremmin sopii toimistotyö,
suunnittelu, organisointi, tapahtuminen järjestäminen, tiedottaminen jne kuin
käytännön hommat, mikä nyt vaan ei ole minun juttu edelleenkään. Ja sitten kuitenkin
räpiköin maatilalla, jossa tarvetta olisi reippaalle ja riuskalle käytännön
toimijalle. Tämä yhtälö on vain niin käsittämätön.
Maatilalla tarvittaisiin niin kovasti uutta järjestystä.
Arki alkaa mennä mahdottomammaksi ja mahdottomammaksi. 80-v äitini, joka hädin
tuskin pysyy jaloillaan pystyssä ja kivuiltaan kävelemään, pitelee käsissään
tietyllä lailla edelleen emännän lankoja eikä tuo 80-v. isänikään nyt ihan
teräsmiehen papereita saa, vaan väsymystä tulee vuosi vuodelta lisää eikä ihan
kaikki tieto ole nykytilanteen tasalla. Kuitenkin on edelleen jotenkin
mahdotonta nähdä, mikä se uusi järjestys sittenkään olisi. Onko minun tarkoitus
olla maatilalla jatkossa vai ei? Tuleeko siitä vielä oma juttu vain jäänkö
ikuiseksi sivusta seuraajaksi ja itseni hyödyttömäksi kokemaan? Olisiko parempi
lopettaa peltoviljely jollain konstilla ja keskittyä johonkin ihan muuhun?
Periaatteessa motivaatiota jossain määrin löytyykin tilanpitoon, mutta jos se
tarkoittaa sitä, että minulta odotetaan konehommia niin sitten voi unohtaa koko
jutun. Minusta ei koskaan tule tuollaista, kuin tämä kuljetusyrittäjänainen
oli. Minua ei ole sellaiseksi luotu, vaan johonkin ihan muuhun. Lentämään myös kauas.
Mutta missä on koti, sitä en tiedä.
Maatilan tilanne ahdistaa minua, kun en yhtään tiedä mitä
pitäisi tehdä. Minulle sanotaan, etten välitä tilanteesta, vaikka oikeasti en
vain todellakaan tiedä mitä pitäisi tehdä, että kaikilla olisi hyvin. En voi
muuta kuin yrittää elää päivä kerrallaan ja luottaa että Jumala tämän asian
hoitaa, niin kuin kaikki muutkin asiat. Kärsin vuosia palkkatyössäni ja nyt
olen siitä paljosta kiitollinen. Kai tähänkin pitkään kurimukseen vielä kiitos
tulee. Vaikka joissain asioissa minulla on hyvin lyhyt pinna, kuten viljan
lastauksen ongelmissa ja muissa käytännön asioissa, missä hermo menee helposti,
ehkä jossain toisissa asioissa pitkäjännitteisyyttä kuitenkin löytyy. Ehkä joku
toinen ei jaksaisi olla 7,5 vuotta vaikeaksi kokemassaan työssä, vain siksi
että haluaa katsoa homman loppuun asti ja lähteä sitten vasta, kun kokee että
homma on hanskassa. Niin vaikka vuosikymmeniä on tuntunut epäilys, että
Jumalalle on tapahtunut virhe siinä, että olen syntynyt maatilalle, haluaisin
kuitenkin nähdä, että virhettä ei sittenkään ollutkaan, vaan kaikki oli
kuitenkin hyvää suunnitelmaa. Että kuitenkin tässä jutussa on joku juoni,
vaikken sitä pysty näkemäänkään.
Olen lukenut taas viime aikoina Joosefin elämästä. Hän ei
tehnyt itse mitään ansaitakseen tilanteensa, mutta joutui silti pahasta
paikasta pahimpaan paikkaan. Ensin orjapalvelijaksi vieraaseen maahan ja siellä
sitten vielä vankilaan perättömien syytteiden takia. Tämä kaikki oli kuitenkin
häneltä salassa olevaa käsittämätöntä Jumalan johdatusta, jonka kautta lopulta
pelastui hänen perheensä ja kokonainen kansakunta nälkäkuolemalta. Eräänä
päivänä hänet kutsuttiin faraon luo ja 13 vuoden orjuus loppui käsittämättömään
korottamiseen vankilasta Egyptin päämieheksi. Vaatteet vaihdettiin vauhdilla
vangin puvusta faaraon hovin tyyliin. ”Farao antoi Joosefin ajaa toiseksi
parhaissa vaunuissaan, ja hänen edellään huudettiin: ”Polvistukaa”!” Ulkoisen aseman
muuttamiseen ei tarvittu kuin yksi kaunis päivä, mutta sisäistä muutosta Jumala
oli tehnyt Joosefin sydämessä vuosia, että hän saattoi nöyränä ottaa tehtävän
vastaan ja antaa siitä kunnian Jumalalle.
Joosef organisoi sitten viljan keräystä 7 vuoden ajan, jonka
jälkeen 7 vuotta viljan myymistä nälänhädän runnellessa maata. Ehkä sielläkin
oli joskus haastavia tilanteita isojen lastien kanssa ja vehnäkärryt meinasivat
kaatua Niiliin.. :)
”Minä olen Joosef”, hepreaksi ”Ani Josef”. Se on edelleen yksi
koskettavimmista lauseista Raamatussa. Kahteen sanaan kätkeytyy niin valtavan paljon.
