Nyt ei sitten olekaan ollut ihan hiljaiseloa, vaan sen
sijaan pientä toimintaa on riittänyt. Pieni kiva toiminta johtuu huhtikuun
Israelin matkasta, johon ryhmää kerätään kokoon. Kuvittelin, että matkaryhmä
tulee kokoon ihan helposti – muutama meili tuttaville ja tieto facebookiin. Ja
sitten yhteydenottoja jo sateleekin, kun matka on niin kiinnostava, ”kaikki”
ymmärtävät heti hengessä matkan tärkeyden ja haluavat olla mukana pioneerimatkailijoiden
ryhmässä Samarian vuorille ja rukoilemassa alueen puolesta. Ihan niin se ei
sitten mennytkään. Kaksi ihmistä ilmoittautui ja sitten alkoi syvä hiljaisuus.
Nyt listassa on 13 nimeä, mutta monenlaisia vaiheita on
ollut että siihen on tultu. Rukousta, kutsu tapaamaan erästä entuudestaan minulle
tuntematonta henkilöä joka rohkaisi minua moni tavoin, mm. profetaalisen sanan
kautta, erään antelijaan henkilön yllättävä avustus mainontaan ja muuhunkin jne
jne. Vaiheet ovat olleet kieltämättä ihan elämää rikastuttavia. Vieläkin on
paljon edessäpäin, mutta tämä on nyt kaikella lailla sellaista tekemistä mikä
tuntuu hyvin omalta. Sitä oman jutun löytymistä olen täällä blogissakin aina
välillä huokaillut ja ollut enemmän tai vähemmän apaattisena, kun semmoista
asiaa ei tunnu aukeavan, mikä omalta tuntuisi. Nyt ainakin hetken saa taas elää
mielekkään touhuamisen aallossa, kun koko se prosessi, mikä tällaisen matkan
järjestelyihin liittyy, on hyvin motivoiva.
Ja sitten kun on mielekkään tekemisen aallossa, ei tule murehtineeksi sitäkään, ettei ole puolisoa ja perhettä, vaan yhtäkkiä
onkin ihan tyytyväinen vaan nykytilanteeseen, kun on mahdollisuus tämmöiseen
mielekkääseen toimintaan. On ihmeellistä miten asiat voivat tavallaan hyvin
äkkiäkin kääntyä toisenlaisiksi. En tiedä missä mietteissä olen viikon päästä,
mutta kiva, että voi kertoa myönteisiä uutisia siitä, että saa olla mukana
asioissa ja tekemisissä, mitkä kokee Herran räätälöimiltä jutuilta itselle.
Asioilta, joissa on helppo ottaa jonkinlainen palvelijan asema ja se ies, joka
on sopiva.
Tammikuun alkupuolella mietin vielä erämaata ja koin siellä
olevani. Ja ihan kiitollisena erämaassa. Sanoin Jumalalle, että pidä minua
täällä erämaassa juuri niin kauan kuin on hyvä. Ja erämaalla tarkoitan tässä
nyt jotakin sellaista, että ihminen on enemmän Herran kanssa kaksin, ja enemmän
tai vähemmän syrjässä, kuin ihmisten parissa ja toiminnassa. Näitä
erämaakoululaisia Raamatusta löytyy, että se on ihan normaali Jumalan hyvä tapa
kasvattaa ihmistä. Opettaa elämään päivittäisellä mannalla eli Sanalla eikä kokemuksilla. Samaan ilonsa Herrasta, eikä
ulkoisista asioista.
Mutta on se mielekäs toimintakin ihmeellistä. Että on
jotakin muutakin mietittävää, kuin kaikki ajatukset, mitkä vain pyörivät oman
itsen, tunnemaailman jne ympärillä. Että joku juttu menee siitä yli ja on
valmis unohtamaan itsensä edes jossakin kohtaa. Se on jotenkin kovin
helpottavaa. Että saa olla vain jonkinlainen työkalu, mutta se joku asia on se
keskipiste. Ja sitten taas ymmärtää olla kiitollinen Jumalalle myös siitä
kaikesta ajasta, jonka hän on suonut sille, että työkalua on hoidettu ja
valmistettu. Toki se varmasti jatkuu aina eikä koskaan tule valmiiksi, mutta
varmasti jotkut ajat ovat enemmän valmistavia kuin toiset. Tässä toiminnan
aallossa, missä nyt olen, on paljon huonommin tilaa kaikelle sille hiljaisella
prosessoinnille mitä sielunhoidollinen prosessi edellyttää. Ja sitten taas
mielekkäästä tekemisestä on kiitollinen, ettei loputtomiin tarvitsekaan jäädä
märehtimään asioita.
Mutta juu, tämä voi nyt hyvin olla vain muutaman viikon
kestävä vaihe aktiivisuutta. Nähtäväksi jää. Onhan minulla näitä lyhyitä tekemisvaiheita
ennenkin ollut ja sitten on taas tullut pitkää erämaameininkiä. Kaikki on ollut
hyvää. Ainakin jälkeenpäin ajatellen..
