Viimeksi kun kirjoittelin tänne, oli lämpötila ulkona +10 ja
nyt on -22 C. Tällaisina päivinä on erityisen helppo olla kiitollinen
lämpimästä asunnosta. Ulkona ei juurikaan tule oltua, mutta kirkas
auringonpaiste ja ohut lumipeite tuntuvat ihan mukavilta asioilta. Eilen ostin
käsienlämmittäjiä – lämmittäviä pikkupusseja, jotka voi laittaa hanskojen
sisään. Ehkä lähden niitä testaamaan tänään jossain vaiheessa. Tai sitten
tulevina päivinä, kun ennustelevat näin kylmien säiden jatkoa vielä ainakin
pari päivää lisää.
Kalenterivuosikin siinä sitten taas vaihtui. Vuoden
vaihtuminen meni tänä vuonna kivasti Israelin matkaan liittyvien asioiden
siivittämänä. Koska tulevaan huhtikuun matkaan on ilmoittautunut väkeä todella
vähän ja matkan toteutuminen ei ole ollenkaan varmaa, olen joutunut ylittämään
itseni mm. siinä että päädyin kysymään, jos eräs tuttu freelancer-toimittaja
voisi tehdä juttua tulevasta matkasta. Kyllä ajatus varmasti sitten Jumalalta
tuli, koska toimittaja siihen suostui ja eräs kristillinen lehti on pikkujutun
luvannut myös julkaista ensi viikolla. Juuri vuodenvaihteessa tämä juttuasia on
pinnalla eniten ja toimittajan kysymyksiin aiheesta vastailin. Olin siitä sen
verran innostunut, etten sitten ehtinyt juuri vuodenvaihteessa rypeä
itsesäälissä kuinka kuluneenakaan vuotena ei mitään suuria ja ihmeellisiä
asioita minulle ole tapahtunut. Oli vain kiva vastata kysymykseen mistä ja
miten minulle oli tullut ajatus tulevasta Israelin matkasta.
Yksi asia on myös nostanut paljon asioita mieleen tässä
vuodenvaihteen kieppeissä. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 20 vuotta ylioppilaaksi
pääsemisestä ja tämän johdosta eräs entinen lukion luokkakaveri on alkanut
järjestää luokkakokousta keväälle. Tämä luokkakokousjuttu ei ole minulle
mitenkään helppo asia ollenkaan. Mieleen nousee kaikki vanhat asiat ja
tunnelmat lukioajalta ja niistä lähtökohdista käsin ajatus luokkakokouksesta ei
ole minulle mitenkään pelkästään riemastuttava. Lukioluokallani oli 35
oppilasta ja itsellä päällimmäisenä fiiliksenä koko ajasta on se perinteinen
peikkoni eli ulkopuolisuuden tunne. Vaikka nykyään en kiitos Jumalalle
alkuunkaan niin usein koe ulkopuolisuutta kuin aikaisemmin (johtuen paljolti
siitä ettei minulle ole nykyään sellaisia tilanteita, joissa tätä eniten on
ollut, esim. työn kautta tulleet), etukäteen tuntuu kuitenkin oikeastaan
mahdottomalta, että entisten lukioluokkalaisten kanssa tätä olotilaa ei olisi.
Sitä jotenkin ajattelee niin automaattisesti, että kun se silloin aikanaan oli
niin vahva, niin että se olisi vieläkin.
Yksi mikä tässä vaikuttaa myös, on tämä usko. En mitä
ilmeisimmin ole alkuunkaan sinut sen erilaisuuden kanssa, mikä johtuu siitä,
että on Jumalan lapsi. Joku toinen voisi olla hyvinkin innoissaan
mahdollisuudesta päästä kertomaan uskoontulostaan entisille luokkakavereilleen,
mutta minua tämä asia kuitenkin vähän ahdistaa. Ja sitten myös harmittaa tosi
paljon, että se ahdistaa. Toisaalta haluaisin kertoa heille asiasta, mutta
toisaalta sitten pelkään, että se aiheuttaa lisää sitä ulkopuolisuuden
tunnetta. En ole missään vaiheessa kuullut, että kukaan muu näistä
luokkalaisistani olisi tullut uskoon (tai olisi jo lukioaikana sitä ollut).
Toki en voi asiaa varmaksi tietää, mutta nykyään esim. facebookin kautta saa
jotain peruslinjoja tietoon ihmisten elämästä, vaikkei heihin yhteyttä
pidäkään. Niinpä sitten kuvittelen olevani ainoa yksilö 35:stä, jonka elämään
lukion jälkeen on tullut Jeesus ja Raamattu. Haluaisin kyllä olla niin sinut
tämän asian kanssa, ettei tarvitsisi luokkakokouksia arkailla..
Toki sitten ahdistaa se muukin vertailu, mitä tässä
yhteydessä huomaan harrastavani todella paljon. Kuinka haluaisi mennä kertomaan
jotain ällistyttävän ihmeellistä elämäntarinaa viimeisen 20 vuoden ajalta. Ja kuinka on se jatkuva tuntemus, ettei elämässäni
ole tapahtunut mitään mitä voisi kertoa. Omat ehkä yliampuvat odotukset ja
vaikeus hyväksyä joitain asioita, kuten puolisottomuuden historiaa ja uskosta
johtuvaa erilaisuutta ajavat edelleen omaan kuplaansa. Varmasti jokaisella on
takana 20 vuoden ajalta hyvin monenlaisia vaiheita, mutta jotenkin ei sitten
vain ole niin paljon kiinnostusta ja välittämistä näitä ihmisiä kohtaan, että
pystyisi olemaan vain aidosti kiinnostunut heistä. Suurin osa jäi heistä
lukioaikanakin hyvin vieraiksi ja pinnallisiksi tuttavuuksiksi, niin sellaisina
valitettavasti ajattelen heitä nytkin.
Lukioajasta selvisin, koska minulla oli luokalla yksi oikea
ystävä, kiitos Jumalalle hänestä! Ja sitten rinnakkaisluokalla oli vielä kaksi ystävää
lisää. Näiden kolmen kanssa olen ollut yhteyksissä 20 vuotta lukion jälkeenkin.
Heidän elämästään tiedän lukuisat vaiheet, paljon iloja ja suruja eikä heidän
kanssaan ole kovin paljon tarvinnut näytellä menestystarinaa, kun erilaiset
vaiheet ja elämäntaustat ovat tiedossa. Heistä kaksi, joiden kanssa olen eniten
tekemisissä, eivät ole uskossa ja se on toisaalta tuonut ihan hyvää näkökulmaa
itsellekin, kun oikeastaan kaikki muut ystäväni ovat uskovia. Mutta muut lukion
34 luokkalaista ovat niin vieraita, että haluaisin näyttää heille vain
huippumenestyneen pintakiiltokimalluskuoren. Että aivan kuin se 9-10
arvosanaluokka jatkuisi jokaisella elämänalueella edelleen. Niin epävarma (+ylpeä)
se sisin kuitenkin edelleen on.
No, nyt on kuitenkin ihan epäselvää menenkö ylipäänsä koko
tilaisuuteen. Tämä ei johdu ollenkaan pelkästään tästä epävarmasta olostani ja
ulkopuolisuuden pelosta, vaan siitä että koko tapahtuma on minulle ainakin näin
etukäteen ajateltuna erittäin huonona päivänä. Tarkoitus olisi nimittäin juuri
sinä päivänä palata Israelista eli takana olisi kokonaan valvottu yö
lentokoneessa ja muussa matkustamisessa ja toki vielä todennäköiset univelat
koko matkalta. Normaalisti palattuani tällä tavoin kotiin olen ollut kuolemanväsynyt
juuri tuona iltana. Nyt sitten juuri tuona kuolemanväsyneen iltana olisi tämä
luokkakokous. Eli en nyt ole edes osannut ilmoittautua tai sanoa asiaan yhtään
mitään. On mahdollista että väliin jää. Rukoilen, että Jumalan suunnitelma
voisi tässä asiassa toteutua.
Mutta joo, vaikka jäisikin väliin, niin paljon pohdittavaa
on kyllä herättänyt pelkkä ajatuskin luokkakokouksesta. Näitäkin asioita
haluaisi Herran hoidettavaksi jättää. Yllättävillä tavoilla asioita paljastuu.
En ole ymmärtänyt aiemmin, että tarve pitää menestyneen kuorta ja vaikeus olla
sinut Jeesuksen kanssa on näin suuri, kuin mitä tässä nyt havaitsee. Mutta
yllätyshän se on vain minulle – ei Jumalalle ja kenties ei joillekin
ihmisillekään, jotka minut tuntevat.
Nyt lähden haistelemaan pakkasta ja kokeilen lämpölappuja
kintaisiin. Ja muistutukseksi itselleni ja rohkaisuksi muillekin tuttu kohta:
