Lonely rider

Ihana kesäpäivä. Jokiuinnin raikkaus tuntuu vielä vähän kehossa. Tästä mökiltä on helppo lähteä pikkujokeen uimaan, kun vain sään puolesta tarkenee. Kun tuo joki ja maatilan oma uimapaikka kerran on olemassa, niin tuntuu kivalta kun tässä mökillä asuen siitä pystyy nyt nauttimaankin.

Kaksi viikkoa sitten olin tapaamassa henkilöä, jolla on armolahjoja erityisesti sielunhoidon alueella. Tuntuu kuin tapaamisesta olisi paljon pidempi aika. Itselle on aina ihmeellinen kokemus, jos jollakulla tuntuu olevan minulle oikeasti aikaa eikä ole kiire minnekään seuraavaan juttuun. Tuossa nyt oli sellainen harvinainen hetki. Että minä sain kertoa asioitani elävälle ihmiselle. Ei vilkuiltu kelloa, puhelimet olivat kiinni, seuraava ”potilas” ei odottanut oven takana, maksua ei peritty. Eikä toinen kerro ensisijaisesti omista asioistaan, vaan on etukäteen sovittu että nyt keskitytään minuun. Todella ihmeellistä jo kaikki tämmöinen.

Tällaisessa läsnäolon ilmapiirissä pystyy sitten kertomaan asioitaan. Puhuin jotain 3,5-4 tuntia asioista mitä mielessä on ollut ja aika meni hetkessä. Ja sitten hän rukoili niiden juttujen puolesta mitä esiin oli tullut – siinäkin meni varmaan tunti.

Yksi asia mikä ehkä enemmän nousi kysymysten ja rukousten kuin oman kertomukseni perusteella oli yksinäisyys. Aiemminkin Jumala on joidenkin toisten rukousten kautta nostanut tämän aiheen esiin, vaikka itse en useinkaan koe olevani niin yksinäinen että pitäisin sitä isona ongelmana. Vasta rukoukset, turvallinen ilmapiiri ja Jumalan hoitava läsnäolo saavat asian jotenkin esiin, alan itkeä aihetta ja tunnistan asian. Mutta sitten arki taas jotenkin muokkautuu sellaiseksi, että vaikka olenkin yksin, koen yksinäisyyden turvalliseksi ja hyväksi asiaksi, enkä sitä niin sure ollenkaan samoin kuin noissa rukoushetkissä, kun se nousee jotenkin eri tavalla esiin. Kyllä, jossain syvällä kaipaan yhteyttä kovasti ja kipeästi, mutta käytännössä yleensä kun olen jonkun seurassa, tilanteeseen liittyy jotakin vähän hankalaa tai hiertävää, vaikeuksia olla oma itsensä tms., ja sitten kaipaa taas takaisin yksinäisyyteen. Ihmisestä ja tilanteista sitten riippuu tuleeko tämä yksinäisyyteen kaipaaminen 5 minuutin vai useampien vuorokausien kuluttua. Ja sitten taas on kyllä niitäkin joiden kanssa mielellään olisin, mutta heillä on kiire jo seuraavaan paikkaan, oman puolison tai lasten luo tms.

On kiva olla tässä mökillä, mutta on kiva, että tämä ei ole ainoa asuinpaikkani. Tarvitsen kyllä vieläkin mahdollisuutta lähteä tarvittaessa tästä vähän kauemmaksi – siis saada pidempi välimatka maatilaan. Joitain surullisia asioita tästä läheltä näkee vielä paremmin kuin kerrostalon perspektiivistä. Tästä mökiltä näkee vähän liian selvästi, mistä yhteydettömyyden syvä tunnelma ja tyyli paeta yksinäisyyteen ovat peräisin. Miksi on niin vaikea vain OLLA toisten seurassa. Vain yksinäisyydessä voi OLLA (heikkouksineen, tunteineen ja tarpeineen) ja se on niin surullista.

Tämä parin viikon takainen rukoilija rukoili, että Jumala tulisi hakemaan minut pois yksinäiseltä saarelta, jonne olen soutanut. Tätä on kyllä rukoiltu ennenkin. Muistan hyvin kuinka jo 2009 minulle rukoiltiin sydänystävää ja vastaus on vähän viipynyt. Mutta toki kysymyksessä on koko ajan myös Jumalan työ täällä päässä. Vaikea olla sydänystävä kellekään, jos ei ole kosketusta omaan sydämeensä. Että aina vain peittää ja piilottelee asioita itseltäänkin eikä ollenkaan osaa olla avoin. Work in progress..

Jotenkin on viime aikoina puhutellut taas tämä Ps. 84:7 ”Kun he kulkevat kyynellaakson kautta, he muuttavat sen lähteitten maaksi, ja syyssade peittää sen siunauksilla.” Että kun käsittelee vaikeat asiat, kohtaa ne Jumalan kanssa, itkee kaikki kerääntyneet surut ja kivut pois, kulkee sen kipeiden asioiden laakson kautta, niin siitä sitten tuleekin lähteitten maa, hyvä maa, sellainen josta voi ammentaa lohtua toisillekin.

Mutta joo, nyt on sen verran hieno keli, että pitää taas lähteä ulos. Taidan lähteä pyörälenkille.

Haaveena LepoTila

Shabbat shalom – sapatin rauhaa.

On niin rauhallista täällä mökissä. Vaikka kerrostalossakaan ei ole häiriöääniä, täällä jotenkin rauha menee syvemmälle ja se tuntuu niin hyvältä. Erityisesti näin sapatti-iltana. Jotenkin pikkuhiljaa tämä perjantai-illan erottaminen muista illoista on tullut mukaan viikon ohjelmaan. Saa hiljentyä viikon viimeiseen päivään (joka Raamatun kalenterissa on lauantai eli perjantai alkuillasta lauantain alkuiltaan) ja antaa rauhan laskeutua sydämeen. Raamatussa kerrotaan kuinka Jumala loi ihmisen 6. päivänä. Ihmisen ensimmäinen kokonainen päivä oli siis 7. päivä eli sapatti eli lepopäivä, jona Jumalakin lepäsi: ”Ja Jumala siunasi seitsemännen päivän ja pyhitti sen, koska silloin hän lepäsi kaikesta luomistyöstään.” (1. Moos. 2:3) Tuntuu kauniilta, että ihminen aloitti elämän lepopäivästä.

Tämä lepoasia ja kaipuu lepoon on itsellä edelleen paljon mielessä ja semmoinen kipeä juttu. Kun kaipaisi niin paljon sitä, että sydämessä voisi olla lepo joka päivä. Aamuisin usein toivon, kunpa ei olisi pakko nousta. Ja kun olen noussut ylös, toivon, ettei olisi pakko lähteä tilalle, vaan voisi tehdä asioita omien ajatusten mukaan. Edelleen elämässä on mukana se väsyttävä PAKKO seuralaisena. Toki on viikonloppuja, ettei ole pakko, mutta kun viitenä päivänä on enemmän tai vähemmän PAKKO, se kuitenkin vaikuttaa kokonaiskuvaa hyvin paljon. Kun vuodesta toiseen viitenä päivänä viikossa mukana kulkee PAKKO, niin ei kai sitten ihme ole, että tuntee itsensä usein väsyneeksi ja alakuloiseksi.

Oli helpottavaa päästä pois palkkatyöelämän paineista 5 vuotta sitten, kun olin niin todella väsynyt. Mutta toki oli hyvin tiedossa, että ei tämä maatila PAKON ilmapiireineenkään mikään erityisen hyvä ympäristö ole burnoutista toipumiseen. Täältä kun tämä väsymykseen ajava ajatusmaailma on lähtöisin. Lepoon, levollisuuteen, luovuuteen ja armollisuuteen ei kannusteta, vaan jatkuvasti puhutaan vain tekemättömistä töistä. Tuntuu niin surulliselta, että niin monia vuosia menee vain jotenkuten selviytyessä. Vaikka parhaimmillani olen ihan idearikas ja luova, maatilan suhteen minulla ei juuri ajatuksia tule, vaan ideat suuntautuvat muualle. Varmaankin siksi, että ihan pienetkin ajatukset tulevat yleensä jyrätyksi eikä sitten ole voimia taistella vastaan. Ei ole oikein valoa ja kasvupohjaa kivoille ajatuskukkasille ja maatilahaaveille. Väsymys ja Pakko vievät tilan luovuudelta.

Kyllähän minulla jotain maatilahaaveitakin on, mutta en niitä juurikaan mielessäni pyörittele, kun ne ovat niin utopistisia tämän päivän tilanteeseen nähden. Ja jo pelkästään omaan tilanteeseeni nähden, kun ensimmäinen haave olisi että ylipäätään olisi hyvä ja levollinen olla ja voimia tehdäkin jotain. Ja sitä virtaa taas ei voi olla niin kauan kuin on tämä Pakko mukana.. No, tällä viikolla kuitenkin ajatus hetkellisesti pääsi vapaaksi häkistään. Sanoin vitsaillen työmiehellemme, että tuntuu niin työläältä lähteä täältä maalta kauppaan, että melkein voisi olla oma lehmä, jota käydä lypsämässä. Hän kertoi hakevansa itselleen usein isoja määriä kyytön maitoa pakastimeen ja lupasi olla mielellään auttamassa, jos tänne muutama kyyttö tulisi. Niistä kyytöistä sitten jotain jutskailtiin ja meinasin jo aivan innostua. Se tuntui valtavan piristävältä. Että joku oli vähän kuin juonessa mukana eikä lyttäämässä vain.

Ehkä eilisestä ajatteluihmeestä johtuen tänään mielessäni tuli vielä lisää ajatuksia. Ajatuksia LepoTilasta. Että laittaisi nämä muutamat mökit tosi kauniiksi ja sitten niihin voisi tulla ihmisiä, jotka kaipaavat LEPOA. Vähän niin kuin katkaisuhoitoon, mutta ei päihteistä vaan katkaisuun työstä ja suorittamisesta uupuneille. Sellaisille, jotka haluaisivat vain OLLA. Ilman mitään paineita, ilman odotuksia. Olisi maaseudun rauha, oma pieni mökki ja vain aikaa LEPOON. Sitten voisi katsella kanaa, rapsuttaa lammasta ja kokeilla lypsää kyyttöä, mutta se olisi täysin VAPAAEHTOISTA. Ruoka olisi järjestetty ja jos haluaisi jutella asioistaan, niin voisi, mutta pääasia olisi LEPÄÄMISESSÄ ja luonnon RAUHASSA. Ja voisi sitten olla myös Raamattuhetkiä esimerkiksi LEVOSTA, RAUHASTA, Jumalan RAKKAUDESTA jne. Mutta kaikki osallistuminen olisi VAPAAEHTOISTA.

Että tämmöisiä ajatuksia tuli kun mieli yhtäkkiä pääsi karkaamaan karsinastaan. Mutta joo, nämä ovat hyvin kaukaisia juttuja. Maatalousyhtymä LepoTila on tällä kaikkea muuta kuin lepotila ja nuori(?) emäntä keikkuu edelleen hyvin vähissä jaksamisissa. Vaikka minulla nyt on tämä mökki tässä, en minä täällä viikkoa voi ”maata” tai siis olla osallistumatta suorituspyörteeseen, mikä maatilan puolella pyörii. En vaan tiedä, minne menisin viikoksi huilaamaan. Suomen kesäinen maaseutu ja luonto tarjoaisivat siihen kyllä hyvät puitteet. Olisi ihana kokeilla kuinka kauan voisi oleilla yksinäisellä mökillä järven rannalla ennen kuin alkaisi kaivata muuta tekemistä. Kuinka kauan lepoa tarvittaisiin siihen, että Pakko putoaisi kyydistä pois? Uskon, että levosta käsin syntyisi tekemisen ilo ja halu. Kun oikeasti ja todella voisi antaa itsellensä luvan lepoon. Rauhaan ja levollisuuteen.

Raamatussa kerrotaan Juudan 70 vuoden pakkosiirtolaisuudesta Babyloniassa, koska he joutuivat pitkään jatkuneen epäjumalanpalveluksen tähden karkotetuksi vangittuina pois Israelista. Yksi Jumalan sanan laiminlyönneistä oli ollut, etteivät he olleet antaneet viljelysmaalle sapatinlepoa, jonka Jumala oli määrännyt tapahtuvaksi joka 7. vuosi. Pakkosiirtolaisuuden aika Babyloniassa kesti sen verran, että ”Maa oli autiona ja lepäsi, kunnes se oli saanut hyvityksen sapateistaan, täydet seitsemänkymmentä vuotta.” (2. Aik. 36:21). Tämä jotenkin puhuttelee kyllä tässä omassa levonkaipuussa. Että voisiko saada vielä takaisin sen levon, mikä on riistetty. Täysi hyvitys sapateista. Täysi hyvitys luvasta lepoon ja levolliseen olemiseen. En vaan tiedä miten se voisi olla omalla kohdalla mahdollista.. Mutta etsin ja kyselen.. Ja annan sapatin rauhan ja Jeesuksen rauhan tulla, niin paljon kuin suinkin..

”Näin sanoo Herra: ”Menkää teiden varsille ja katselkaa, kyselkää muinaisia polkuja. Kysykää, mikä tie on hyvä, ja vaeltakaa sitä, niin löydätte levon sieluillenne.”” (Jer. 6:16)

”Tulkaa minun luokseni, kaikki te, jotka teette raskasta työtä ja kannatte taakkoja, niin minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen sävyisä ja nöyrä sydämeltäni. Näin te löydätte levon sieluillenne, sillä minun ikeeni on sopiva ja minun kuormani kevyt.” (Matt. 11:28-30)

Tänään sain levollisesti aikaiseksi verhoja mökkiin. Siitä olen iloinen.

Pitkän linjan häpeä

Kesäkuun alku on monien vuosipäivien aikaa minulla: 20 vuotta sitten olivat ylioppilasjuhlani. 13 vuotta sitten valmistuin yliopistosta.  8 vuotta sitten tulivat ensimmäiset kanat ja aloitin tämän blogin. 5 vuotta sitten muutin takaisin syntymäpaikkakunnalleni ja tähän kerrostalokaksioon. Ja näin se aika on mennyt. Jos joku olisi kertonut minulle ylioppilasjuhlissani, että 20 vuoden päästä asun tällä samalla paikkakunnalla keskustan eläkeläiskerrostalossa vailla puolisoa ja lapsia ja selkeyttä siitä mikä minusta tulee isona, olisin varmasti kuollut epätoivoon. Mutta eipä tämä nyt aivan kamalaa ole ja toki paljon hienojakin juttuja on tapahtunut, joita en myöskään olisi osannut kuvitella, jos joku olisi niistä kertonut yo-juhlissa: että rakastun Jeesukseen, Raamattuun ja Israeliin, että olen käynyt 9 kertaa Israelissa ja kirjoittelen nettiin juttuja Jumalasta, kanoista ja itsestäni monta vuotta. On se vaan niin hyvä, ettei etukäteen tiedä, kun Jumalan tiet ovat niin erilaiset kuin meidän ja hänen ajatuksensa niin korkeammat.

20 vuotta yo-juhlien jälkeen olen siis ymmärtänyt, että elämääni on koko ajan vahvasti kahlinnut ja kahlitsee häpeä. Jo useampia vuosia sitten eräs rukoilija näki näyn, jossa kuljin hyvin kapeaa käytävää pitkin. Käytävän varrella oli huoneita, mutta en voinut poiketa niihin, koska huoneet olivat täynnä ohdakkeita. Myös käytävän reunat olivat täynnä ohdakkeita, joten kuljin vain monotonisesti eteenpäin käytävän keskellä. Ohdakkeet raapivat kyllä siinäkin, mutta silti pystyin jotenkin etenemään. Näky kuvasi kapeaa elämääni, joka oli ohdakkeiden takia mennyt jo liian kapeaksi. Huoneissa olisi ollut hyviä ja normaaleja elämään kuuluvia asioita, mutten ohdakkeiden takia pystynyt poikkeamaan niihin. Kyllä tuolloin jo ajattelin, että tämmöistä se elämäni tosiaan on, mutta en oikein ymmärtänyt, miksi näin oli ollut enkä sitä, mitä nämä ohdakkeet käytännössä olivat ja miksi en pystynyt menemään huoneisiin. Nyt vasta jotenkin ymmärrän, että pitkälti häpeästä tämä kaikki elämän kapeutuminen on johtunut.

Eräs asia, mikä on tässä häpeässä tuntunut kovin surulliselta ja häpeälliseltä on se, että samalla kun on hävennyt itseään, on hävennyt myös Jumalaa, Jeesusta, Raamatun sanojen esilläpitoa jne. Tällaista on uskovan vaikea myöntää, kun hyvin tietää, että Jeesus sanoo ”Sillä joka häpeää minua ja minun sanojani, sitä Ihmisen Poika on häpeävä, kun hän tulee omassa ja Isänsä ja pyhäin enkelien kirkkaudessa.” (Luuk. 9:26). Mieluummin unohtaisi koko asian, koska tässä kohtaa häpeä tuntuu jo hyvin pelottavalta. On jotenkin kauhistuttavaa, että häpeä on niin kaikkialla – kaikissa asioissani – kaikessa siinä mikä on minulle tärkeää. Olen murehtinut sitä, että jos olisi perhe, niin häpeäisin miestäni ja lapsiani ilman Jumalan suurta apua tässä asiassa. Koska on niin ollut se tunne, että kaikki mikä on minun, on jotenkin viallista.

Ei voi muuta kuin rukoilla ja todella pyytää, että Jumala tämänkin asian vielä suoristasi totuudellaan ja rakkaudellaan. Että saisi ajatella totuuden mukaan Isästä Jumalasta ja itsestään ihmisenä ja Jumalan kuvana. Rakkaudesta ja valosta eikä valheiden ja häpeän ja pelon pimeydestä käsin.

Ben Malinen kirjoittaa kirjassaan ”Häpeän monet kasvot” viimeisellä sivulla: ”Häpeän käsittelyssä oleellista on omien tunteiden ja niihin liittyvän käyttäytymisen ymmärtäminen ja hyväksyminen. Samalla kun opimme tuntemaan itseämme paremmin, vapaudumme häpeän elämää kahlitsevasta vaikutuksesta. Vapautumisessa on kyse itsensä rakastamisesta ja hyväksymisestä sellaisena kuin on, epätäydellisenä ja epäonnistuneena, rakkautta, läheisyyttä ja hyväksyntää kaipaavana.” On helpottavaa saada uutta syvyyttä ja huomata uusia juttuja. Nähdä sitä valheellista kuorta, jonka on ympärilleen kasvattanut – sitä joka vain pärjää ja selviää, vaikkei oikeasti pärjääkään. Ja saada hyväksyä totuutta aina syvemmälle ja syvemmälle. Totuutta omasta heikkoudesta ja tarvitsevuudesta. Oppia hyväksymään heikkous ja tarvitsevuus, kun tähän asti on niin kovasti hävennyt näitä asioita.

Tämä on oikeasti nyt jotenkin tosi iso ja kipeä asia kaikkinensa. Niin iso, että häpeästä välittämättä olin yhteydessä erääseen erityiseen rukoilijaan ja kysyin olisiko mahdollista tulla käymään. Ensi viikonloppuna on tarkoitus ajaa 200 km päähän vain päästäkseen yhdessä toisen kanssa jakamaan tätä asiaa ja vuodattamaan sydäntänsä Jumalan eteen.

”Kaiken päivää häväistykseni on mielessäni, ja kasvojeni häpeä peittää minut.” (Ps. 44:15)

”Te saatte syödä aivan kylliksenne ja kiitätte Herran, teidän Jumalanne, nimeä, hänen, joka on tehnyt ihmeitä teitä kohtaan. Minun kansani ei joudu häpeään enää milloinkaan, ja te tulette tietämään, että minä olen Israelin keskellä. Minä olen Herra, teidän Jumalanne, eikä toista ole. Eikä minun kansani joudu häpeään milloinkaan. ” (Jooel 2:26-27)