Kesäkuun alku on monien vuosipäivien aikaa minulla: 20 vuotta
sitten olivat ylioppilasjuhlani. 13 vuotta sitten valmistuin yliopistosta. 8 vuotta sitten tulivat ensimmäiset kanat ja
aloitin tämän blogin. 5 vuotta sitten muutin takaisin syntymäpaikkakunnalleni
ja tähän kerrostalokaksioon. Ja näin se aika on mennyt. Jos joku olisi kertonut
minulle ylioppilasjuhlissani, että 20 vuoden päästä asun tällä samalla
paikkakunnalla keskustan eläkeläiskerrostalossa vailla puolisoa ja lapsia ja
selkeyttä siitä mikä minusta tulee isona, olisin varmasti kuollut epätoivoon. Mutta
eipä tämä nyt aivan kamalaa ole ja toki paljon hienojakin juttuja on
tapahtunut, joita en myöskään olisi osannut kuvitella, jos joku olisi niistä kertonut
yo-juhlissa: että rakastun Jeesukseen, Raamattuun ja Israeliin, että olen
käynyt 9 kertaa Israelissa ja kirjoittelen nettiin juttuja Jumalasta, kanoista ja
itsestäni monta vuotta. On se vaan niin hyvä, ettei etukäteen tiedä, kun
Jumalan tiet ovat niin erilaiset kuin meidän ja hänen ajatuksensa niin korkeammat.
20 vuotta yo-juhlien jälkeen olen siis ymmärtänyt, että
elämääni on koko ajan vahvasti kahlinnut ja kahlitsee häpeä. Jo useampia vuosia
sitten eräs rukoilija näki näyn, jossa kuljin hyvin kapeaa käytävää pitkin. Käytävän
varrella oli huoneita, mutta en voinut poiketa niihin, koska huoneet olivat
täynnä ohdakkeita. Myös käytävän reunat olivat täynnä ohdakkeita, joten kuljin
vain monotonisesti eteenpäin käytävän keskellä. Ohdakkeet raapivat kyllä
siinäkin, mutta silti pystyin jotenkin etenemään. Näky kuvasi kapeaa elämääni,
joka oli ohdakkeiden takia mennyt jo liian kapeaksi. Huoneissa olisi ollut
hyviä ja normaaleja elämään kuuluvia asioita, mutten ohdakkeiden takia pystynyt
poikkeamaan niihin. Kyllä tuolloin jo ajattelin, että tämmöistä se elämäni
tosiaan on, mutta en oikein ymmärtänyt, miksi näin oli ollut enkä sitä, mitä
nämä ohdakkeet käytännössä olivat ja miksi en pystynyt menemään huoneisiin. Nyt
vasta jotenkin ymmärrän, että pitkälti häpeästä tämä kaikki elämän kapeutuminen
on johtunut.
Eräs asia, mikä on tässä häpeässä tuntunut kovin
surulliselta ja häpeälliseltä on se, että samalla kun on hävennyt itseään, on
hävennyt myös Jumalaa, Jeesusta, Raamatun sanojen esilläpitoa jne. Tällaista on
uskovan vaikea myöntää, kun hyvin tietää, että Jeesus sanoo ”Sillä joka häpeää minua ja minun sanojani, sitä Ihmisen Poika on
häpeävä, kun hän tulee omassa ja Isänsä ja pyhäin enkelien kirkkaudessa.”
(Luuk. 9:26). Mieluummin unohtaisi koko asian, koska tässä kohtaa häpeä tuntuu
jo hyvin pelottavalta. On jotenkin kauhistuttavaa, että häpeä on niin
kaikkialla – kaikissa asioissani – kaikessa siinä mikä on minulle tärkeää. Olen
murehtinut sitä, että jos olisi perhe, niin häpeäisin miestäni ja lapsiani
ilman Jumalan suurta apua tässä asiassa. Koska on niin ollut se tunne, että
kaikki mikä on minun, on jotenkin viallista.
Ei voi muuta kuin
rukoilla ja todella pyytää, että Jumala tämänkin asian vielä suoristasi
totuudellaan ja rakkaudellaan. Että saisi ajatella totuuden mukaan Isästä
Jumalasta ja itsestään ihmisenä ja Jumalan kuvana. Rakkaudesta ja valosta eikä
valheiden ja häpeän ja pelon pimeydestä käsin.
Ben Malinen kirjoittaa kirjassaan ”Häpeän monet kasvot”
viimeisellä sivulla: ”Häpeän käsittelyssä oleellista on omien tunteiden ja
niihin liittyvän käyttäytymisen ymmärtäminen ja hyväksyminen. Samalla kun
opimme tuntemaan itseämme paremmin, vapaudumme häpeän elämää kahlitsevasta
vaikutuksesta. Vapautumisessa on kyse itsensä rakastamisesta ja hyväksymisestä
sellaisena kuin on, epätäydellisenä ja epäonnistuneena, rakkautta, läheisyyttä
ja hyväksyntää kaipaavana.” On helpottavaa saada uutta syvyyttä ja huomata
uusia juttuja. Nähdä sitä valheellista kuorta, jonka on ympärilleen kasvattanut
– sitä joka vain pärjää ja selviää, vaikkei oikeasti pärjääkään. Ja saada
hyväksyä totuutta aina syvemmälle ja syvemmälle. Totuutta omasta heikkoudesta
ja tarvitsevuudesta. Oppia hyväksymään heikkous ja tarvitsevuus, kun tähän asti
on niin kovasti hävennyt näitä asioita.
Tämä on oikeasti nyt
jotenkin tosi iso ja kipeä asia kaikkinensa. Niin iso, että häpeästä
välittämättä olin yhteydessä erääseen erityiseen rukoilijaan ja kysyin olisiko
mahdollista tulla käymään. Ensi viikonloppuna on tarkoitus ajaa 200 km päähän
vain päästäkseen yhdessä toisen kanssa jakamaan tätä asiaa ja vuodattamaan
sydäntänsä Jumalan eteen.
”Kaiken päivää häväistykseni on mielessäni,
ja kasvojeni häpeä peittää minut.” (Ps. 44:15)
”Te saatte syödä aivan kylliksenne ja
kiitätte Herran, teidän Jumalanne, nimeä, hänen, joka on tehnyt ihmeitä teitä
kohtaan. Minun kansani ei joudu häpeään enää milloinkaan, ja te tulette
tietämään, että minä olen Israelin keskellä. Minä olen Herra, teidän Jumalanne,
eikä toista ole. Eikä minun kansani joudu häpeään milloinkaan. ” (Jooel
2:26-27)
