Häpeästä olen täällä joskus kirjoittanut. Vaikeuksista olla
oman itsensä, kun häpeää itseään niin paljon eikä edes tiedä millainen se oma
persoona on. Suurista vaikeuksista hyväksyä itseään sellaisena kuin on, kun häpeä
peittoaa niin kovasti. Ulkoapäin ohjautuvasta elämästä, kun sisin on niin tyhjä
– persoonasta joka ei ole uskaltanut kasvaa, kun se on kokenut olevansa jotakin
niin pahaa ja häpeällistä. Täysin kelpaamatonta kenellekään.
Olen lukenut nyt kirjaa ”Häpeän monet kasvot” (Malinen).
Olenhan minä näitä häpeää käsitteleviä kirjoja ennenkin lukenut ja onhan niissä
aina joku kolahtanut, mutta nyt on jotenkin tullut vielä syvempää ymmärrystä.
On kuin lukisi käsikirjaa oman elämän vaikeuksista. Voisin alleviivata liki
jokaisen lauseen (mutta en sitä kirjaston kirjalle ole tehnyt..). Häpeä on
lähes jokaisen ongelmani taustalla, vaikka se peittyy sitten muilla asioilla.
Joskus häpeän tuntee todella selvästi ja viiltävästi, mutta usein kokemus on
joku muu ja sitten kuitenkin siellä takana lymyilee häpeä pitelemässä ongelmaa
paikoillaan.
Yksi iso asia on häpeä omasta tarvitsevuudesta. Lapselle on
tullut kokemus, että hänen tarvitsevuutensa toista ihmistä kohtaan on väärin ja
häpeällistä. Heikkous on ollut jotenkin pahaa. Niinpä sitten aikuisenakin on
vaikea pyytää apua, kokee häpeää siitä että tarvitsisi toista ihmistä
lähelleen, ei voi ymmärtää olevansa hyväksytty, kun ei ole itse oppinut koskaan
hyväksymään itseään jne. Tai omat tekemiset, joissa on yleensä aina ollut
jotain vikaa, tekemiset jotka ovat arvostelun kohteena, ei hyväksynnän.
Vahingot, jotka ovat aina oma vika. Sitä sitten vain jähmettyy paikoilleen,
sivusta seuraajaksi. Toiminta on vaikeaa, koska pelkää niin paljon uusia
häpeäkokemuksia, joita voi syntyä kun tekee jotain tai muuten on esillä omana
itsenään.
Malisen kirjassa puhutaan häpeänappuloista eli asioista,
jotka aktivoivat häpeäntunteen. Itsestä tuntuu, ettei elämässä muuta olekaan,
kuin näitä nappuloita joka puolella. Ja kun niitä sitten väistelee, niin kovin
kapea on se alue, jossa näitä ei ole. Yksinäisyydessä ja kirjallisuuden äärellä
taitaa olla turvallisinta. Malinen kuvaa myös ihmisten tapoja lieventää tai
torjua häpeää. Yleisimmät tyylit ovat vetäytyminen, välttäminen, itseen
kohdistuva hyökkäys ja toisiin kohdistuva hyökkäys. Oma tyylini on ehdottomasti
vetäytyminen ja sitähän on runsaasti harjoitettu. Toki jossain määrin noita
muitakin tyylejä. Malinen kirjoittaa: ”Valitsimmepa suunnaksemme minkä tahansa,
tarkoituksemme on yhtä kaikki päästä häpeän herraksi. Tiukalla vartioinnilla
häpeä pysyy aisoissa eikä pääse yllättämään. Häpeää kontrolloimalla pystymme
vähentämään sen aiheuttamaa tuskaa.” Ja sitten elää hyvin rajoittunutta
elämään.
Voisin lainata kirjasta tänne liki jokaisen lauseen ja se
kertoisi siitä millaista elämäni on ollut. Tätä häpeämistä ja sen
karttamistahan tämä niin pitkälle on ollut. Minun oli jostain asioista niin
vaikea puhua uskovalle psykoterapeutillekin aikanaan, kun tämä häpeähän se
siellä jylläsi. En tajunnut, että olisin voinut puhua hänelle häpeästä sen
sijaan että häpesin häpeääni niin paljon. Ehkä jotakin on siinä suhteessa
tapahtunut. En enää häpeä sitä että häpeän. Hiukan ymmärrän, että häpeäkin on
vain tunne eikä totuus minusta. Mutta on toki ollut mahdoton käsitellä
häpeäänsä, jos on hävennyt sitä niin paljon, ettei ole voinut edes ajatella
asiaa.
Häpeää kokenut lapsi jää toivomaan, että häpeä pyyhittäisiin
pois. Että tulisi joku ihminen joka hyväksyisikin täydellisesti tai saisi tehdä
jotain sellaista, jossa pärjää ja sitä kautta tekemiseen liittyvä häpeä menisi
pois. Mutta eipä se sitten näillä ulkopäin tulevilla jutuilla oikein näytä
hoituvankaan sen jälkeen kun häpeä on mennyt persoonan syvyyksiin. On liki
mahdotonta että tulee joku ihminen joka hyväksyy täydellisesti ihmisen
sellaisena kuin hän on, jos ihminen ei edes kykene olemaan oma itsensä, jota
sitten voisi rakastaa omana itsenään. Ja jos täydellinen suoritus muka poistaisi
häpeän, joka tehtävään liittyy kohtuuton paine ja ylimääräinen taakka, kun
pitää todistaa sillä itselle ja muille jotakin ihan muuta kuin varsinaista
tehtävää. Seuraavaan juttuun liittyisikin sitten taas suuri epäonnistumisen ja
häpeän pelko.
On ihanaa saada ihmisiltä hyväksyviä katseita ja pieniä
kokemuksia siitä että on hyväksytty sellaisena kuin on. Ne pikkuisen
pehmittävät sitä kuorta, ne vievät oikeaan suuntaan. Mutta silti sisällä on
jotenkin yksin ja ihmettelemässä suurta kysymystä – voisiko oikeasti itse
hyväksyä itsensä sellaisena kuin on? Minun on vaikea käsittää miksi se on niin
vaikea asia. Aivan kuin syntiä. Täytyyhän minun olla jotenkin hyvin paha ja
siksi kontrolloida itseäni. Jos en kontrolloisi itseäni, saattaisin vahingossa
vaikka – rakastaa jotakuta.. – ja tulla hylätyksi ja joutua häpeään..
Välillä aina luulee, että on käsitellyt jo tosi paljon
asioita ja koittaa Jumalallekin vihjailla että enkös minä nyt jo olisi jo ihan
hyvin valmis parisuhteeseen ja mielenkiintoisiin Jumalan valtakunnan juttuihin.
Niin eikös sitten taas löydä jonkun ihan tutkimattoman ja tolkuttoman kipeän
ison asian, valtavan järkäleen, jota ei mitenkään yksin voi siirtää mihinkään.
Asian, johon ei oikeastaan haluasi edes koskea, vaan jonka mieluummin vain
peittäisi jollakin nätillä liinalla. ”Kiireinen Herran työssä” voisi olla se
lappu, jolla häpeäni haluaisin peitellä. Mutta en ole kiireinen.. Alan
ihmetellä tätä häpeää. Lukea Malisen kirjan loppuun, kun olen vasta puolessa
välissä. Etsiä Raamatusta kohtia. Itkeä ja kysellä Isältä.
Syntiinlankeemuksen jälkeen ensimmäisen ihmiset piiloutuivat
Herraa puiden sekaan, kun eivät kestäneet Hänen kasvojaan. Jeremia 3:25-26
sanotaan ”Häpeäjumala on syönyt isiemme vaivannäön tulokset nuoruudestamme asti,
heidän lampaansa ja nautansa, poikansa ja tyttärensä. Maatkaamme maassa
häpeissämme… Me emme ole kuunnelleet Herran, meidän Jumalamme ääntä.” Jeesus
kantoi ristille myös häpeän. Minun on nyt vain jotenkin tosi vaikea saada siitä
kiinni. Tämä asia on niin iso mötikkä.
P.S. Kuluneella viikolla tuli TV7:ssa ohjelma, joka oli
tehty huhtikuun Israelin matkamme Samarian osuudesta. Jännitti katsoa sitäkin,
kun pelkäsin häpeävän itseäni. En yleensä ole pystynyt katsomaan esiintymisiäni
videolta ollenkaan. Se on tuntunut oudon kiusalliselta, mutta nyt jotenkin
ymmärrän senkin että häpeästä se johtuu. Ei pysty hyväksymään itseään
sellaisena kuin on. Tämän ohjelman nyt kuitenkin pystyin hyvin katsomaan – oman
haastattelunikin osuuden. Enkä hävennyt. Ja ohjelmatekijät olivat vielä armollisesti
leikanneet pois haastattelun alussa olleen sanojen sekaantumisen..
