Eilen näin pitkästä aikaa kanoja livenä. Oli kevään
viimeinen israelilaisten tanssien tunti, ja se pidettiin opettajan kotona. Hän
asuikin sitten ihanassa maaseutupaikassa ja pihassa kuopsutti kolme kanaa. Ja
hän oli sitten ilmeisesti autuaan
tietämätön, ettei kanoja saisi pitää vapaana ulkona ennen 1.6. (kai se sääntö
vieläkin, en tosin itse ole aivan varma). Aika vaikea säännös pidettäväksi
kuitenkin ihanina kevätpäivinä, jolloin maa jo suorastaan huutaa
kuopsuttelijoita pensaiden juurille.
Näin siis ihanan pihan ja ihania maatiaiskanoja
kuopsuttelemassa. Tuli ihan haiku että voi kun itselläkin voisi olla jotakin
vastaavaa.. En ollut suunnitellut meneväni maatilalle eilen, mutta sitten
sieltä pyydettiin kauppatoimitusta ja niin menin ostoksia viemään. Sitten
halusinkin mennä haravoimaan sitä maatilan vieressä olevan mökin pihaa, jonne
tässä koitan kesäksi muuttaa asumaan. Ja sitten siellä huomasinkin aivan
autuaana kuopsuttelevani haravalla nurmikkoa. Oman mökin pihassa. Ja vaikka se
piha ei ole mikään erityisen hieno, näytti se kuitenkin silmissäni ihan
kauniilta eilen kevään alkavassa vihreydessä. Tuntui kovin hyvälle.
Yleensä viimeistään tähän aikaan vuodesta minua on alkanut
vähän ahdistaa kerrostaloelämä. Kun haluaisi omaa pihaa, jossa voisi vain olla
ja oleilla ulkona. Maata maassa tai istua keinussa ilman että kukaan kommentoi
mitään. Jos makoilen maatilalla, niin siellä kohta joku on paheksumassa
laiskuudesta. Ja sitten tämmöisestä kerrostalosta käsin ulkona oleminen on heti
lenkkeilyä tai muuta erilaista ulkona olemista, kun sitä että voisi vain olla
tai sitten vähän kuopsuttaa. Nyt ei kevät ja kesä ahdista tästä kohtaa, kun
minulla tämän kevään uutuutena pitäisi olla paikka missä levätä ja kuopsuttaa
ulkona. Huhtikuu nyt meni noissa Israel-jutuissa ja hyvä niin, mutta nyt sitten
voisi olla aikaa keskittyä vähän muuhunkin. Jos nyt jonkun kalusteen saisi
hommattua siihen nyt täysin tyhjään mökkiin, niin sitten voisi vähän yrittää
sitä elämistä sieltäkin käsin.
Tuon mökin naapurissa asuvalla perheellä on kanoja. Minun omalta
pihaltani kanalaan on alle 20 m. Haravoidessani kuuntelin kukon kieuntaa.
Naapuri kertoi, että heillä on ollut kanoja noin 20 vuotta. Näitä kanoja
riensin katsomaan kirjoituksessa http://munavaikana.blogspot.fi/2009/08/naapurissa-on-kukko.html Silloin ei ollut ajatuksissakaan, että
voisin kohta asua itse ihan siinä naapurissa.
Ja vielä kolmannella tavalla kanat tulivat lähelle muutama
päivä sitten. Maatilalla kesästä 2014 asti olleella kausityöntekijällä on myös
itsellään kanoja. Hän kertoi että hänellä yksi kana näyttää olevan alkamassa
hautomaan ja ehkä hän antaa tipujen tulla. Halusin kovasti olla menossa
katsomaan tipuja, jos niitä on tulossa. Johdatus tämän työntekijän kohdalla on
myös ollut erikoinen. Hän on nimittäin sama henkilö, joka ensimmäisenä
kanakesänäni syksyllä otti kanat vielä hetkeksi omaan kanalaansa. http://munavaikana.blogspot.fi/2008/08/muuttoilmoitus.html Silloin 2008 ei
ollut tietoakaan, että hänestä olisi tulossa meille työntekijä, eikä häntä
juuri ollenkaan tunnettu. Olemme kuitenkin saaneet hänestä erittäin hyvän
kausityöntekijän ja varmasti hän voi auttaa minua niissäkin jutuissa mitä nyt
liittyy tuohon mökkiin ja toimiin mitä siinä tulee tarvetta tehdä.
Joissain jutuissa tässä on vähän tämmöistä ympyrän
sulkeutumismeininkiä. Kanat kuopsuttavat ja kukot kiekuvat. Itselläkin on aina
välillä fiiliksiä että elämä on ihan kivaa.
On toki edelleen paljon asioita koko ajan, joista haluaisi
päästä eteenpäin. Menneenä Ruotsin viikonlopun aikana nousi pintaa joitakin
asioita. Aivan kuin olisi semmoisessa kuolleessa kotelossa, joka menee aivan
sielua pitkin, kuin itseen liimautuneena. Ja sen haluaisi jättää ja siitä tulla
ulos. Ja sitten kumminkin on vähän ihmeissään että mitä siellä sisällä on. Onko
siellä mitään? Millainen se oma persoona oikein on? Onko se ihan hyväksyttävä?
Pystyykö se rakastamaan ja ottamaan vastaan rakkautta? Voiko se elää ilman sitä
koteloa tai kuorta, johon on niin tottunut? Ja miten sieltä kuoresta pääsee
pihalle, kun se kuitenkin kulkee niin mukana ja tuntuu tarvittavalta niin
monessa tilanteessa? Kun joku loukkaa, niin kuinkas sitten toimitaan jos ei
olekaan sitä kuorta minne mennä piiloon? Kun joku ei tykkää minusta, niin jos
olen kuoressa voin ajatella, että hän ei ehkä tykännyt kuoresta, mutta jos en
ole kuoressa ja joku ei silloin tykkää, niin kuinka siitä selviää? Voinko
päästä sellaiseen ilmapiiriin, jossa voi oikeasti turvallisesti kuoriutua? Vai
tuleeko se vain sisäisesti Jumalan rakkauden vaikutuksesta oli ilmapiiri mikä
hyvänsä? Olisi vielä hyvä voida rukoilla ja jutella näitä asioita jonkun
kanssa. Tuolla Ruotsissa mukana oli eräs henkilö, jolla on vahva armolahja
rukouksessa juuri näille alueille. Aikaa vaan usein on liian vähän ja jos
itsellä on samassa viikonlopussa esim. jotain puheenvuoroja, niin on vaikea
toisaalta avautua omissa kivuissaan tosi paljon ja sitten heti kohta silmät vielä
itkusta turvonneina mennä itse puhumaan jotain toista asiaa. Kuitenkin oli
ihanaa kokea saavansa tuntea Jumalan hoitoa näillä itselle kipeillä alueilla.
Ja sitten olen vielä ollut yhdestä projektista
yhteyksissä erään tämmöisen ”ympyrä sulkeutuu” –tyypin kanssa. Nämä ovat näitä
juttuja, että toivoo, ettei toivoisi mitään, ettei pettyisi.. Niin joo, ja
pettymyksistä selviämistä olen myös miettinyt paljon ja rukoillut Isältä apua
myös sille alueelle. Kun elämässä on kuitenkin tullut niin rajuja ja
laaja-alaisia pettymyksiä, että niiden alle on jäänyt niin paljon kaikkea muutakin.
Että oikeasti saisi itkeä kaikki vanhat pettymykset pois ja pääsisi jatkamaan
matkaa vapaana niiden vaikutuksista.
Raamatunkohdaksi haluan uskaltaa laittaa kuitenkin:
”Näethän, että talvi on väistynyt, sateet ovat ohitse,
menneet menojaan, ja kukkaset ovat nousseet maasta. Laulun aika on tullut ja
metsäkyyhkysen ääni kuuluu maassamme.” (Laul. 2:11-12)
