Kaikkea kanssa

Vähän outo se juttu, että yleismielentilani on vahva tunne siitä, että elämässäni ei tapahdu mitään. Ja mitä juttuja kuitenkin kuluneella viikolla on ollut – taas kerran tapahtumapläjäys. Viime keväänä intialaiset piristivät toukokuutani ja tänä vuonna kävi samoin. Ja tämän intialaisen Suomessa vierailevan uskovan kautta sain nyt myös ensimmäiset kosketukseni turvapaikanhakijoihin. Kun kaksi viikkoa sitten kuuntelin kertomuksia ja todistuksia Jumalan työstä Intiassa tuli jostain mieleen ajatus, että olisi hienoa jos tämä intialainen voisi puhua myös turvapaikanhakijoille. Itse en tosiaan tähän mennessä 2015 syksyllä tulleiden turvapaikanhakijoiden kanssa ole ollut tekemisissä, mutta monet tutut ovat paljonkin. Muutamien puhelujen jälkeen pari tilannetta sitten järjestyikin.

Eli kuluneella viikolla olin intialaisen naisen tulkkina turvapaikanhakijoiden kielikerhossa ja heille suunnatussa kansainvälisessä seurakuntaillassa. Jälkimmäistä tapahtumaa ennen vierailtiin myös vastaanottokeskuksessa juttelemassa ja kutsumassa heitä seurakuntailtaan. Vaikka lähimpään vastaanottokeskukseen on minulla vain 12 km matka, on se minusta nähden ollut kuitenkin jotenkin sivussa enkä näihin ihmisiin ole kauheasti missään törmäillyt. Nyt sitten yhtäkkiä olinkin istumassa pääasiassa Irakista tulleiden ringissä ja aistimassa heidän jännittyneisyyttään, kun ovat pitkän odotuksen jälkeen jo hyvin pinna kireällä epätietoisuudesta tuleeko turvapaikkaa vai ei.

Ne, jotka vastaanottokeskuksesta tulivat seurakuntailtaan, olivat aidosti kiinnostuneita. Intialainen puhui englanniksi, minä tulkkasin suomeksi, seuraava käänsi arabiaksi ja viimeinen farsiksi. Kaikkeen sitä kylvöajan keskellä voi päätyä! Kaksi irakilaista nuorta miestä tulivat tilaisuuden jälkeen intialaisen luo ja halusivat että heidän puolestaan rukoiltaisiin erikseen. Oli hienoa olla mukana näissä hetkissä tuossa tilaisuudessa. Saa nähdä tulenko jatkossa olemaan näissä jutuissa vielä mukana enemmänkin. Kyllähän minua kansainvälisyys kiinnostaa ja toki toivon ja rukoilen että turvapaikanhakijoista mahdollisimman moni voisi kääntyä Jeesuksen puoleen (huolimatta siitä mikä on päätös turvapaikka-asiassa). Viime syksynä tämän aallon tullessa minua kysyttiin mukaan vierailulle vastaanottokeskukseen. Ajattelin mennä, mutta ennen asian toteutumista iski keuhkokuume, missä sitä aikaa vierähtikin niin että jotenkin tuo tilanne oli sen jälkeen ohi eikä minua enää kutsuttu. Nyt tänä keväänä on sitten kyselty seurakunnan järjestämään suomenkielen kerhoon ja se juttu on nyt sitten rukousaiheena että mitä teen. Intialaisen kanssa sain käydä sopivasti katselemassa tilanteita siellä, eikä se nyt mikään aivan mahdoton ajatus olisi ettenkö sinne mennä voisikin. Mutta katsotaan..

Tämä edellä kerrottu oli yksi osa viikon tapahtumia. Toinen osa on yhteiskunnallisiin asioihin suuntautunut kristittyjen kokous kaupungintalolla, jossa olin osallistumassa. Tämäkin on aika jännä juttu. Aloitimme viime joulukuussa kerran kuussa kokoontuvan rukouspiirin erityisesti oman kaupungin puolesta (toki siinä rukoillaan aiheita hyvin laajasti, mutta ehkä pointti on se, että rukoilijat ovat juuri tästä kaupungista). Tietynlaiselta rukousvastaukselta ja johdatukselta tuntui jo se, että nyt sitten pidettiin tätä vähän isompaa kokousta juuri tämän kaupungin valtuustosalissa. En ole koskaan aiemmin ollut oman kaupungin valtuustosalissa (tai en ainakaan muista, en tiedä olisiko jostain koulusta joskus oltu..). Kokouksen lisänä ohjelmassa oli myös muutamia lauluja eli ylistimme valtuustosalissa ja tilaisuuden päätteeksi kokouksen puheenjohtaja aivan yllättäen pyysi minua rukoilemaan. Ja niin sitten toki tein.

Mitään ei siis tapahdu, muuta kuin puheita Jeesuksesta irakilaisille ja afgaaneilla ja rukousta ja ylistystä Herralle oman kaupungin valtuustosalissa..

Kummatkin asiat olivat itselle tällaisia välähdyksiä. Ja kummastakaan en yhtään tiedä että olisiko minun tarkoitus olla näissä jatkossa mukana enemmän. Jos en tiedä menenkö silloin tällöin turvapaikanhakijoiden suomenkielenkerhoon vielä isommalta ja vaikeammalta ja jopa käsittämättömämmältä tuntuu tämä jälkimmäisen asian aiheuttamat pohdinnat. Siinä kysymys siis kuuluu alkaako ehdokkaaksi kevään 2017 kuntavaaleissa.. oi voi ja hoh hoi... En todellakaan tiedä! Mutta jos en ala ehdokkaaksi haluaisin siihenkin muun syyn kun ”ei huvita”. Valituksi tuleminen ei olisi mitenkään todennäköistä, mutta minulle on todella iso kynnys jo ehdokkaaksi lähteminen. Se tavallaan esille tuleminen. Kuitenkin itsessä on niin vahvana se puoli joka vaan haluaisi olla piilossa ja huomaamattomissa – joka on turvassa silloin kun kukaan ei kiinnitä huomiota ja joka pelkää häpeää kun joutuu tulemaan esiin ja kokee häpeää niin kovin herkästi ja pienistä asioista.

Olen kuluneella viikolla aloittanut taas kirjan ”Häpeän monet kasvot” (Malinen). Ja ensimmäisen 20 sivun jälkeen itkenyt isoja kipuja ulos, kun jotain taas avautui syvältä lisää. Häpeä on rajoittanut elämääni todella paljon ja rajoittaa edelleen. Tämän kirjoituksen piti käsitellä tuota aihetta, mutta siitä tulikin nyt tämmöinen – ihan muuta. Katsotaan, jos myöhemmin pääsen kirjoittamaan vielä siitäkin.

”Minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne, eivätkä teidän tienne ole minun teitäni, sanoo Herra, sillä niin paljon kuin taivas on maata korkeampi, ovat minun tieni korkeammat teidän teitänne ja minun ajatukseni teidän ajatuksianne.” (Jes. 55:8-9)

”Maan äärestä minä huudan sinua, kun sydämeni nääntyy. Saata minut kalliolle, joka on minulle liian korkea.” (Ps. 61:3)

Vielä hämmennystä lisätäkseni tämä kana (metallikana separaattorissa) oli ensimmäisenä kaupungintalon ovella toivottavassa minut tervetulleeksi.

Kana valtuustosalissa.