Rajankäyntiä

Jotkut asiat eivät tunnu koskaan muuttuvan. (Ja onhan minulla tällaisia asioita aika monia.) Yksi hyvin konkreettinen on tämä kylvöaika-ahdistus. Tämä jotenkin murtaa vuosi toisensa jälkeen toukokuun ilon. Ei jaksa mitään muuta kuin yrittää selviytyä tästä ajasta. Pihanhoito jää, innostus mökin kunnostuksesta jää, innostus liikkumisesta enemmän jää. Mielen täyttää ahdistus, syyllisyys, pelko, jännittyneisyys, oman huonouden ajatukset ja kaikkinainen ristiriitaisuus.

Olen jo useampana viime vuotena kertonut maatilalla, että en haluaisi mennä pellolle traktorihommiin. Ja viime vuosina olen siellä tosi vähän kyllä ollutkin, eli muutosta on tapahtunut. Mieleni on kuitenkin edelleen siinä vanhassa. Syyt, jotka tätä ahdistusta aiheuttavat, eivät ole mielestäni poistuneet, ainakaan kokonaan. Ahdistusta ei siis aiheuta pelto tai traktori, vaan kaikki se tunnemaailman lasti, mitä tähän kokonaisuuteen liittyy.

Olen syntynyt maatilalle ja koen, ettei minulla on koskaan ollut aitoa mahdollisuutta kieltäytyä traktoritöistä. On vain ollut pakko – halusi tai ei. Vaikka jonkun mielestä olen ehkä syntynyt kultalusikka suussa, en taatusti ole syntynyt traktorin ohjauspyörä kädessä. On ollut pakko olla hommissa mukana, mutta sitten lisäksi on tullut kokemus, että tekee koko ajan kaiken väärin. Koska tahansa voi tulla moitteita eikä ole voinut ajatella, miten itse tekisi jonkun asian, vaan miten joku toinen tekisi sen, ettei tulisi huutoa. Ei ole voinut kokea, että vaikka ei olekaan ollut niin vaihtoehtoja hommiin, niin onhan se sitten kuitenkin ollut kivaa ja rentoa yhdessä touhuamista, jossa on saanut kokea olevansa tärkeä. Kokemus on ollut kaikkea muuta, vaikka onhan siellä kauniilla keväisillä pelloilla toki ihan hyviäkin hetkiä ollut. Ne vain eivät ole nyt päällimmäisenä.

Kun nyt toukokuun alussa tulin tähän mökkiin ja pihaa haravoin, niin siinä vähän niin kuin päätin että tällä pienellä tontilla minä päätän asioista – ei joku toinen ihminen tahtoni yli. Kului pari päivää ja minulle vain ilmoitusasiana kerrottiin että eräs mies on tulossa maalaamaan tätä mökkiä. Tällainen ajatus ei ole ollut ollenkaan suunnitelmissani tässä vaiheessa ja sain ihmeekseni voimia alkaa vastustaa asian. Tilanne oli hyvin repivä minulle. Joidenkin ihmisten kanssa pelkkä ”en oikein haluaisi” riittää tahdonilmaisuksi ja on toiselle ihan ookoo, että joku ei halua jotain ja kunnioittaa sitä. Tämän ko. nyt maalausta ehdottaneen kanssa tuntuu, että täytyy ottaa käyttöön panssarintorjuntavarustus, että saa omaa pientä ja hentoa tahtoaan yhtään puolustettua. Ja suurimmassa osassa tapauksia torjunta silti epäonnistuu ja oma toive ei ole mitään, vaan tulee jyrätyksi.

Olin aivan voimaton loppupäivän tämän maalauskeskustelun jälkeen. Siinä oltiin taas jonkun rikkinäisyyteni ytimillä. Vaikka minulla ei ole mielikuvaa tapahtuneesta, luulen, että tämä henkilö on joskus jyrännyt tahtoni ihan kunnolla. Siis lapsuudessa, jotenkin pysyvämmällä tavalla. Minua alkaa aina kovasti ahdistaa, kun joudun olemaan hänen kanssaan eri mieltä. Välttelen näitä tilanteita ja paljon mieluummin annan periksi, kuin olen eri mieltä. Luulen että tämä asia on yksi helposti masentuvan mieleni juuria. Tilanne aiheuttaa vihaa, joka kääntyy sisäänpäin. Lapsella ei vaihtoehtoja ole ja hylkäämisellä pelottelu saa varmasti lapsen myymään tahtonsa. Huomaan, että erimielisyystilanteessa tämä hylätyksi tulemisen kauhu nousee jostain syvältä edelleen. Koen suurta ristiriitaa ja hätääntymistä. Toisaalta käsitän, että minulla kyllä pitäisi olla oikeus sanoa mielipiteeni, mutta silti tulee olo että onko se sittenkin väärin ja syntiä. Menetän totaalisesti oman rauhani, joka kuitenkin on varmasti väärää rauhaa, helpoimman tien, periksi antamisen tien valheellista rauhaa, jossa viha jää kytemään ja saattaa räjähtää seuraavan ”syyttömän” kohtaamisessa.

Mutta kyllä Jumala tälläkin alueella työtä on tehnyt. Aivan kuin se mikä on ollut pitkään jyrättynä, olisi alkanut jälleen kasvaa. Vaikka olinkin päivän nääntyneessä tilassa, tätä mökkiä ei tullut kukaan maalaamaan. Aidan annoin maalata, sillä sitä olin jo ehtinyt miettiä ja toivoakin. Olisihan se silti kiva, että näistä asioista voitaisiin jutella sillai aidosti kuunnellen ja molemmin puolin toiveita kunnioittaen –keskustelua ilman pelkoa. Että voisi kokea olevansa hyväksytty, vaikka onkin eri mieltä jostain..

Tänään sataa. Tänään ei tarvitse miettiä murranko itse tahtoni vai murtaako sen joku toinen peltotöiden suhteen. Itsekin tahtoni usein murran, mikä ehkä aiheuttaa jonkinlaista itsekunnioituksen puutetta. Vaikka kukaan ei varsinaisesti pakota, tilanne tuntuu kuitenkin jotenkin pakottavalta ja siinäkin toimii tahtoaan vastaan. Kylvöaikana näitäkin tilanteita tulee, kun ei sitten muka olekaan tekijöitä tarpeeksi. Eilen olin keskellä sellaista tilannetta, jossa tuntui vääjäämättömältä pakolta lähteä pellolle. Ja sitten soikin puhelin. Minun pitikin yhtäkkiä lähteä kuskaamaan avaimia 40 km päähän. Olin onnellinen ja se tuntui Jumalan järjestämältä jutulta.

Tämä aihe on laaja ja tähän liittyy osittain myös vaikeuteni ymmärtää Jumalan tarkoittamaa ”lihan mielen kuolettamista”. Mutta tämä nyt tällä kertaa..

”Mutta minä kohotan katseeni Herraan, odotan pelastukseni Jumalaa. Minun Jumalani kuulee minua. Älä iloitse minusta, viholliseni! Vaikka olenkin kaatunut, minä nousen, ja vaikka istunkin pimeydessä, Herra on minun valoni. Tulee päivä, jolloin sinun muurisi rakennetaan; sinä päivänä rajasi laajenevat.” (Miika 7:7-8,11)

"Herra tukee kaikkia kaatuvia, kaikki alaspainetut hän nostaa pystyyn." (Ps. 145:14)