Tällä viikolla teemana on ollut pelko. Voima, joka vaikuttaa
elämässäni aivan liikaa. Liian tuttu vieras, jonka kanssa on oppinut elämään.
Jonka ehdoilla on paljon elänyt. Joka on sanellut mitä voi tehdä ja mitä ei.
Joku, jonka hallintavallan haluaisi heittää ulos, mutta ei osaa eikä pysty.
Jonkun minua suuremman tarvitsisi tehdä se. Ja ehkä kuitenkin minun itseni
pitäisi myös uskaltaa sanoa, että en suostu enää pelon hallittavaksi. Mutta
uskallanko? Tämä on ollut niin tuttu johtaja. Hyvin huono johtaja, mutta
oudosti silti, jotenkin ”turvallinen”, kun se on ollut parhaiten tuntemani
johtaja. Pelko ja kontrolli vastaan rakkaus ja vapaus. Jälkimmäisen luulisi
houkuttelevan jokaista paljon enemmän. Mutta silti pelottaa.
Näiden pelkoajatusten keskelle olen päätynyt nyt tällä
kertaa kuntavaaliehdokkuuspohdintojen siivittämänä. Tuossa jokunen päivä sitten
yritin vakavasti pohtia, että haluanko lähteä ehdokkaaksi vai en. Listasin
plussia ja miinuksia. Enkä pystynyt päättämään asiaa ollenkaan. En saanut
kosketusta yhtään siihen mitä itse haluan. Ajatuksissani pyörivät vain muiden
kuvitellut ajatukset ja minun reaktioni niihin. Lopetin pohdintani sillä kertaa
toteamalla Jumalalle, etten pysty ihmispeloltani tätä asiaa päättämään.
Tällainen olen ja näin paljon pelkään. Minussa ei ole mitään rohkeutta
itsessäni.
On jotenkin hassuakin, että olen nyt nimenomaan tämän
kuntavaaliehdokkuuskysymyksen edessä näin vahvasti. Muistan niin hyvin joitain
vuosia sitten kertoneeni eräälle henkilölle kuinka en mitenkään voisi nähdä
itseäni politiikassa. Syynä siihen oli, kun itsellä oli niin suuri tarve
elämään, jossa on selkeästi oikeat ja väärät asiat - jotenkin selvää se mitä
tehdään. Ja politiikka on sellaisesta niin mahdollisimman kaukana, kun on vain
mielipiteiden sekamelska pahimmillaan keinoja kaihtamatta. Sanoo tai tekee
sitten niin tai näin, niin aina on joku joka vastustaa ja on eri mieltä.
Sellainen on maailma on hyvin ahdistava ihmiselle, jolla on tarvetta olla vain hyväksytty
ja rakastettu, ja niiden etsintä kesken. On itsestään selvää, että
kunnallispolitiikka ei koskaan tule olemaan ratkaisu siihen ongelmaan. Mutta
olisiko mahdollista kuitenkin olla vielä edes niin ehjä, että pystyisi ihan
rauhallisesti siellä sekamelskassa jonkun oman ajatuksen esittämään, vaikka se
poikkeaisin kaikkien muiden ajatuksista? Kaukaiselta haaveelta tuntuu..
Tässä tammikuun lopussa tulee kuluneeksi 6 vuotta, kun
lähdin pois palkkatyöstäni. Se on ollut yksi selkeimmistä päätöksentekoa
vaativista asia elämässäni. Muita sen luokan päätöksiä en ole oikein
tehnytkään. Burnout oli monen tekijän summa, mutta ihmispelko pyöri siellä
kaikessa mukana isona tekijänä. Kristityn tarvitsisi olla niin valtavan sinut
itsensä ja Jeesuksen kanssa. Olla vapaa muiden mielipiteistä eikä loukkaantua
siitä pienemmästä tai suuremmasta ivasta joka uskovia, Jeesusta ja Raamattua
kohtaan jatkuvasti ei-uskovien maailmassa kohtaa. Jotenkin olla löytänyt se
asenne, että tämä kuuluu tähän Jeesuksen seuraamiseen. Häntä ivattiin, niin
eivät hänen seuraajansa voi toisenlaisessa asemassa oikein olla. Tämä on
kuitenkin minulle vaikea juttu tosihetken tullen ja olen vältellyt näitä
tilanteita.
Minun suuri ongelmani on ihmispelko. Mutta voiko siitä
päästä vapaaksi muuta kuin menemällä pelkoa päin? Marraskuun Israelin matkalle
lähdin kohtaamaan yksinäisyydenpelkoa, mutta eipä siellä mitään yksinäisyyttä
sitten ollutkaan. Tämä kuntavaaliehdokkuus olisi aika hyvä hyppy pelkojen
mereen. Ehkä juuri siksi sitten lähdenkin siihen suuntaan eikä vastakkaiseen
suuntaan. Katsomaan taas pelkoa silmästä silmään.
