Lintuja ja kukkia

Pitkästä aikaa on päivä, etten ole menossa minnekään. Tuntuu hyvältä olla paikoillaan ja itsekseen. Mutta on kyllä tuntunut hyvältä menemisetkin. Tämä oli tämmöinen aktiivitoukokuu. Arkipäivät ovat kyllä olleet ihan normaaleja maatilalla hengailemisia, mutta viikonloppuisin on ollut tapahtumaa ulkomaisen ystäväni takia. Hän siis on Suomessa toukokuun ajan, joten kohta on tuo aika jo loppumassa. Olen saanut tulla tietämään paljon hänen kotimaastaan, kun ollaan kaikenlaista juteltu ja se on ollut todella kiinnostavaa. Aivan on sitten Jumalan käsissä, seuraako tästä jotakin jatkoa vai oliko tämä nyt sitten tässä. Eniten rukoilen, että tämä toukokuu olisi saanut edes jollain lailla olla Jumalan Sanan kylvöaikaa hänen sydämeensä ja hän voisi haluta alkaa etsiä totuutta Jeesuksesta.

Pelloilla kylvöaika alkoi myöhemmin kuin tavallisesti, mutta työ eteni ripeässä vauhdissa, kun sateet eivät keskeyttäneet töitä ja työmiehiä oli paikalla. Eli kylvöt valmistuivat aika tavanomaiseen aikaan. Itse en ollut pellolla nyt ollenkaan, ja vaikka stressiä ja kireyttä olikin ilmassa se sitten loppui aika nopeasti. Nyt sitten ihmettelee vain luonnon äärimmäistä kauneutta ja on niin ihanaa ja jotenkin valtavan helpottavaa nähdä taas ihmeellisen ihanaa vihreää joka puolella. Tämä vaaleanvihreän toukokuun aika on jotenkin aina niin sykähdyttävä.

Tuntuu vähän oudolta, ettei ole ollut mitään erityisiä vahvoja prosesseja menossa. Kai tässä on ollut niin paljon tätä ulkoista pyörinää, että on ollut vaikeampi hiljentyä kuuntelemaan. Jotain aiheita on kuitenkin vähän ollut käsittelyssä, esimerkiksi turvallisuudentunne. Syvempi Isään luottaminen. Minulla on niin äärimmäisen herkässä semmoinen jännittäminen ja pelko. Ei tarvita juuri mitään, kun sellaiset tunteet laukeavat ja siitä seuraa erilaisia ulkoisia asioita kuten ärtymystä, kontrollointia, kykenemättömyyttä toimintaan jne. Elämä on niin helposti jotenkin oman itsen varassa ja muissa ulkoisissa jutuissa eikä ole aitoa ja todellista sydämen luottamusta ja turvaamista siihen että Jumala todella haluaa kantaa ja pitää huolen.

Moni asia pelottaa. Ja huomaan, että pelko liittyy usein mietteisiini kykenemättömyydestä huolehtia maatilasta. Aivan kuin sisälläni olisi joku ajatus, että minun pitäisi kyetä huolehtimaan siitä yksin ja kauhu siitä tietoisuudesta, etten pysty siihen. Muistan murehtineeni tätä jo hyvin pienenä lapsena. Pelko siitä että maatila jotenkin ”kaatuu” päälleni ja murskaannun taakan alle tai jään sen vangiksi. Nyt olen 40, maatila ei ole kaatunut päälleni, mutta edelleen pelkään jotakin sellaista tapahtuvan siinä vaiheessa kun vanhempani eivät enää ole kuviossa mukana. Tuntuu hirveältä, ettei ole puolisoa, jonka kanssa voisi olla samaa näkyä ja tulevaisuuden ajatuksia maatilan suhteen ja elämän suhteen yleensä.

Mutta mutta. Jos vielä voisi oppia luottamaan Jumalaan oikeasti ilman pelkoa. ”Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät leikkaa eivätkä koko aittoihin, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ettekö te ole paljon arvokkaampia kuin ne. Miksi te kannatte huolta vaatteista? Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne kasvavat. Eivät ne tee työtä eivätkä kehrää. Kuitenkin minä sanon teille: ei edes Salomo kaikessa loistossaan ollut niin vaatetettu kuin yksi niistä. Älkää siis murehtiko sanoen: ”Mitä me syömme tai Mitä me juomme? tai ”Mitä me puemme päällemme? Tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne kyllä tietää, että te tarvitsette kaikkea tätä. Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan, niin teille annetaan lisäksi myös kaikki tämä. Älkää siis kantako huolta huomisesta, sillä huominen päivä pitää huolen itsestään. Kullekin päivälle riittää oma vaivansa.” (Matt. 6:26,27-29,31-34)

Huomenna lähden pikku matkalle Ruotsiin, mutta ei kanneta huolta siitäkään. Tänään voisi vielä ainakin katsella kukkia ja lintuja ennen kuin alkaa vähän pakkailla. Ja varmaan katsella myös Mauno Koiviston hautajaisia.

Maakuntamatkailussa ulkomaalaisen ystäväni kanssa törmättiin myös tällaiseen reiluun kukkopillikokoelmaan.

Kansainvälinen toukokuu

Poikkeuksellisesti kirjoitan nyt keskellä viikkoa. Ja tästä tuskin tulee kovin syvällinen kirjoitus, asiapäivitys varmaan enemmän. Mutta viikonloppuisin on nyt toimintaa, niin ei ehdi silloin kirjoittaa.

Toukokuu on ollut poikkeuksellinen jo säidenkin puolesta. Yhtään ei näy vielä koivuissa hiirenkorvia ja tällä viikolla on useampana päivänä tullut ajoittain lumisadetta ja rakeita. Päivämaksimi oli tänäänkin 5 astetta. Peltotyöt ovat aivan alkutekijöissä, kyntöä on vähän päästy alkamaan, mutta aurojen kanssa on ollut ongelmia. Vaan ei näissä asioissa nyt mitään hätää ole, lähinnä vain tilannepäivitystä, että kylmä on kevät ja peltotyötkin myöhäisessä aikataulussa. (Vaikka olihan tuossa viime viikolla jo ihan lämpimiäkin päiviä.)

Minulla on nyt kuitenkin ollut aika paljon taas ihan muut mielessä kuin kevättyöt. Tai sanotaan, että sopivasti muutakin niiden ohella. Vaikuttaa olevan taas kansainvälisen toukokuun aika. Tänä vuonna minulla on toukokuussa tapaamisia kaukaa tulleen ystäväni kanssa. On tosi kiva tavata ja jutella pitkästä aikaa (16 vuoden jälkeen) ja olen myös aidosti hyvin kiinnostunut ja innostunut hänen kotimaastaan.

Samaan aikaan tämän vanhan tutun kanssa Suomessa pyörii myös toukokuussa usein lähikaupungissa vieraileva lähetystyöntekijäpariskunta Intiasta. Heitäkin jo lyhyesti tapasin ja ensi viikolla näen vielä lisää. Ja sitten loppukuusta olisi tiedossa juutalaisiin liittyvä viikonloppu.

En voi sille mitään, että jotenkin nämä kansainväliset kuviot aina vähän niin kuin herättävät minut eloon. Tulee sellainen olo, että jos omassa elämässä vielä joskus voisi olla joku selkeämpi toimenkuva, missä kansanvälisyys voisi olla osa elämää. Näitä aaltoja on tullut ja sitten taas mennyt. Pitkiä hiljaisia aikoja omissa Herran prosesseissa ja sitten joku toimintapläjäyksen aika, jonka jälkeen olen taas jo ollut väsynyt ja kaivannut hiljaisia aikoja. Nyt on tällaisen semi aktiivisen toukokuun aikaa.

Jos haluat ja koet, niin rukoile tämän Suomessa toukokuun ajan vierailevan ystäväni puolesta, että tällä ajalla voisi olla positiivista iankaikkisuusmerkitystä hänelle itselleen ja hänen kansalleen. Että tässä toukokuussa voisi tulla myös hänen elämäänsä Jumalan Sanan kylvöä, joka kantaisi vielä hedelmää Jumalan valtakuntaan. ”Ja minunkin puolestani, että minulle, kun avaan suuni, annettaisiin oikeat sanat julistaakseni rohkeasti evankeliumin salaisuutta.” (Ef. 6:19)

”Niin ei siis istuttaja ole mitään eikä kastelijakaan vaan Jumala, joka antaa kasvun.” (1. Kor. 3:7)

Kananen toukokuun rakeissa.

Paljasta pintaa

Mökkiviikonloppu oli tämäkin. Ja vaikka on jo maanantai, on edelleen ihan viikonloppufiilis tämän vapunpäivän takia. Uusi katto on nyt pään päällä, se tuli nopeasti viime viikon aikana.

Kulunut viikko oli jotenkin sekava. Tuntuu jotenkin selvältä, että olen pinnan kuorimisen prosesseissa. Vanhaa pinttynyttä pintaa avataan auki ja se tuntuu itsestä kamalalta. Ei haluaisi nähdä ollenkaan sitä, mitä siellä pinnan alla on. Ei ollenkaan haluaisi hyväksyä konkreettista syntisyyttään ja se tuntuu pelottavaltakin.  Omakuva on rakentunut tietynlaisten oletusten varaan ja ahdistaa nähdä itsessään niitä puolia, joita ei ollenkaan meinaa pystyä hyväksymään. Mutta siellähän ne ovat kun vain pikkuisen pintaa raaputtaa. Tai sitten vetää vähän voimakkaammin pintalautaa irti.

Kuluneella viikolla olen parikin kertaa ollut jotenkin sisäisesti hätää kärsimässä muutaman uuden paljastuneen asian johdosta. Jumala tuntuu osaavan lähettää erikoistyöntekijänsä joka hommaan. Enpä nyt näitäkään kuvioita olisi osannut etukäteen odottaa. Että näin paljon arjen keskellä yhtäkkiä vedetään sielua paljaaksi, pääsen katsomaan pinnan alle, olen ihan kauhuissani ja pelkään että Jumala on vihainen kun näkee millaisia ajatuksia ja tuntemuksia minulla on. Ja sitten saan taas miettiä, että kenenkäs varassa se pelastus taas olikaan, olikos siellä jotain tekemistä minun mahdollisen hyveellisen ulkokuoreni kanssa vai oliko sillä enemmänkin tekemistä Jumalan armon kanssa? Ja olikos se Jumalan armo 50 %:sta armoa vai ihan 100 %:sta armoa? Sitä pääsee huomaamaan, että vaikka periaatteessa tietää ja uskoo ja ajattelee, että kaikki on 100 %:sta armoa, niin sitten kuitenkin löytyy ne puolet – ja niitä on aika paljon – joissa kuitenkin elää enemmän itsensä kuin Jumalan armon varassa. Ja haluaisi vain pitää kiinni niistä pinnoista, mitkä tätä katastrofia muka vähän peittää.

Onhan minulle joskus profetoitu jotakin ajatuksella ”perhonen tulee ulos kotelostaan”. Itse olen pohtinut täälläkin asiaa vertauksilla ”tipu ulos kuoresta” ja nyt päästään puhumaan asiasta mökin ulkovuorauksen uusimisen vertauskuvilla. Kaikki nuo vertauskuvat kuulostavat oikein kivoilta ja kauniilta, mutta oikeasti tämä prosessi tuntuu tosi pelottavalta. Että kuinka itse kestän omassa kriittisyydessäni ja tuomiohenkisyydessäni kaikkea sitä mitä oikein paljastuu. No, enpä kestäkään. Pääsen ilmeisesti oppimaan armosta ihan ja paljonkin lisää, koska muuten tästä ei tule yhtään mitään.. Totuutta ja armoa, totuutta ja armoa. Siinä näyttää olevan Jumalan tehokkaat työkalut.

Tämä ulkovuorityömaa on jotenkin erilainen, kuin sisäremontti. Sisäremontti oli jotenkin paljon hellempi. Siinä oli paljon oivalluksia siitä kuinka joku muu on kohdellut minua väärin ja että Jumala rakastaa jne. Että Herra haluaa eheyttää lyödyistä haavoista, etten ole absoluuttisen paha, vaan Jumalan kuvaksi luotu arvokas ihminen ym. Jos sisällä ei olisi jotakin eheytettyä, en pystyisi tähän ulkopuoliprojektiin ollenkaan. Ja silti tämä tuntuu nyt hurjalta, kun huomio tulee omaan syntisyyteen taas uudella tavalla. En pysty enää menemään niiden asioiden taakse, mitä muut ovat minulle tehneet. Nyt on kyse ihan omista jutuista. Ihan omasta käytöksestä, ihan omasta lihasta ja sen taipumuksista, eikä kenenkään muun. Syvälle minuuteen saakka menevästä synnistä, itsekkyydestä ja kapinasta, halusta saada kunniaa omalle itselleni, monentyyppisistä nautinnonhalusta ja toisten hyväksikäyttämisestä, ahneudesta, rahan vallasta, haluttomuudesta palvella Jumalaa ja ihan kaikesta semmoisesta, mikä on syntiä itseään ja perkeleestä itsestään, ja ihan minussa niin kiinni enkä voi syyttää niistä asioista ketään muuta. Muuta kuin huomata olevansa ihan läpimenevän armon tarpeessa. Kiltin, viattoman, siveellisen ihmisen identiteetin rakentaneelle henkilölle jotenkin pelottavankin tuntuista. Että oikeastiko sitä armoa riittää, vaikka nämä kulissit tästä kaatuisivat? Voiko se olla totta?

”Armosta te olette pelastettuja uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, ettei kukaan voisi kerskailla. Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa niitä hyviä töitä varten, jotka Jumala on ennalta valmistanut, vaeltaaksemme niissä.” (Ef. 2:8-10)

Tekisi melkein mieli rynniä pakoon Jumalan rakennustyömaalta, mutta onneksi sentään joku osa minussa – henki ilmeisesti, kun liha ottaisi nyt ne jalat alleen- haluaa siihen suostuakin. Ja jäädä sitten vain ihmettelemään, että mitähän seuraavaksi  remppakohteessa paljastuu.

 Kuva 1. Uusi katto eilen, 30.4.
                             

Kuva 2. Uusi katto tänään, 1.5.