Mökkiviikonloppu oli tämäkin. Ja vaikka on jo maanantai, on
edelleen ihan viikonloppufiilis tämän vapunpäivän takia. Uusi katto on nyt pään
päällä, se tuli nopeasti viime viikon aikana.
Kulunut viikko oli jotenkin sekava. Tuntuu jotenkin
selvältä, että olen pinnan kuorimisen prosesseissa. Vanhaa pinttynyttä pintaa
avataan auki ja se tuntuu itsestä kamalalta. Ei haluaisi nähdä ollenkaan sitä,
mitä siellä pinnan alla on. Ei ollenkaan haluaisi hyväksyä konkreettista
syntisyyttään ja se tuntuu pelottavaltakin.
Omakuva on rakentunut tietynlaisten oletusten varaan ja ahdistaa nähdä
itsessään niitä puolia, joita ei ollenkaan meinaa pystyä hyväksymään. Mutta
siellähän ne ovat kun vain pikkuisen pintaa raaputtaa. Tai sitten vetää vähän
voimakkaammin pintalautaa irti.
Kuluneella viikolla olen parikin kertaa ollut jotenkin
sisäisesti hätää kärsimässä muutaman uuden paljastuneen asian johdosta. Jumala
tuntuu osaavan lähettää erikoistyöntekijänsä joka hommaan. Enpä nyt näitäkään
kuvioita olisi osannut etukäteen odottaa. Että näin paljon arjen keskellä yhtäkkiä
vedetään sielua paljaaksi, pääsen katsomaan pinnan alle, olen ihan kauhuissani
ja pelkään että Jumala on vihainen kun näkee millaisia ajatuksia ja tuntemuksia
minulla on. Ja sitten saan taas miettiä, että kenenkäs varassa se pelastus taas
olikaan, olikos siellä jotain tekemistä minun mahdollisen hyveellisen
ulkokuoreni kanssa vai oliko sillä enemmänkin tekemistä Jumalan armon kanssa?
Ja olikos se Jumalan armo 50 %:sta armoa vai ihan 100 %:sta armoa? Sitä pääsee
huomaamaan, että vaikka periaatteessa tietää ja uskoo ja ajattelee, että kaikki
on 100 %:sta armoa, niin sitten kuitenkin löytyy ne puolet – ja niitä on aika
paljon – joissa kuitenkin elää enemmän itsensä kuin Jumalan armon varassa. Ja
haluaisi vain pitää kiinni niistä pinnoista, mitkä tätä katastrofia muka vähän
peittää.
Onhan minulle joskus profetoitu jotakin ajatuksella ”perhonen
tulee ulos kotelostaan”. Itse olen pohtinut täälläkin asiaa vertauksilla ”tipu ulos kuoresta” ja nyt päästään puhumaan asiasta mökin ulkovuorauksen
uusimisen vertauskuvilla. Kaikki nuo vertauskuvat kuulostavat oikein kivoilta
ja kauniilta, mutta oikeasti tämä prosessi tuntuu tosi pelottavalta. Että
kuinka itse kestän omassa kriittisyydessäni ja tuomiohenkisyydessäni kaikkea
sitä mitä oikein paljastuu. No, enpä kestäkään. Pääsen ilmeisesti oppimaan
armosta ihan ja paljonkin lisää, koska muuten tästä ei tule yhtään mitään..
Totuutta ja armoa, totuutta ja armoa. Siinä näyttää olevan Jumalan tehokkaat
työkalut.
Tämä ulkovuorityömaa on jotenkin erilainen, kuin
sisäremontti. Sisäremontti oli jotenkin paljon hellempi. Siinä oli paljon
oivalluksia siitä kuinka joku muu on kohdellut minua väärin ja että Jumala
rakastaa jne. Että Herra haluaa eheyttää lyödyistä haavoista, etten ole
absoluuttisen paha, vaan Jumalan kuvaksi luotu arvokas ihminen ym. Jos sisällä
ei olisi jotakin eheytettyä, en pystyisi tähän ulkopuoliprojektiin ollenkaan.
Ja silti tämä tuntuu nyt hurjalta, kun huomio tulee omaan syntisyyteen taas
uudella tavalla. En pysty enää menemään niiden asioiden taakse, mitä muut ovat
minulle tehneet. Nyt on kyse ihan omista jutuista. Ihan omasta käytöksestä,
ihan omasta lihasta ja sen taipumuksista, eikä kenenkään muun. Syvälle minuuteen
saakka menevästä synnistä, itsekkyydestä ja kapinasta, halusta saada kunniaa
omalle itselleni, monentyyppisistä nautinnonhalusta ja toisten hyväksikäyttämisestä,
ahneudesta, rahan vallasta, haluttomuudesta palvella Jumalaa ja ihan kaikesta
semmoisesta, mikä on syntiä itseään ja perkeleestä itsestään, ja ihan minussa
niin kiinni enkä voi syyttää niistä asioista ketään muuta. Muuta kuin huomata
olevansa ihan läpimenevän armon tarpeessa. Kiltin, viattoman, siveellisen
ihmisen identiteetin rakentaneelle henkilölle jotenkin pelottavankin tuntuista.
Että oikeastiko sitä armoa riittää, vaikka nämä kulissit tästä kaatuisivat?
Voiko se olla totta?
”Armosta te olette pelastettuja uskon kautta, ette itsenne
kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, ettei kukaan voisi
kerskailla. Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa
niitä hyviä töitä varten, jotka Jumala on ennalta valmistanut, vaeltaaksemme
niissä.” (Ef. 2:8-10)
Tekisi melkein mieli rynniä pakoon Jumalan
rakennustyömaalta, mutta onneksi sentään joku osa minussa – henki ilmeisesti,
kun liha ottaisi nyt ne jalat alleen- haluaa siihen suostuakin. Ja jäädä sitten
vain ihmettelemään, että mitähän seuraavaksi remppakohteessa paljastuu.
Kuva 1. Uusi katto eilen, 30.4.
Kuva 2. Uusi katto tänään, 1.5.
