Kanaemon odotus

Kanauntuvikkoja näkee niin harvoin livenä. Edellinen kertani taisi olla 2010, kun olin silloisessa työssäni siitoskanalassa valokuvauskeikalla. Ja nyt viime viikolla sain olla katsomassa kananpoikia ja pitää hetken yhtä kädessä. Tuttuni kana oli alkanut hautoa, 11 untuvikkoa oli kuoriutunut ja minä kovasti halusin pitkästä aikaa nähdä tipuja. Tässä yksi niistä 11:stä:

Tipuja oli monen värisiä, mutta kädelle ja kuvaan päätyi tämä hyvin peruskananpojannäköinen kananpoikanen. Muut olivat tuossa vaiheessa vielä niin kovasti emonsa alla pimeähkössä nurkassa, ettei olisi saanut mitään kuvia. Mutta on tuo kanankin hautominen niin ihmeellinen juttu. Normaalisti kanat liikkuvat paljon, kuopivat ja touhuavat jatkuvasti ja sitten yhtäkkiä meneekin päälle hautomisvaihde, että istunpa tässä näiden munien päällä kolme viikkoa liikkumatta mihinkään. Jumalalla on mielenkiintoisia koodauksia. Olisi kyllä hauska joskus vielä oikein läheltä seurata tämä kanaemoprosessi. Mutta on tämäkin nyt kiva, että olen saanut nähdä pitkästä aikaa tipuja. Ja sitten voin tutultani kysellä kanakuulumisia ja ehkä joskus nähdä kuvia, että miten poikaset kehittyvät jne.

21 päivää hautomista. Tuntuukohan se kanasta pitkältä ajalta? Tekeeköhän sen mieli kesken kaiken lyödä hanskat tiskiin ja että pitäkää tunkkinne? Muut kanat pitävät hauskaa ulkona kuopien ja kaakattaen, ja tämä yksi vain istuu sisällä ja hautoo ja hautoo. Eikä sillä ole edes kalenteria, mistä voisi laittaa rastia ruutuun aina kun yksi päivä on mennyt. Ja mitä jos munat eivät olekaan hedelmöittyneitä ja 21 päivän istuminen menee ihan hukkaan?

”Odota Herraa. Ole luja, ja vahva olkoon sinun sydämesi. Odota Herraa.” (Ps. 27:14) Raamatussa on useasti ajatus Jumalan odottamisesta. Se on ihmiselle vaikeaa ja alkaa pelätä, että jos mitään ei koskaan tapahdukaan. Onko kaikki sittenkin aivan turhaa? Olenko aivan hullu kun odotan Jeesuksen paluuta ja ajattelen siihen valmistautumisen olevan tärkeää? Pitäisikö sittenkin keskittyä aivan muihin juttuihin? Tai kun odotan Jumalan apua maatilakuvioihin ja mahdolliseen elämänkumppaniasiaan eikä kummassakaan ole tapahtunut koko elämäni aikana mitään selkeää näkyvää liikahdusta sellaiseen suuntaan, mikä tuntuisi selkeältä Jumalan väliintulolta ja hyvin konkreettiselta avulta. Mutta ehkä tässä(kin) minulla on ihan kananaivot. Että sitä vaan hautoo ja odottaa. Odottaa ja odottaa ja odottaa. Ja sitten jonain päivänä kuuleekin jotain piipitystä sieltä munan sisältä, vaikka ei vieläkään mitään näekään. Että siellä sittenkin on uutta elämää.

Tässä kesäkuussa tuli täyteen 9 vuotta blogien kirjoitusta. Ei todellakaan ollut tarkoitus kirjoittaa näin pitkään. Mutta tästä vaan tuli jotenkin minulle sopiva juttu. Munia ja hautoa asioita. Enkä tiedä onko tässäkään yhtään mitään järkeä. Mutta minä vaan kirjoitan, kun se on jotenkin sisäänrakennettua. Ja sielläkin jossakin kananaivonsopukassa on se usko, että tämäkin vielä joskus tulee päätökseen. Että jotakin elämää tulee esiin. Etten ole istunut pesässäni turhaan. Ja vaikka sitten olisinkin, niin sekin on vain ihan normaalia kananelämää.

Kuuluisiko sieltä munan sisältä jo ihan pientä ääntä tai liikehdintää…?

”Odota Jumalaa. Siellä vielä minä saan kiittää häntä, pelastajaani, minun Jumalaani.” (Ps. 43:5)

Asennetta kotipesään

Kesäkuusunnuntaikaunistapäivää. Pientä yllättävää myllerrystä on juuri mielessä, joten on vähän vaikea keskittyä kirjoittamiseen, mutta jotakin kuulumisia ainakin.

Viime kirjoituksen jälkeen lähdin viikoksi mökkiini asustelemaan ja sen jälkeen olen ehtinyt olla jo taas viikon kerrostalollakin. Mökille en kesällä enää ole pidempään aikaan menossa asumaan, kun viime viikolla sinne saapui kesäasukas nro 1 ja nyt alkavalla viikolla on tulossa kesäasukas nro 2. Ja olen oikein iloinen ja kiitollinen näistä kesäasukkaista. Onhan tämä tosi erilaista, että maatilan vieressä olevassa mökissä asustelee nyt uskovia tuttujani, joiden seura on oikein kivaa. Kuluneella viikolla ollaan katseltu mökkiin liittyviä asioita, oltu vähän kävelyllä ja semmoisia pieniä juttuja, mitä siinä nyt sitten ihan luonnostaan tulee. Hommasin kesäasukkaalle myös hieman puutarhanhoitovälineitä, jotta hän pääsee toteuttamaan  pihankuopsutusintoaan, mikä tuollaisessa miljöössä helposti virittyy.

Minulla näyttää virittyvän ajoittain tämän kerrostalopesän järjestelyinto. Tosin se sitten helposti laimeneekin ja taas on kaaos valmiina. Olisi kiva, jos täällä olisi paikat järjestyksessä, mutta ihmeesti tavarat aina vaeltelevat minne sattuu ja vaatteilla tuntuu olevan hyvin vaikea pysyä kaapissa. Olen jo pitkään suunnitellut uuden hyllystön hankintaan, joka auttaisi vähän järjestystä, mutta sitten taas tulee jotain muuta eteen enkä saakaan aikaisesti ostoja. Ikkunanpesu on myös ihmeellisen siirtyvää sorttia oleva työ, mutta aion sen kyllä vielä tehdä. Viime kesänä en pessyt täällä ikkunoita ollenkaan, kun kahdessa paikassa asuminen vei energiat siitä. Nyt kun kesäasukkaat pitävät mökkiä kunnossa, niin voisikohan itse saada enemmän intoa tämän kaupunkikodin järjestelyihin.

En haluaisi olla itselleni enkä kellekään muulle ankara kodin tai pihan sekaisuudesta. Se on täysin ulkoinen asia, eikä kerro mitään sydämestä. Itse kuitenkin kovasti nautin siisteydestä ja sitten jotenkin ahdistaa kun tavaroita pursuaa eikä ole energiaa järjestyksen pitoon omassa kodissa. Pitkään jatkunut ongelmani on, että energia menee muualla, toisten toiveisiin ja mielipiteiden vaikutuksiin ja sitten oma pesä jää hoitamatta. Tähän kuuluu myös omasta terveydestä ja kunnosta huolehtiminen. Tämä surettaa ja siihen toivoisin vielä ihmeellistä muutosta. Negatiivisen vaikutuksen ja ilmapiirin merkitys on pidemmän päälle tosi suuri. Eikä minussa itsessä ole mitään voimaa vastustaa sitä, kun sellaisen vaikutuspiirissä on – vetäytyminen vain ainoana keinona päästä pois. Siksi tuntuu ihanalta aina välillä saada olla aidosti iloisten ja positiivisten ihmisten seurassa. Tuntuu, että imen sellaista vaikutusta kuin pesusieni ja heti tulee paljon parempi mieli.

Viime aikoina olen miettinyt asennekysymyksiä. Ehkä ihan sitä klassista onko lasi puoliksi täynnä vai puoliksi tyhjä. Mutta enemmän olen miettinyt tekemisen näkökulmasta ja asenteesta tekemiseen. Että voisi nähdä oleellisena sen asenteen että haluaa tehdä jotain ja on valmis jopa kärsimään vaivaa, eikä niinkään oleellisena sitä millainen lopputulos on. Ja tarkoitan nyt ihan asennetta arkisiin käytännön asioihin. Minulle on tullut hyvin (lopputulosta/työtapoja) arvosteleva mieli, mikä helposti estää tekemästä yhtään mitään. Virheiden ja väärintekemisen pelko on niin suuri. Siis niiden ulkoisten asioiden, silmillä nähtävien asioiden pelko. Sen sijaan peittoon jää sydän, halu ja motiivi tehdä. Se jää kaiken alle, vaikka varmaan siellä jossain vikiseekin. Eikö kuitenkin ole tärkeämpää että sydämestään haluaa tehdä jotain, ja lopputulos on ihan sivuseikka. Jos vaikka joku haluaisi tulla pesemään ikkunani, niin eikö se olisi todella hieno ja kaunis asia? Ja jos sitten lopputulos olisikin hyvin raitainen versio..? Ajattelisinko että parempi kun ei olisi tullutkaan? Toivottavasti en, koska se peittäisi kokonaan kauniin asenteen.

Työnantajanakin tätä ajatustapaa pääsen kyllä harjoittamaan liki päivittäin. Olenko iloinen työntekijöiden tekemisistä ja halusta tulla meille töihin vai olenko äreissäni asioista, joissa tapahtuu virheitä tai lopputulos ei ole sellainen kuin odotin syystä tai toisesta? Olen hyvin kiitollinen työntekijästämme joka ei vingu eikä valita erilaisia tehtäviä eikä oikein mistään muustakaan, vaikka periaatteessa voisi ihan aiheellisesti valittaa monenlaisesta. Ihailen hänen asennetta palvella, se on poikkeuksellista.

Minulta on monessa kohtaa arkisen palveluksen asenne kyllä ihan hakusessa. Koen vieläkin jossain mielessä ja asioissa olevani ihmisten pakotettu orja enkä Jumalan vapaa palvelija. Ja tarvitsen itseni ulkopuolelta apua vapaaksi pääsemiseen. Katsotaan mitä Jumala tekee. Uskon että erilaisista orjuuksista vapauttaminen on juuri sitä mitä Jeesus haluaa tehdä. Että hän on Vapauttaja. Sittenkin, vaikka orjuus on ollut hyvin pitkä ja alkaa olla hyvin vaikea uskoa että se koskaan loppuisi. Mutta sittenkin, Hän on Vapauttaja.

”Olkoot kupeenne vyötettyinä ja lamppunne palamassa. Autuaita ovat ne palvelijat, joka heidän herransa tullessaan tapaa valvomasta! Totisesti, minä sanon teille: hän vyöttäytyy, asettaa heidät aterioimaan ja menee palvelemaan heitä.” (Luuk. 12: 35,37)

Kesäkausi alkaa

Aktiivitoukokuu on ohi ja tuntuu oikein kivalta taas viikonloppu, jossa on aikaa myös olla ihan omassa rauhassa. Prosessit näyttävät kyllä heti tulevan takaisin, kun niille vain tilaa on.

Viime viikonloppuna Ruotsissa teemaksi nousivat muiden asioiden ohessa Hengen ja lihan erottaminen, parannuksen tekeminen, syntien tunnustaminen ja muut tämäntyyppiset asiat. Näitä teemoja on toki pyöritellyt itsekseen jo aiemminkin, mutta toki ne nousevat vahvemmin esiin, kun yhdessä muiden kanssa ollaan samojen teemojen äärellä. Ja kuinka vaikealta nämä asiat tuntuvatkaan. Kuinka pelottavalta tuntuu nähdä omaa syntisyyttä, sydämen kylmyys, itsekkyys, saastaisuus, toisten hyväksikäyttö omien tunne- ym. tarpeiden täyttämiseen, läpimädät motiivit Jumalan palvelemiseen tai totaalinen haluttomuus palveluun. Ja vaikka itsessä ei ole mitään rakkauden vaikutusta, niin tuntuu, että silti jotenkin pitäisi yrittää – lähinnä toisten mielipiteiden takia. Itsessä on vain syntiä ja tyhjyyttä.

No toki sitten on Henki. Ilman Henkeä ei voi edes ymmärtää syntiä, että onhan se lohdutus ja toivottavasti oppisi ajattelemaan että myös ilo, kun Henki paljastaa syntiä – onhan se Hengen toimenkuvaa: ”Kun hän tulee, hän osoittaa maailmalle todeksi synnin, vanhurskauden ja tuomion.” (Joh. 16:8) Lihan pelko on kuitenkin aika kova: kelle ja missä ja kuinka tässä nyt täytyy alkaa syntejä tunnustamaan.. Joutuuko siinä julkisen häpeän alaiseksi.. Onko se turvallista..

Tänään surettaa eniten sydämen kylmyys. Kykenemättömyys iloita toisen ilosta. Tunnustan kateuteni enkä edes osaa nähdä sitä pahana asiana. Aivan kuin minulla olisi oikeus olla kateellinen, vaikka se on syntiä. Eikö tällainen asia olisi kuulunut ennemminkin minulle, joka sentään olen odottanut jo paljon kauemmin? Sydän on musta, mutta sitten vain esitän, niin kuin kaikki olisi hyvin, vedän päälle valheen valkoisen kaavun. Kun en tiedä mitä muutakaan voisin. Muuta kuin itkeä Jumalan edessä.

Saapa nähdä millainen kesä on edessä. Tämän kesän uutuus ovat kahdeksi kuukaudeksi mökkiin tulevat kesäasukkaat. Muuten en oikein osaa/uskalla odottaa kesältä mitään. Toivon kovasti, että voisi olla yhteyttä eikä yksinäisyyttä, mutta se on se vaikein ja kipein asia. Välillä haaveilen myös eläimistä ja jotenkin todellisesta Elämästä maatilalla. Jeesuksen läsnäolosta ja Sanan todellisuudesta siellä. Että Henki vielä voisi sytyttää ja tehdä eläväksi sen mikä on kuollutta. Että Jumalan Tuli voisi palaa.

Onhan minulla sitten ihan uusikin juttu, mutta siitä en ole kuitenkaan osannut iloita. Kuluneella viikolla sain kuulla, että minut on valittu kaupungin tekniseen lautakuntaan. Jepjep. Nämä Jumalan tiet menevät kyllä jossain ihan käsittämättömissä paikoissa.. Tai siis todella toivon, että tämä on Jumalan tie, koska muuten ei tule kyllä yhtään mitään. Olin niin helpottunut, kun en tullut valituksi valtuustoon ja sitten päädyn tekniseen lautakuntaan, jossa on kokouksia ilmeisesti paljon enemmän kuin kaupunginvaltuustossa. Kyllä tämä jännittää. Siellä kaupungintalolla oli niitä kanapatsaita, mitä olen ihmetellyt. Ja sinne minun polkuni nyt sitten näyttää johdattuvan. Kohta olen ilmeisesti viemäriasiantuntija tai jotain.

Että tämmöisissä merkeissä olisi kesä 2017 alkamassa. Aika lailla tyhjän oloisena. Ei muuta voi kuin pyytää, että Henki saisi täyttää ja tehdä eläväksi.

”Mutta kun Totuuden Henki tulee, hän johdattaa teidät kaikkeen totuuteen. Hän ei puhu omia ajatuksiaan, vaan minkä hän kuulee, sen hän puhuu, ja hän ilmoittaa teille, mitä on tuleva. Hän kirkastaa minut [Jeesuksen], sillä hän ottaa minun omastani ja ilmoittaa teille.” (Joh. 16:13-14)