Syksyn merkit

Sitten viime kirjoituksen on tapahtunut monenlaista. Turun puukkoiskukin, joka oli isku koko kansakuntaan. Vaikka elämä jatkuu, moni asia tuntuu jotenkin turhanpäiväisemmältä tuon tapahtuman jälkeen. Syyn ja seurausten lakia ei myöskään pysty sivuuttamaan. Tänä vuonna Suomi murensi Jumalan Sanaan perustuvan avioliittolain ja tänä vuonna tuli ensimmäinen terrori-isku Suomeen. Viime sunnuntaina kirkkovuoden tekstien mukaan luettiin kirkoissa Jer. 6:16-19. Asiayhteys pari päivää sitten tapahtuneeseen puukotusiskuun oli järisyttävä: ensin oli pidetty hiljainen hetki uhrien muistolle ja seuraavaksi luettiin tämä Jeremian kirjan kohta:

”Näin sanoo Herra: ”Menkää teiden varsille ja katselkaa, kyselkää muinaisia polkuja. Kysykää, mikä tie on hyvä, ja vaeltakaa sitä, niin löydätte levon sieluillenne.” Mutta he vastasivat: ”Emme vaella.” ”Minä olen asettanut teille vartiomiehet; kuunnelkaa soofar-torven ääntä.” Mutta he vastasivat: ”Emme kuuntele. ”Sen tähden kuulkaa, te kansat, ja tiedä, seurakunta, mitä heille tapahtuu. Kuule, maa! Minä tuotan onnettomuuden tälle kansalle, heidän ajatustensa hedelmän, sillä he eivät ole kuunnelleet minun sanojani vaan ovat hylänneet opetukseni.” (Jer. 6:16-19)

---

Syksyn merkit ovat jo vahvasti ilmassa. Viileähkö kesä on viilentynyt entisestään ja illasta on pimeää. Vahva taitteen tuntu tulee mieleen ja kaipaus johonkin uuteen. Mutta ei tässä nyt mitään kovasti uusia juttuja itsellä kuitenkaan ole tiedossa. Ripaus haikeutta, mutta näillä mennään ja kai sitä mieli kohta taas syksyynkin tottuu. En haluaisi olla näin vahvasti ulkoapäin tulevien asioiden vaikutuksiin reagoiva. Kuten nyt vaikka vuodenaikojen vaihteluihin liittyvien tunteiden heittelemä, puhumattakaan reagoimisesta toisten ihmisten tunteisiin tai vaikka maailman erinäisiin asioihin. Haluaisin, että Jeesuksen antama rauha voisi vallita kaikissa tilanteissa, eikä tarvitsisi ottaa niin herkästi päälleen milloin mitäkin muita asioita siten että ne vievät pois rauhan. Luulen ja Ilmestyskirjastakin tiedetään, että ikävät asiat ja uutiset tulevat jatkossa vain lisääntymään ja sitä tärkeämpää olisi voida oppia todella säilyttämään Jeesuksen antama rauha ja rauhallisuus. Hänen rauhansa myrskyjenkin keskellä siihen asti, kun itse Jeesus itse saapuu ja saa aikaa rauhan myös maan päälle.

Kuluneella viikolla oli ensimmäinen teknisen lautakunnan kokous. Etukäteen jännitin tunnenko itseni siellä kovin ulkopuoliseksi ja olenko sitten aivan kauhuissani, että tämmöistä ulkopuolisuutta on seuraavat neljä vuotta luvassa. Kokouksen lähestyessä jännitys kuitenkin väheni eikä itse kokouksessa sitten mitenkään erityisen hankalaa ollut, vaan pystyin mielestäni ihan hyvin keskittymään asioihin eikä niinkään omiin fiiliksiin. Olisin varmaankin koko jutusta nyt aika lailla rauhallinen, ellei yhtenä syksyn asiana pyörisi mielessä oman kylän lakkautusuhan alla oleva kyläkoulu. Se tuo tähän aloitukseen ihan oman virityksen, vaikka asia ei suoraan edes tekniseen toimialaan kuulukaan. Koulun loppuminen olisi hyvin huono asia koko kylän kannalta, kylän lapsista nyt puhumattakaan.

Uutena lautakunnan jäsenenä minulla nyt kuitenkin meinaa mennä taas omat velvollisuudentunnot ja vastuullisuudet sekaisin ja stressiä nousta, kun tulee tunne että kyläkoulu on nyt sitten jotenkin aivan kuin minun vastuullani ja pelastettavanani. Ja sitten ahdistaa niin paljon, että on vaikeuksia edes ajatella koko asiaa. On vielä paljon opeteltavaa siinä, mitä on vastuussa oleminen siten että vastuu on kuitenkin Jumalalla. Mitä sopiva kuorman kantaminen, ilman että musertuu sen alle. Ja toki myös demokratian vastuu tällaisessa tapauksessa.

”Jos joku palvelee, palvelkoon sen voiman mukaan, jonka Jumala antaa, että Jumala tulisi kaikessa ylistetyksi Jeesuksen Kristuksen kautta.” (1. Piet. 4:11) Haluaisin ajatella tämän teknisen lautakunnan palvelemisena. Haluaisin voida olla siinä mukana niillä voimin kuin Jumala antaa, ei oman velvollisuudentunnon tai ihmismielipiteiden ajamana. Tämä koko kuvio on niin uusi ja erikoinen minulle, ettei siitä nyt vielä osaa enempää sanoa.

On sitten ollut vielä muitakin syksyn merkkejä. Kesäasukkaat ovat lähteneet mökistä, ilmoittauduin kansalaisopistoon arabian kurssille (saa nähdä jaksaako oikeasti käydä siellä), mietin liikuntaharrastusten aloitusta kuten joka syksy (ja käytäntö on sitten jotain muuta) ja puintikauden alkua odotellessa. Tiettyihin uriin sitovat asiat surettavat, kun haluaisi kokeilla omien siipien vaatimatonta räpistelyä hyvin arkisissakin asioissa. Viikko sitten sain olla ihanassa rukoushetkessä myös mukana ja saada vahvistusta ja lohdutusta, että kaikessa Herra kuitenkin mukana on. Vapauttamassa, vahvistamassa ja rohkaisemassa.

Monenmoista muutakin voisi vielä kirjoittaa, mutta tämä nyt tälle kerralle.

”Kaiken armon Jumala on kutsunut teidän iankaikkiseen kirkkauteensa Kristuksessa Jeesuksessa. Vähän aikaa kärsittyänne hän on teidät valmistama, teitä tukeva, vahvistava ja lujittava.” (1. Piet. 5:10)

Kaikessa Rauhassa

”Rauhan minä jätän teille: minun rauhani – sen minä annan teille … Älköön teidän sydämenne olko levoton älköönkä pelätkö.” (Joh. 14:27)

Kuluneella viikolla teemana on ollut stressin tuntemukset. Olen miettinyt ja havainnoinut stressiolotilojani. Huomannut pieniäkin laukaisevia tilanteita, joissa stressi pahenee ja tilanteita, jotka helpottavat oloa. Ja viikkoni on siis ollut aika tavallinen. Stressin tuntemukset kulkevat siellä jatkuvasti mukana eikä tarvita kuin jotain tuttujen ihmisten ääniä, huoneeseen astumisia ja toimintatapoja, kun stressi nousee. Pelkästään tietyissä paikoissa olemiset riittävät stressiin. En oikeastaan yhtään ihmettele tämän jälkeen tapaani usein vältellä joitain kohtaamisia ja ettei jaksa uutta, kun stressiä on valmiiksi jo niin paljon ja se nousee niin helposti. Silloin ei ole hyvä olla ja väsyy.

Stressi eli toisin sanoen pelko ei aiheuta mitään hyviä seurauksia. Kun on stressaantunut, haluaisi eroon vain siitä tunteesta. Seurauksena on monenlaista kieroutunutta juttua aina ruokavaliosta lähtien, kun on vaikeus tehdä pitkäkestoisia hyviä valintoja, ja ajattelee vain lyhytnäköisesti stressin vähentymisen näkökulmasta. Havaintoja olen tehnyt nyt hyvin moniin asioihin liittyen tästä stressauksen näkökulmasta. Kyseessä ei ole niin iso pelko, että se vaikuttaisi juurikaan yksittäiseen asiaan. Minua esimerkiksi jännittävät tilaisuudet, joissa pitää kohdata uusia ihmisiä. Voin kuitenkin aina silloin tällöin ihan hyvin osallistua tällaisiin tilaisuuksiin, kun on hyvä syy. Stressi nousee, mutta sitten se jo menee ohitsekin ja tilanne on voinut olla oikein hyvä. Kuitenkaan elämä, jossa joka päivä tai hyvin usein olisin jatkuvasti tilanteissa, joissa on uusia ihmisiä, olisi stressaavuudeltaan aivan erilainen. Silloin stressi ei purkaantuisi missään vaiheessa ja joutuisi menemään pelkoa päin jatkuvasti. Ja siinä sitten vain väsyn ja väsyn.

Mutta olen siis ollut stressaantunut viimeisen 6 vuoden aikanakin, vaikka piirit ovat menneet hyvin pieniksi. Minusta tuntuu, että olen ollut stressin vaikutuksen alaisena aivan pienestä alkaen. Jännittäminen ja ihmispelko ovat niin tuttuja, niin osa minua, että on ollut todella vaikea tietää ja erottaa mikä on omaa persoonaa ja mikä ulkoa tullutta pelon vaikutusta. Millainen olisin ilman pelkoa? Joskus Jumala on siitä näyttänyt pieniä aavistuksia. Pieniä pelottomia hetkiä, joissa on iloinen ja vapaa.  Mutta sitten sekin on ollut kuitenkin jotakin niin outoa ja kummallista, että pelkääminen on sitten kuitenkin ollut turvallisempaa. Kun on valmiiksi varuillaan, ei tule ammutuksi alas. Valmiiksi käpertyneenä, niin siipiä ei voi repiä. On hämmentävää, että pelosta voi tulla turvapaikka, mutta näköjään voi. Ulospäin näkyvät vain suuret silmät jotka tarkkailevat kaikkea, mikä voi olla vaarallista. En halua tulla nähdyksi, koska silloin raatelijat hyökkäävät kimppuun. Ja sitten kuitenkin on hirvittävän tylsää istua siellä kopissa vain kyttäämässä hetkeä jolloin voisi edes hetken oikoa sulkiaan.

Kuluneella viikolla kuulin myös sairastapauksesta, joka on ilmeisesti erittäin pitkään jatkuneen stressitilan seurausta. Jotenkin tuokin tapahtuma on pysäyttänyt ottamaan tämän stressiasian vakavasti. Ettei se ole leikin asia, mitä keho kestää loputtomiin vaan seuraukset voivat olla vakavia.

Liikunta vähentäisi stressireaktioita kehossa, mutta ihmisten stressaaminen on kovasti paljon vaikeuttanut liikkumaan lähtemistä. Jonkun jumpan lopputulos voi olla stressin suhteen minulla plus miinus nolla, kun stressiä tulee outojen ihmisten parissa olemisesta. Semmoista tämä peruspelkääjän elämä on. Kyllähän se kovasti sisäänpäin käpertyy. Tämä kirjoittaminen on siksi niin hienoa, että saa olla oma itsensä, kertoa vapaasti kaikkea mitä ajattelee ja tuntee, eikä ole vieressä kukaan ihminen kenen reaktioita tarvitsisi tarkkailla ja miettiä.

Jeesus puhuu kuitenkin rauhasta, jonka hän antaa. Sydämestä, joka ei ole levoton. Jumalan rauhasta, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi ja rauhan Jumalasta. Hengen mielestä, joka on elämä ja rauha. Jumalan valtakunnasta, joka on vanhurskautta, rauhaa ja ilo Pyhässä Hengessä. Rauhan tiestä ja Rauhanruhtinaasta.

En muuta voi kuin jättää itseni kokonaan Jumalan käsiin ja katsoa mitä Hän tekee. Uskon että hyvää.

”Itse rauhan Herra antakoon teille rauhan, aina ja kaikin tavoin.” (2. Tess. 3:16)

Romuna rallissa

Elokuun aloitus oli siinä mielessä erilainen, että se tapahtui pitkästä aikaa Suomessa. Viimeiset 6 vuotta, 2011-2016 olen heinä-elokuun vaihteessa osallistunut Ruotsissa järjestettyyn suomenkieliseen Raamattuviikkoon. Se on ollut joka kerta todella siunattu ja ihana Jeesuksen Hengen läsnäolon viikko, josta on saanut paljon voimaa. Tänä vuonna viikkoa ei järjestetty eli nyt on menty arkisemmissa merkeissä.

Mutta on viimeisen parin viikon aikana ihan hienojakin juttuja ollut ja Jumalan hoitoa sitten muilla tavoin. Muutamien tuttujen uskovien kesken oli pienimuotoinen kokoontuminen Keski-Suomessa reilu viikko sitten. Mukana oli myös rallista innostuneita miehiä, niin niinpä sitten itsekin päädyin mukaan katselemaan Neste Rallin erikoiskoetta. Se oli hauskaa vaihtelua arkeen ja itse asiassa herätti kovastikin paljon ajatuksia siitä, mitä on että Jeesus on tie, tiellä pysymisestä jne, ja sitten toisaalta tiehen muodostuvista hankalista ajourista, kun moni ajaa jatkuvasti samasta kohdasta. Ajouria tuppaa muodostumaan pitkän ajan kuluessa niin seurakuntakuvioissa kuin vaikka maatilalla tai missä vaan. Helposti saatetaan luulla että jonkun edellä ajaneen ajoura on se ainoa oikea reitti, vaikka olisi ihan koko Tie käytössä. Sieltä ajourasta on vaan niin vaikea nousta takaisin tielle, kun siitä on tullut oikein syvä.

Sain siis iloisissa fiiliksissä nähdä hullumaisen lujaa ohi päriseviä autoja yhdistettynä keskisuomalaisessa metsässä tarpomiseen. Ja sen jälkeen olen taas tullut tunnelmissa hyvin alas ja laskeutunut syvälle oman arjen ajouriin, joista nouseminen ja uudelle ajolinjalle pääseminen tuntuu inhimillisesti täysin mahdottomalta. Tietynlaiset rutiinit ja ajatusmallit ovat tulleet maatila-arjessa niin vahvoiksi, että vaikka olisi kova halu toisenlaisiin juttuihin, ei kuitenkaan osaa edetä muuta kuin siinä vanhassa urassa. Haluaisin käyttää aikaani vähän toisin. Haluaisin liikkua enemmän. Haluaisin ottaa eläimiä. Haluaisin oman perheen. Ja sitten olen niin rasittunut kaikesta ylimääräisestä murheesta, ettei ole energiaa yhtään mihinkään uuteen, vaan aina vain haluaisi lepoa, kun olisi periaatteessa aikaa tehdä jotakin.

Viime kesänä huomasin ensimmäisen kerran että muistini on heikentynyt. Tänä kesänä asia on ollut taas huomion kohteena, eikä se talvellakaan normaaliksi ollut muuttunut. Uutta asiaa jää mieleen huonommin kuin ennen/normaalisti ja unohtelen paljon enemmän asioita, mitä ei aivan erityisesti ole painanut mieleen. Ja tämä on aika ahdistavaa, kun muistini on ollut tähän asti aika hyvä. En tiedä onko minulla joku sairaus, mikä tätä aiheuttaa. Mutta tavallisessa arjessa olen tässäkin harmittavassa urassa. Sen jälkeen kun 33-vuotiaana jäin burnoutin takia pois palkkatöistä 6,5 vuotta sitten, elämänäni on tietyssä mielessä ollut aivan liian helppoa tämänikäiselle. En ole käyttänyt päätäni juuri ollenkaan uusien asioiden opiskelun merkeissä. Ja kun ei ole tarvinnut olla uusissa ja haastavissa jutuissa, niin toki siinä on sitten välttynyt stressiltä edes jossain määrin. Se on ollut välttämätöntä, kun muuten ei jaksaisi yhtään mitään.

Harmittaa kun stressi ja pelko nousevat niin tosi pienestä. Ihmispelosta, johon törmää joka puolella. Joinakin vuosina olen ollut kansalaisopiston heprean kursseilla, mikä toki on loistavaa aivojumppaa. Mutta kyllä siitäkin on tullut stressiä, kun sitten tulee se tietynlainen pakko opiskella ja osata jotain. Tänä syksynä jossain vaiheessa pitäisi sitten alkaa ne teknisen lautakunnan kokoukset, mikä tuo mukanaan paljon uutta. Mutta minua myös ahdistaa ja stressaa se kuvio ja täysin uudet ihmiset. Haluaisin uusia juttuja, mutta ei meinaa uskaltaa. Jatkuva pelkoa vastaan meneminen on todella uuvuttavaa. Siihenhän töissäkin aikanaan väsyin, kun jatkuvasti piti pakottaa itseään tekemään asioita ja mennä ihmispelkoa päin. Sen jälkeen en ole itseäni niin paljon pakottanut, mutta sitten ei tule tehtyä oikein yhtään mitään, eikä ainakaan uusia juttuja. Ja kuitenkin tietynlainen pakkopulla kulkee arjessa mukana joka päivä. En ole nytkään vapaa, vaan minulta odotetaan jatkuvasti kaikenlaista maatilakuvioihin liittyen, enkä osaa olla vapaana toisten odotuksista, vaikka olen totaalisen väsynyt niihinkin.

Olen oikeastaan aika ihmeissäni kuitenkin siitä, että nyt on jotakin tämmöisiä juttuja mitä haluaisin. Että mites nyt yhtäkkiä uskalla haluta jotakin? Pitkään aikaan en ole halunnut yhtään mitään. Nyt haluaisin perheen ja eläimiä. -What? Maatiaislehmiä ja lapsia. -Anteeksi mitä? Ja kanoja totta kai.

Kroppa ja muisti rapistuu ja se kyllä pelottaa. Jos Jumala ei anna voimaa uuteen ja vapauta ihmispelosta ja tuo jatkuvan ylimääräisen stressin elämääni jään kyllä loppuelämäksi todella syviin uriin ja todella tylsälle tielle. Yksin jäämisen pelko on myös suuri. Olenko ikuinen sivustaseuraaja ja vain muiden elämänkuvioita ihmettelevä? Sivustaseuraaminenkin on joskus ihan tarpeeksi jännittävää, varsinkin rallikuskien touhuja seuratessa. Mutta voisiko tämä tien varrelle hyytynyt ja sinne kohta romuttunut ajokki vielä jollain lailla päästä liikkeeseen mukaan? Vaikka sinne ihan viimeiseksi, kun kaikki muut ovat jo kaasuttaneet aikapäiviä mutkien taa. Voisiko joku taivaallinen huoltotiimi vielä saada tämän romun liikenteeseen?

P.S. Jumala huumorintaju ja ajoitus on kyllä hellyyttävää. Kirjoittaessani (ja itkiessäni) noita viimeisiä lauseita vilkaisin sivusilmällä ulos ikkunasta ja siinä vietiin juuri hinauksessa jotakin vanhaa pikkuautoa.. :) Että jos pääsisi sitten edes hinaukseen..