Elokuun aloitus oli siinä mielessä erilainen, että se
tapahtui pitkästä aikaa Suomessa. Viimeiset 6 vuotta, 2011-2016 olen heinä-elokuun
vaihteessa osallistunut Ruotsissa järjestettyyn suomenkieliseen Raamattuviikkoon.
Se on ollut joka kerta todella siunattu ja ihana Jeesuksen Hengen läsnäolon
viikko, josta on saanut paljon voimaa. Tänä vuonna viikkoa ei järjestetty eli
nyt on menty arkisemmissa merkeissä.
Mutta on viimeisen parin viikon aikana ihan hienojakin
juttuja ollut ja Jumalan hoitoa sitten muilla tavoin. Muutamien tuttujen
uskovien kesken oli pienimuotoinen kokoontuminen Keski-Suomessa reilu viikko
sitten. Mukana oli myös rallista innostuneita miehiä, niin niinpä sitten
itsekin päädyin mukaan katselemaan Neste Rallin erikoiskoetta. Se oli
hauskaa vaihtelua arkeen ja itse asiassa herätti kovastikin paljon ajatuksia
siitä, mitä on että Jeesus on tie, tiellä pysymisestä jne, ja sitten toisaalta
tiehen muodostuvista hankalista ajourista, kun moni ajaa jatkuvasti samasta
kohdasta. Ajouria tuppaa muodostumaan pitkän ajan kuluessa niin
seurakuntakuvioissa kuin vaikka maatilalla tai missä vaan. Helposti saatetaan
luulla että jonkun edellä ajaneen ajoura on se ainoa oikea reitti, vaikka olisi
ihan koko Tie käytössä. Sieltä ajourasta on vaan niin vaikea nousta takaisin
tielle, kun siitä on tullut oikein syvä.
Sain siis iloisissa fiiliksissä nähdä hullumaisen lujaa ohi
päriseviä autoja yhdistettynä keskisuomalaisessa metsässä tarpomiseen. Ja sen
jälkeen olen taas tullut tunnelmissa hyvin alas ja laskeutunut syvälle oman
arjen ajouriin, joista nouseminen ja uudelle ajolinjalle pääseminen tuntuu
inhimillisesti täysin mahdottomalta. Tietynlaiset rutiinit ja ajatusmallit ovat
tulleet maatila-arjessa niin vahvoiksi, että vaikka olisi kova halu
toisenlaisiin juttuihin, ei kuitenkaan osaa edetä muuta kuin siinä vanhassa
urassa. Haluaisin käyttää aikaani vähän toisin. Haluaisin liikkua enemmän.
Haluaisin ottaa eläimiä. Haluaisin oman perheen. Ja sitten olen niin rasittunut
kaikesta ylimääräisestä murheesta, ettei ole energiaa yhtään mihinkään uuteen,
vaan aina vain haluaisi lepoa, kun olisi periaatteessa aikaa tehdä jotakin.
Viime kesänä huomasin ensimmäisen kerran että muistini on
heikentynyt. Tänä kesänä asia on ollut taas huomion kohteena, eikä se
talvellakaan normaaliksi ollut muuttunut. Uutta asiaa jää mieleen huonommin
kuin ennen/normaalisti ja unohtelen paljon enemmän asioita, mitä ei aivan
erityisesti ole painanut mieleen. Ja tämä on aika ahdistavaa, kun muistini on
ollut tähän asti aika hyvä. En tiedä onko minulla joku sairaus, mikä tätä
aiheuttaa. Mutta tavallisessa arjessa olen tässäkin harmittavassa urassa. Sen
jälkeen kun 33-vuotiaana jäin burnoutin takia pois palkkatöistä 6,5 vuotta sitten, elämänäni on
tietyssä mielessä ollut aivan liian helppoa tämänikäiselle. En ole käyttänyt
päätäni juuri ollenkaan uusien asioiden opiskelun merkeissä. Ja kun ei ole
tarvinnut olla uusissa ja haastavissa jutuissa, niin toki siinä on sitten
välttynyt stressiltä edes jossain määrin. Se on ollut välttämätöntä, kun muuten
ei jaksaisi yhtään mitään.
Harmittaa kun stressi ja pelko nousevat niin tosi pienestä.
Ihmispelosta, johon törmää joka puolella. Joinakin vuosina olen ollut
kansalaisopiston heprean kursseilla, mikä toki on loistavaa aivojumppaa. Mutta
kyllä siitäkin on tullut stressiä, kun sitten tulee se tietynlainen pakko
opiskella ja osata jotain. Tänä syksynä jossain vaiheessa pitäisi sitten alkaa
ne teknisen lautakunnan kokoukset, mikä tuo mukanaan paljon uutta. Mutta minua
myös ahdistaa ja stressaa se kuvio ja täysin uudet ihmiset. Haluaisin uusia
juttuja, mutta ei meinaa uskaltaa. Jatkuva pelkoa vastaan meneminen on todella
uuvuttavaa. Siihenhän töissäkin aikanaan väsyin, kun jatkuvasti piti pakottaa
itseään tekemään asioita ja mennä ihmispelkoa päin. Sen jälkeen en ole itseäni
niin paljon pakottanut, mutta sitten ei tule tehtyä oikein yhtään mitään, eikä
ainakaan uusia juttuja. Ja kuitenkin tietynlainen pakkopulla kulkee arjessa mukana
joka päivä. En ole nytkään vapaa, vaan minulta odotetaan jatkuvasti kaikenlaista
maatilakuvioihin liittyen, enkä osaa olla vapaana toisten odotuksista, vaikka
olen totaalisen väsynyt niihinkin.
Olen oikeastaan aika ihmeissäni kuitenkin siitä, että nyt on
jotakin tämmöisiä juttuja mitä haluaisin. Että mites nyt yhtäkkiä uskalla
haluta jotakin? Pitkään aikaan en ole halunnut yhtään mitään. Nyt haluaisin
perheen ja eläimiä. -What? Maatiaislehmiä ja lapsia. -Anteeksi mitä? Ja kanoja totta
kai.
Kroppa ja muisti rapistuu ja se kyllä pelottaa. Jos Jumala
ei anna voimaa uuteen ja vapauta ihmispelosta ja tuo jatkuvan ylimääräisen
stressin elämääni jään kyllä loppuelämäksi todella syviin uriin ja todella
tylsälle tielle. Yksin jäämisen pelko on myös suuri. Olenko ikuinen
sivustaseuraaja ja vain muiden elämänkuvioita ihmettelevä? Sivustaseuraaminenkin
on joskus ihan tarpeeksi jännittävää, varsinkin rallikuskien touhuja
seuratessa. Mutta voisiko tämä tien varrelle hyytynyt ja sinne kohta romuttunut
ajokki vielä jollain lailla päästä liikkeeseen mukaan? Vaikka sinne ihan
viimeiseksi, kun kaikki muut ovat jo kaasuttaneet aikapäiviä mutkien taa.
Voisiko joku taivaallinen huoltotiimi vielä saada tämän romun liikenteeseen?
