Syysmyrskyjä

No niin, kai se kunnon räkätautikin marraskuuhun sopii. Täällä nyt nenäliinojen ja kuumien juomien äärellä sunnuntain rauhassa.

Kulunut viikko on ollut tosin kaikkea muuta kuin rauhallinen. Menoja ei ole mitenkään erityisemmin ollut, mutta sisällisesti myrskyä on ollut paljon. Jotenkin tuntuu, että nyt on käynnissä joku syysmyrskyjen aika. Aivan kuin todella koeteltaisiin niitä perustuksia, joista Jeesus kertoo kahden rakentajan vertauksessa (Matt. 7: 24-27) Onko elämä rakentunut Jeesuksen tuntemisen varaan ja Hänen sanojensa mukaan vai onko rakennus hiekalla, joka ei myrskyn tullen kestä?

Kuluneella viikolla myrskytuuli puhalsi niin läheltä ja kovaa, että perustuksia on ollut taas pakko tarkastella: mikä on kalliota ja mikä hiekkaa. Löysin yllättäen itseni keskeltä hyvin riitaisaa ja repivää tilannetta ja sitten on saanut tarkastella omia käytöstapojaan, reaktioitaan ja mistä ne juurensa juontavat. Itselle riitely ja ristiriitatilanteet ovat aina olleet hyvin ahdistavia. Näissä tilanteissa minussa laukeaa heti joku hylätyksi tulemisen ja porukan hajoamisen pelko ja haluaisin, että kaikki olisivat vain sopuisia eikä minun tarvitsisi olla ahdistunut. No, elämässä ihmisten kesken niitä erimielisyyksiä sitten kuitenkin vain aina välillä tulee ja niinpä tuli viime viikollakin oikein kunnolla. Vaikka Jumalan ihmeestä olin yllättävän rauhallinen, ilmeisesti sorruin kuitenkin jonkinlaiseen pelosta johtuvaan kontrollointiyritykseen pitää porukka kasassa, mistä saattoi sitten tulla kokemus myös vapauteen vaikuttamisesta.

”Mutta minähän vain yritin hyvää”. Hyvän yrittäminen osoittautuu yleensä aika itsekkääksi asiaksi. Saattaa olla kovasti tärkeämpää pitää yllä hyväntekijän viittaa, kuin ottaa aidosti huomioon toisen ihmisen tilanne. Ja sitten alkaakin suututtaa, kun toinen ei arvostakaan niitä omia hyviä yrityksiä, vaikka ne ovatkin vain oman egon pönkittämiseksi tehtyjä juttuja. On niin vaikeaa riisuutua kokonaan omasta hyvyyden käsityksestään. Mitä sitten jää jäljelle, jos sekin mitä on luullut aidoksi välittämiseksi, onkin vain oman syntisyyden peittämistä? Kun pelko saa vallan ja toiminta nousee pelosta, rakkaudella ei ole sijaa vaan itsekkyys onkin suurimpana motiivina.

Useammassa asiassa mietin nyt pelkoa, murehtimista ja asioista toimimista näistä lähtökohdista käsin. Kuinka vaikeaa on luovuttaa asia oikeasti Jumalalle ja olla itse murehtimatta? Miksi ajattelen, että juuri nämä asiat ovat minun vastuullani? Miksi otan Jumalan sijan? Haluanko myös hänelle kuuluvan kunnian? Ja kun itse yritän, sorrun vain toisten kontrollointiin.

Ahdistavissa asioissa, joista on vaikea lopettaa murehtimista, olen kirjoittanut asian paperille ja sitten laittanut lapun kaapin päälle uskoen sen samalla Jumalan käsiin ja kieltämällä itseäni enää siitä murehtimasta – onhan se Jumalalle annettu. Pari uutta lappua taitaa nyt kohta kaapin päälle tulla.

Mutta oi sitä oman hyvyyden määrää. Ja kuinka kiusallisia ovatkaan tilanteet, jotka ottavat tätä peitettä pois. Alta löytyykin vain itsekkyyttä ja mitäs sen kanssa sitten tehdään? Aika lailla on kova tarve saada pukeutua Kristuksen vanhurskauteen.

Ihmisellä on niin kova tarve monessa asiassa korvata Jeesus. Kantaa vastuuta ja ottaa kunnia, joka kuuluisi Hänelle, olla itsessään hyvä ja Jumalalle kelpaava, vaikka Jeesus on sitä. Ja ties mitä muuta.

Myrskytuulia tarvitaan, että perustukset paljastuvat. Se, mikä ei ole Jumalan Sanalle ja Sanalla rakennettua saa kaatua ja murentua pois, ettei kuvittelisi, että se olisi Jumalasta, jos se vähän siltä näyttää, muttei sitten olekaan. Se, mikä on Jumalasta pysyy ja se on lohduttavaa ja turvallista.

”Jeesus Kristus on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti.” (Hepr. 13:8)

Häpeän kuristus

Jotenkin myllerrysten viikko on takanapäin. Erikoisia ja yllättäviä uutisia, jotka väkisinkin herättävät ajatuksia. Sain kuulla yllätyksenä ystäväni avioerosta ja erään puolitutun uskovan traagisesta ja myös aika epäselvästä kuolemantapauksesta. Jälkimmäinen puhututtaa paikkakunnalla paljonkin. Näiden uutisten seassa sain myös pari treffikutsua. Eri miehet peräkkäisinä päivinä. Uuden ajan ilmiötä on, että toinen näistä kyselijöistä oli pari vuotta sitten Suomeen saapunut iranilainen. (eikä kumpikaan ei saanut positiivista vastausta..)

Viikon perusteema ja pohdinto on kuitenkin ollut häpeä. Se, kuinka edelleen olen niin häpeän peitossa, miten edelleenkin häpeän itseäni ja kuinka eri tilanteet laukaisevat häpeää tai häpeän pelkoa.

 

Häpeä on hyvin tuskallinen tunne. Se lamaannuttaa ja saa käyttäytymään monella lailla kummallisesti, kierosti ja itsekkäästi. Sen haluaisi peittää ja yrityksiä sen peittämiseen on joka lähtöön. Haluaisi rakkaussuhteen, jonka kuvittelisi peittävän häpeän. Ja sitten yrittää erilaisin konstein ja manipulaatioin saada jonkun rakastamaan itseään. Ja kun se ei onnistu, voi yrittää vielä enemmän. Kontrollia, vaatimuksia, pakkoa. Ja nehän rakkaudessa toimivatkin oikein hyvin..?

Rakkaussuhteen lisäksi toinen yritys häpeän peittämiseksi tulee toiminnan kautta. Jos saisin arvostusta ja kunnioitusta mielipiteilläni, tekemisilläni, pätemiselläni? Ja jälleen kerran täysi umpikuja, joka tulee jo pelkästään siitä, että ”Ettekö tiedä, että maailman ystävyys on vihollisuutta Jumalaa vastaan. Joka siis tahtoo olla maailman ystävä, hänestä tulee Jumalan vihollinen.” (Jaak. 4:4) Maailman arvostus loppuu viimeistään siinä vaiheessa, kun Jeesus tulee esille. Ja usein jo paljon sitä ennen, koska häpeää ei voi oikeasti peittää tälläkään tavoin. Voin loputtomasti yrittää peittää häpeää tekemisilläni, eikä se kuitenkaan koskaan voi toimia oikeasti. Jäljellä jää vain loppuun väsynyt epätoivoinen yrittäjä.

Eli mikä sitten neuvoksi, kun mikään oma yritys ei häpeän poistamiseksi toimikaan? Jo Aadam ja Eeva yrittivät peittää häpeäänsä omin neuvoin, viikunanlehdistä alettiin epätoivoisesti värkkäämään asusteita ja yritettiin piiloutua puiden sekaan huonolla menestyksellä.

Niin, en oikein itsekään tiedä vastausta, kun kerran tämä häpeä vaivaa ja jostain sisikunnasta jatkuvasti meinaan puskea omia yrityksiä sen peittämiseksi. Ja syytöksiä sen mahdollisista aiheuttajista. Kun se ja se ei rakastanut ja niin edelleen. Mutta kun ei se asian analysointikaan varsinaisesti auta. Jo Aadamia ja Eevaa hävetti, vaikka he eivät voineet edes syväanalysoida omia vanhempiaan, appivanhempia, yhteiskunnan nykytilaa tai opetuksen tasoa seurakunnassa mahdollisena ongelmiensa lähteenä..

En nyt oikein muutakaan voi ajatella, kuin että hävetään sitten ihan avoimesti tai niin avoimesti kuin vain pystyy. Häpeän itseäni ja tarvitsen rakkautta. Tarvitsen rakkautta ja olen alaston. Tarvitsen rakkautta, minkä Jumala on valmistanut. Peitteen, jonka Jumala vain voi antaa. Jonkinlaisen rakkauden puvun. Ja lähimmäisiltänikin tarvitsisin rakkautta ja anteeksiantoa, koska ei täällä voi kukaan muuten kestää. Tarvitsen alastomuuteni peittävää rakkautta. Heikkouteni hyväksyvää ja ymmärtävää rakkautta. Tarvitsisin niin paljon ja on pelottavaa olla tarvitseva, jos tarve jääkin tässä ajassa täyttymättä. Mutta mieluummin tarvitsevuuden avoin häpeä kuin omat kierot peittely-yritykset.

”Herra Jumala teki Aadamille ja hänen vaimolleen nahkaiset vaatteet ja puki heidät niihin.” (1. Moos. 3:21) Jumalalla oli homma hanskassa ja suunnitelma valmiina. Ihmiskunnalle oli tullut tarve tutustua lihaksi tulevaan Rakkauteen ja Totuuteen.

To be continued..

Pohjamudassa

Matkan jälkeen on ollut vaikeaa aikaa. Sukellus syvälle arjen haasteisiin, aina pohjamutiin saakka. Odotukset, vaatimukset, syytökset. Oma totaalinen tyhjyys ja voimattomuus asioiden edessä. En jaksaisi enää ollenkaan ja silti tuntuu että pakko vain jatkuu ja jatkuu.

Miksi pitää jaksaa, vaikka ei jaksa? Miksi pitää antaa, vaikka ei ole mitään mistä antaa? Miksi odotetaan ja puristetaan väkisin rakkautta, vaikka sitä ei ole? Ja sitten se rakkaudettomuuden häpeä, jota kuitenkin haluaisi jotenkin yrittää peittää.

Niin. Rakkaus on vaikea asia. Tyhjä, mikä tyhjä, eikä voimia löydy enää korvikkeena käytettyyn suorittamiseenkaan. Ja sitten pelottaa, että tässäkö se nyt oli? Tähänkö bensa loppui? Keskelle pimeää korpitaivalta?

Välillä aina romahdetaan ja sitten taas mennään. En minä sitä itsekään ymmärrä. Ja vielä vähemmän sitä, miten tällainen tilanne voi kestää vuosikymmeniä enemmän tai vähemmän samana. Aivan kuin joku näkymätön vihaisi suunnattomasti sitä millainen olen. Aivan kuin jokin minussa olisi jollekin suuri uhka. Vapaus ja ilo, mikä täytyy kahlita ja tukahduttaa, etteivät ne vahingossakaan pääse esiin.

”Jos te rakastatte niitä, jotka teitä rakastavat, minkä palkan te siitä saatte? Eivätkö publikaanitkin tee samoin?” (Matt. 5:46) ”Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa niiden puolesta, jotka vainoavat teitä, että olisitte taivaallisen Isänne lapsia.” (Matt. 5:44-45a)

Minun rakkauskouluni on aivan alkutekijöissään. On vain tyhjyys ja voimaton sydän.

”Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin vain kumiseva vaski ja helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja ja minä tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulla ei olisi rakkautta, en olisi mitään. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni muiden ruokkimiseksi ja vaikka antaisin ruumiini poltettavaksi, mutta minulla ei olisi rakkautta, en siitä mitään hyötyisi.” (1. Kor. 13:1-3)

”Veljesrakkaudesta ei teille tarvitse kirjoittaa, sillä Jumala itse on opettanut teidät rakastamaan toisianne.” (1. Tess. 4:9) Jotenkin ihanaa, ettei Paavali pidä rakkautta tässä itsestäänselvyytenä. Että sekin on Jumalan työ ja Hänen opettamansa asia. ”Me rakastamme, koska hän on ensin rakastanut meitä.” (1. Joh. 4:19)

Tuntuu pelottavalta katsoa rakkaudettomuuden tyhjään kuoppaan ja nähdä siellä sen sijaan vain vihaa ja itsekkyyttä. Musta aukko, joka imee itseensä kaiken eikä anna mitään. Henkisen väsymyksen tyyssija. Sekö minut imaisee?

Ja sitten kuitenkin ovat lupaukset. ”Hän antaa väsyneelle voimaa ja voimattomalle väkevyyttä runsain määrin. Nuorukaiset väsyvät ja uupuvat, nuoret miehet kompastuvat ja kaatuvat, mutta ne jotka Herra odottavat saavat uuden voiman. He kohottavat siipensä kuin kotkat. He juoksevat eivätkä uuvu, he vaeltavat eivätkä väsy.” (Jes. 40: 29-31)

En tiedä mitä tapahtuu enkä lupaa jaksaa omassa voimassa. Mutta odotetaan Herraa.