Matkan jälkeen on ollut vaikeaa aikaa. Sukellus syvälle
arjen haasteisiin, aina pohjamutiin saakka. Odotukset, vaatimukset, syytökset.
Oma totaalinen tyhjyys ja voimattomuus asioiden edessä. En jaksaisi enää
ollenkaan ja silti tuntuu että pakko vain jatkuu ja jatkuu.
Miksi pitää jaksaa, vaikka ei jaksa? Miksi pitää antaa,
vaikka ei ole mitään mistä antaa? Miksi odotetaan ja puristetaan väkisin rakkautta,
vaikka sitä ei ole? Ja sitten se rakkaudettomuuden häpeä, jota kuitenkin
haluaisi jotenkin yrittää peittää.
Niin. Rakkaus on vaikea asia. Tyhjä, mikä tyhjä, eikä voimia
löydy enää korvikkeena käytettyyn suorittamiseenkaan. Ja sitten pelottaa, että
tässäkö se nyt oli? Tähänkö bensa loppui? Keskelle pimeää korpitaivalta?
Välillä aina romahdetaan ja sitten taas mennään. En minä
sitä itsekään ymmärrä. Ja vielä vähemmän sitä, miten tällainen tilanne voi
kestää vuosikymmeniä enemmän tai vähemmän samana. Aivan kuin joku näkymätön vihaisi
suunnattomasti sitä millainen olen. Aivan kuin jokin minussa olisi jollekin
suuri uhka. Vapaus ja ilo, mikä täytyy kahlita ja tukahduttaa, etteivät ne
vahingossakaan pääse esiin.
”Jos te rakastatte niitä, jotka teitä rakastavat, minkä
palkan te siitä saatte? Eivätkö publikaanitkin tee samoin?” (Matt. 5:46) ”Mutta
minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa niiden puolesta, jotka
vainoavat teitä, että olisitte taivaallisen Isänne lapsia.” (Matt. 5:44-45a)
Minun rakkauskouluni on aivan alkutekijöissään. On vain
tyhjyys ja voimaton sydän.
”Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta
minulla ei olisi rakkautta, olisin vain kumiseva vaski ja helisevä symbaali.
Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja ja minä tuntisin kaikki salaisuudet ja
kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää
vuoria, mutta minulla ei olisi rakkautta, en olisi mitään. Vaikka jakaisin
kaiken omaisuuteni muiden ruokkimiseksi ja vaikka antaisin ruumiini
poltettavaksi, mutta minulla ei olisi rakkautta, en siitä mitään hyötyisi.” (1.
Kor. 13:1-3)
”Veljesrakkaudesta ei teille tarvitse kirjoittaa, sillä
Jumala itse on opettanut teidät rakastamaan toisianne.” (1. Tess. 4:9) Jotenkin
ihanaa, ettei Paavali pidä rakkautta tässä itsestäänselvyytenä. Että sekin on
Jumalan työ ja Hänen opettamansa asia. ”Me rakastamme, koska hän on ensin
rakastanut meitä.” (1. Joh. 4:19)
Tuntuu pelottavalta katsoa rakkaudettomuuden tyhjään
kuoppaan ja nähdä siellä sen sijaan vain vihaa ja itsekkyyttä. Musta aukko,
joka imee itseensä kaiken eikä anna mitään. Henkisen väsymyksen tyyssija. Sekö
minut imaisee?
Ja sitten kuitenkin ovat lupaukset. ”Hän antaa väsyneelle
voimaa ja voimattomalle väkevyyttä runsain määrin. Nuorukaiset väsyvät ja
uupuvat, nuoret miehet kompastuvat ja kaatuvat, mutta ne jotka Herra odottavat
saavat uuden voiman. He kohottavat siipensä kuin kotkat. He juoksevat eivätkä
uuvu, he vaeltavat eivätkä väsy.” (Jes. 40: 29-31)
