No niin, kai se kunnon räkätautikin marraskuuhun sopii. Täällä
nyt nenäliinojen ja kuumien juomien äärellä sunnuntain rauhassa.
Kulunut viikko on ollut tosin kaikkea muuta kuin
rauhallinen. Menoja ei ole mitenkään erityisemmin ollut, mutta sisällisesti
myrskyä on ollut paljon. Jotenkin tuntuu, että nyt on käynnissä joku syysmyrskyjen
aika. Aivan kuin todella koeteltaisiin niitä perustuksia, joista Jeesus kertoo
kahden rakentajan vertauksessa (Matt. 7: 24-27) Onko elämä rakentunut Jeesuksen
tuntemisen varaan ja Hänen sanojensa mukaan vai onko rakennus hiekalla, joka ei
myrskyn tullen kestä?
Kuluneella viikolla myrskytuuli puhalsi niin läheltä ja
kovaa, että perustuksia on ollut taas pakko tarkastella: mikä on kalliota ja
mikä hiekkaa. Löysin yllättäen itseni keskeltä hyvin riitaisaa ja repivää
tilannetta ja sitten on saanut tarkastella omia käytöstapojaan, reaktioitaan ja
mistä ne juurensa juontavat. Itselle riitely ja ristiriitatilanteet ovat aina
olleet hyvin ahdistavia. Näissä tilanteissa minussa laukeaa heti joku hylätyksi
tulemisen ja porukan hajoamisen pelko ja haluaisin, että kaikki olisivat vain
sopuisia eikä minun tarvitsisi olla ahdistunut. No, elämässä ihmisten kesken niitä
erimielisyyksiä sitten kuitenkin vain aina välillä tulee ja niinpä tuli viime viikollakin
oikein kunnolla. Vaikka Jumalan ihmeestä olin yllättävän rauhallinen, ilmeisesti
sorruin kuitenkin jonkinlaiseen pelosta johtuvaan kontrollointiyritykseen pitää
porukka kasassa, mistä saattoi sitten tulla kokemus myös vapauteen
vaikuttamisesta.
”Mutta minähän vain yritin hyvää”. Hyvän yrittäminen
osoittautuu yleensä aika itsekkääksi asiaksi. Saattaa olla kovasti tärkeämpää pitää
yllä hyväntekijän viittaa, kuin ottaa aidosti huomioon toisen ihmisen tilanne. Ja
sitten alkaakin suututtaa, kun toinen ei arvostakaan niitä omia hyviä
yrityksiä, vaikka ne ovatkin vain oman egon pönkittämiseksi tehtyjä juttuja. On
niin vaikeaa riisuutua kokonaan omasta hyvyyden käsityksestään. Mitä sitten jää
jäljelle, jos sekin mitä on luullut aidoksi välittämiseksi, onkin vain oman
syntisyyden peittämistä? Kun pelko saa vallan ja toiminta nousee pelosta,
rakkaudella ei ole sijaa vaan itsekkyys onkin suurimpana motiivina.
Useammassa asiassa mietin nyt pelkoa, murehtimista ja
asioista toimimista näistä lähtökohdista käsin. Kuinka vaikeaa on luovuttaa
asia oikeasti Jumalalle ja olla itse murehtimatta? Miksi ajattelen, että juuri
nämä asiat ovat minun vastuullani? Miksi otan Jumalan sijan? Haluanko myös
hänelle kuuluvan kunnian? Ja kun itse yritän, sorrun vain toisten
kontrollointiin.
Ahdistavissa asioissa, joista on vaikea lopettaa
murehtimista, olen kirjoittanut asian paperille ja sitten laittanut lapun
kaapin päälle uskoen sen samalla Jumalan käsiin ja kieltämällä itseäni enää
siitä murehtimasta – onhan se Jumalalle annettu. Pari uutta lappua taitaa nyt
kohta kaapin päälle tulla.
Mutta oi sitä oman hyvyyden määrää. Ja kuinka kiusallisia
ovatkaan tilanteet, jotka ottavat tätä peitettä pois. Alta löytyykin vain itsekkyyttä
ja mitäs sen kanssa sitten tehdään? Aika lailla on kova tarve saada pukeutua
Kristuksen vanhurskauteen.
Ihmisellä on niin kova tarve monessa asiassa korvata Jeesus.
Kantaa vastuuta ja ottaa kunnia, joka kuuluisi Hänelle, olla itsessään hyvä ja
Jumalalle kelpaava, vaikka Jeesus on sitä. Ja ties mitä muuta.
Myrskytuulia tarvitaan, että perustukset paljastuvat. Se,
mikä ei ole Jumalan Sanalle ja Sanalla rakennettua saa kaatua ja murentua pois,
ettei kuvittelisi, että se olisi Jumalasta, jos se vähän siltä näyttää, muttei
sitten olekaan. Se, mikä on Jumalasta pysyy ja se on lohduttavaa ja
turvallista.
