Jotenkin myllerrysten viikko on takanapäin. Erikoisia ja
yllättäviä uutisia, jotka väkisinkin herättävät ajatuksia. Sain kuulla yllätyksenä
ystäväni avioerosta ja erään puolitutun uskovan traagisesta ja myös aika epäselvästä
kuolemantapauksesta. Jälkimmäinen puhututtaa paikkakunnalla paljonkin. Näiden
uutisten seassa sain myös pari treffikutsua. Eri miehet peräkkäisinä päivinä.
Uuden ajan ilmiötä on, että toinen näistä kyselijöistä oli pari vuotta sitten
Suomeen saapunut iranilainen. (eikä kumpikaan ei saanut positiivista vastausta..)
Viikon perusteema ja pohdinto on kuitenkin ollut häpeä. Se,
kuinka edelleen olen niin häpeän peitossa, miten edelleenkin häpeän itseäni ja
kuinka eri tilanteet laukaisevat häpeää tai häpeän pelkoa.
Häpeä on hyvin tuskallinen tunne. Se lamaannuttaa ja saa
käyttäytymään monella lailla kummallisesti, kierosti ja itsekkäästi. Sen
haluaisi peittää ja yrityksiä sen peittämiseen on joka lähtöön. Haluaisi
rakkaussuhteen, jonka kuvittelisi peittävän häpeän. Ja sitten yrittää erilaisin
konstein ja manipulaatioin saada jonkun rakastamaan itseään. Ja kun se ei
onnistu, voi yrittää vielä enemmän. Kontrollia, vaatimuksia, pakkoa. Ja nehän
rakkaudessa toimivatkin oikein hyvin..?
Rakkaussuhteen lisäksi toinen yritys häpeän peittämiseksi
tulee toiminnan kautta. Jos saisin arvostusta ja kunnioitusta mielipiteilläni,
tekemisilläni, pätemiselläni? Ja jälleen kerran täysi umpikuja, joka tulee jo
pelkästään siitä, että ”Ettekö tiedä, että maailman ystävyys on vihollisuutta
Jumalaa vastaan. Joka siis tahtoo olla maailman ystävä, hänestä tulee Jumalan
vihollinen.” (Jaak. 4:4) Maailman arvostus loppuu viimeistään siinä vaiheessa,
kun Jeesus tulee esille. Ja usein jo paljon sitä ennen, koska häpeää ei voi
oikeasti peittää tälläkään tavoin. Voin loputtomasti yrittää peittää häpeää
tekemisilläni, eikä se kuitenkaan koskaan voi toimia oikeasti. Jäljellä jää vain
loppuun väsynyt epätoivoinen yrittäjä.
Eli mikä sitten neuvoksi, kun mikään oma yritys ei häpeän
poistamiseksi toimikaan? Jo Aadam ja Eeva yrittivät peittää häpeäänsä omin
neuvoin, viikunanlehdistä alettiin epätoivoisesti värkkäämään asusteita ja yritettiin
piiloutua puiden sekaan huonolla menestyksellä.
Niin, en oikein itsekään tiedä vastausta, kun kerran tämä häpeä
vaivaa ja jostain sisikunnasta jatkuvasti meinaan puskea omia yrityksiä sen
peittämiseksi. Ja syytöksiä sen mahdollisista aiheuttajista. Kun se ja se ei
rakastanut ja niin edelleen. Mutta kun ei se asian analysointikaan
varsinaisesti auta. Jo Aadamia ja Eevaa hävetti, vaikka he eivät voineet edes syväanalysoida
omia vanhempiaan, appivanhempia, yhteiskunnan nykytilaa tai opetuksen tasoa
seurakunnassa mahdollisena ongelmiensa lähteenä..
En nyt oikein muutakaan voi ajatella, kuin että hävetään
sitten ihan avoimesti tai niin avoimesti kuin vain pystyy. Häpeän itseäni ja
tarvitsen rakkautta. Tarvitsen rakkautta ja olen alaston. Tarvitsen rakkautta, minkä Jumala on valmistanut. Peitteen, jonka Jumala vain voi antaa.
Jonkinlaisen rakkauden puvun. Ja lähimmäisiltänikin tarvitsisin rakkautta ja
anteeksiantoa, koska ei täällä voi kukaan muuten kestää. Tarvitsen
alastomuuteni peittävää rakkautta. Heikkouteni hyväksyvää ja ymmärtävää
rakkautta. Tarvitsisin niin paljon ja on pelottavaa olla tarvitseva, jos tarve
jääkin tässä ajassa täyttymättä. Mutta mieluummin tarvitsevuuden avoin häpeä
kuin omat kierot peittely-yritykset.
”Herra Jumala teki Aadamille ja hänen vaimolleen nahkaiset
vaatteet ja puki heidät niihin.” (1. Moos. 3:21) Jumalalla oli homma hanskassa
ja suunnitelma valmiina. Ihmiskunnalle oli tullut tarve tutustua lihaksi
tulevaan Rakkauteen ja Totuuteen.
To be continued..
