Aika syvissä vesissä taas menty ajoittain. Reilu pari viikkoa sitten alkanut flunssa
jotenkin käpersi entisestään sisäänpäin. Ei ole voinut liikkua sitäkään vähää
mitä normaalisti. Perjantaina olin lääkärissä näyttämässä korvaani, joka on
ollut vähän lukossa koko kaksi viikkoa. Jotakin lievää tulehdusta näkyi, muttei
kuulemma tarvitse antibiootteja. Olen yskinyt, lukenut kirjoja ja ollut vähän
masentunut aina välillä. Ja sitten arpajaisissa voitin moottorisahan, mikä oli
ihan hauskaa, vaikka en yhtään harrastakaan moottorisahailua.
Viime viikonloppuna eräässä tilaisuudessa olleelta
kirjanmyyntipöydältä ostin intialaisen Vishal Mangalwadin Raamatun vaikutusta
läntiseen maailmaan käsittelevän teoksen ”Kirja, joka muutti maailmasi” (2017).
Samalla kirjapöydällä näin myös Mia Puolimatkan kirjan ”Narsismi vanhemmuudessa”
(2017), jota en siinä ostanut, mutta joka jäi kuitenkin niin mieleen, että
lainasin sen kirjastosta ja olen ollut siihen uppoutuneena siinä määrin että
Mangalwadin opus on jäänyt aloituksen jälkeen odottamaan parempaa aikaa.
Puolimatkan kirja ”Narsismi vanhemmuudessa” osuu ytimiin.
Kirjassa narsismilla tarkoitetaan jokaisessa ihmisessä luontaisesti syntiinlankeemuksen
seurauksena vaikuttavaa itsekkyyttä. Tämän lähtökohdan ansioista aihepiiriä
pystyy tarkastelemaan ilman, että päätyy suureen vaaraan leimata joku henkilö
erityiseksi narsistiksi ja samalla nostaa itsensä paremmuuden jalustalle.
Syntiinlankeemuksen seurauksena narsismia ilmenee jokaisessa, mutta kirjan tarkastelun
kohteena on itsekkyys erityisesti kasvatuksessa ja sen ylisukupolviset
vaikutukset. Kirjoittaja itse kertoo kirjan syntyneen tarpeesta kuvata hyvän
ihmisen syndrooma ylisukupolvisena kirouksena. Puolimatka on tutkinut aihetta
myös väitöskirjassaan ”Kasvatuksellinen realiteettiperiaate – Välitätkö auktoriteettia
vai väärää syyllisyyttä?” (2004), joten uusimmassa kirjassakin on jossain
määrin tieteellinen ote ja runsas lähdeviitteiden käyttö. Perustana on
kuitenkin selkeä Raamatun ihmiskuva ja Jeesus vastauksena syntiinlankeemuksen
ongelmiin.
”Hyvän ihmisen syndrooma” on hyvä termi hyvin yleiselle
asialle. Tarpeelle esittää parempaa kuin on ja pitää siitä kaavusta
epätoivoisen lujasti kiinni. Ja tarpeelle ampua alas jokainen (vaikka oma lapsi),
kuka voisi horjuttaa sitä mahdollisuutta, ettei olisikaan hyvä ihminen, jolla
on jalot päämäärät. Puolimatkan mukaan ”Syntiinlangenneiden vanhempien rakkaus
on parhaimmillaankin epätäydellistä ja itsekästä. Pahimman muodon rakkaus saa
silti, kun ihminen torjuu Jumalan tietoisuudestaan eikä tiedosta
piilotajunnassaan vaikuttavia pahuuden pyrkimyksiä ja luulee olevansa hyvä
ihminen.”
Kirja haastaa lukijansa totuuden äärelle ja Jeesuksen ristin
luo. Sekä itsekkyytensä ja kontrollointinsa hyvän yrittämiseen verhoavat
vanhemmat että kapinointiin, halveksuntaan ja itsensä parempana pitämiseen taipuvat
jälkeläiset.
Myönnän, että olen koen myös epätoivoisuutta näiden asioiden
äärellä, ja masennuksen suo meinaa upottaa. Maatila tuo kuvioon sellaisen
haasteen, siteen ja vyyhdin mitä mikään lukemani kirja ei ota huomioon. Mitä
tehdä kun vahvojen ihmisten kasvattama pieni ihminen on niin hukassa, ettei
hänen omasta tahdostaan ota kukaan selvää, ei edes hän itse? Mitä tehdä kun
rakkaudenkaipuu on paljon suurempi kuin ammatillinen kiinnostus? Kun vastuu
tuntuu murskaavalta? Kun omat toiveet tuntuvat vääriltä ja syntisiltä? Jne.
Olen aika järkyttynyt siitä, että olen 6,5 vuotta nyt asunut
tässä kerrostalossa ja omassa elämässäni ei ole tänä aikana tapahtunut mitään konkreettista
elämän suunnan selkeytymistä. Luulin palkkatyöt lopetettuani, että tässä hetken
saisin levätä burnoutit pois ja sitten alkaisi joku uusi vaihe. Mutta näin ovat
vuodet vierineet eikä sitä uutta vaihetta sitten ole tullutkaan eikä minulle
oikein edes sitä oloa, että olisin valmis siihen uuteen vaiheeseen. Nykyinen
tilanne on ollut tarpeeksi kuluttava ihan itsessäänkin eikä siitä ole voimia
riittänyt mihinkään uuteen.
Mutta näillä mennään. Olinhan aikanaan hyvin epätoivoinen
edellisessä työpaikassanikin ja siinä elämäntilanteessa ja ajattelin, etten
koskaan pääse siitä ulos. Ja tulihan se tunnelinpää sitten kuitenkin lopulta
vastaan. Olenhan nyt kuitenkin paljon vähemmän masentunut ja ahdistunut kuin
silloin, kun en enää jaksanut mitään. Nyt olen ehkä enemmänkin turhautunut, kun
tavallaan haluaisi tehdä jotain, eikä kuitenkaan pysty.
Vaan ei silti, voihan kyseessä olla aina välillä vain halu
paeta asioita. Sellaisia, jotka Jumala haluaisi kuitenkin, että tulisi
kohdatuksi. Ja Hänellä tuota aikaa tuntuu riittävän. Hautoa ja hautoa.
Uskotaan, että Hän tietää mitä tekee, vaikka minulla ei ole hajuakaan.
”Sillä minä tunnen ajatukseni, joita minulla on teitä
kohtaan, sanoo Herra. Ne ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia – minä annan
teille tulevaisuuden ja toivon.” (Jer. 29:11)
