Sitkeitä sissejä?

Tänä vuonna parvekkeellani on kukkinut poikkeuksellisen innokas pelargoni. Ostin tämän kesäkuun 10. päivä, joten tänään tulee puoli vuotta täyteen amppelikukintaa. Yhdeksi pakkasyöksi olen tuon sisään ottanut, mutta muuten on lasitetulla parvekkeella ollut tähän asti. Normaalisti parvekekukkani ovat yleensä loka-marraskuussa paleltuneet, mutta nyt tässä kirjoittaessa tulee mieleen, että ehkä tätä yksilöä voisi vaikka yrittää talvettaa (tai oikeasti yksilöitä, kun on puna- ja valkokukkainen siinä). Voisin vaikka kiikuttaa sen tyhjillään olevaan mökkiin, jossa lämpötila on koko ajan plussan puolella.

Tätä kukkaparia ei tosiaan kylmä tunnu haittaavan. Parvekelämpötilan täytyy usein olla jotain 0-5 astetta ja nuo vaan pukkaavat jatkuvasti uutta nuppua. Ehkä se onkin pelargoneille ihan normaalia, en ole juurikaan perehtynyt niiden kasvustrategioihin, vaan aikaisemmat ovat sitten vain jäätyneet jossain vaiheessa. Sitkeitä kasveja kyllä, kun valitsen yleensä parvekkeelle pelargonin siksi että se on melkein ainoa amppelikukka, joka kestää etelään päin olevalle lasitetun parvekkeelle kesällä muodostuvaa kovaa kuumuutta. Ja nyt sitten näin hyvin näyttää sietävän kylmyyttäkin. Hauska piristys tälle syksylle. Nyt ovat pimeimmän ajan koristevalot ja pelargoni parvekkeella yhtä aikaa.

Mitäs muuta sitten? Viime kerralla valittelin taas vaihteeksi sitä, kun elämässä ei ulkoisesti tapahdu mitään, mistä olisi jotakin kerrottavaa. Että päivät ovat sitä maatilahengailua ja omassa kotona hengailua, välillä jotakin pientä muuta ihan piristävääkin ja siinäpä se sitten onkin. Kuitenkaan tämä ei ole koko totuus. Sisäisesti kuitenkin tapahtuu koko ajan. Jotakin hiljaista Pyhä Henki tekee jatkuvasti. Ja olen siitä hyvin kiitollinen. Vaikka se ei olekaan sellaista kuulumista, mistä olisi helppo kertoa marketissa törmätylle vanhalle luokkakaverille. ”Moi mitä kuuluu, ei ollakaan nähty 25 vuoteen?” ”Moikka, no itsekkyyttäni tässä viime aikoina nyt olen erityisesti miettinyt. Mitäs sulle?”

Mutta siis että tapahtuu kuitenkin. Ja on tapahtunut taas edellisenkin kirjoituksen jälkeen. Jotakin Jumalan Henki taas teki. Tällä kertaa kunnioituksen alueella. Minun on ollut todella vaikea kunnioittaa vanhempiani ja heidän kunnioittamattomuus on syntiä. Asia on ollut todella vaikea ja todella solmussa. Jotenkin  ihmisten kunnioittaminen ylipäänsä on ollut hyvin vaikeasti ymmärrettävä asia. Koska en ole pystynyt ymmärtämään mitä on kunnioittaminen, olen tavallaan pitkään sekoittanut sen tottelemiseen ja jotenkin toisen tahtoon alistumiseen. Ja sitten se onkin ihan mahdoton juttu. Olenhan tätä täällä  ja muualla ennenkin miettinyt ja syntinä tunnustanut, mutta jotakin uutta Jumala teki tällä kertaa. Aivan kuin olisin saanut ymmärtää jotakin uutta kunnioittamisesta ylipäätään. Kenen tahansa ihmisen mukaan lukien omat vanhempani. Kunnioittamisen ja ihmisarvon. Heidän ja sen seurauksena myös minun omani. Ettei kyse olekaan tekemisistä ja tekemättä jättämisistä vaan jostain ihan muusta. Jostain sellaisesta mistä minulla ei ole ollut oikein hajuakaan. Sellaisesta mitä orjalla ei ole, mutta vapaalla on.

Jotenkin samaan läjään Jumala onnistui puhumaan myös anteeksiantamattomuudesta. Että se on pahin synti ja niin vastoin Jeesuksen henkeä ja ristillä tapahtunutta sovitusta. Hän on antanut meille kaikki anteeksi ja haluaa jatkuvasti antaa anteeksi, niin Hän haluaa että myös me annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä rikkoneet ja loukanneet. Ja tämähän on erityisen vaikeaa ”hyvälle ihmiselle”, joka ei näe omaa syntisyyttään ja kokee, että hänen ongelmansa ja kipunsa johtuvat siitä mitä muut ovat hänelle tehneet, ei hänen omasta itsekkyydestään jne.

Niin – kerro näitä marketissa sitten jugurttihyllyn kohdalla. Onneksi sentään jossain voi. Kuluneella viikolla Raamattupiirissä sain muistella tapahtumia 8-9 vuoden takaa, jotka silloin tekivät raon hyvän ihmisen panssariini – aviorikos oli siinä askeleen päässä pyörimässä. Silloisessa hyvyydessäni en olisi koskaan voinut kuvitella päätyväni sellaiseen tilanteeseen ja ajatusmaailmaan. Tavallaan olen vieläkin kauhistunut ja sitten kuitenkin kiitollinen siitä prosessista mikä siitä kaikesta lähti liikkeelle. Todellisen armon tarve. Tämmöinen minä olen ja kaikkeen syntiin täysin kykenevä. Ja että Jeesus on sovittanut synnit ihan oikeasti eikä vaan periaatteessa.

Vaikka mieleni oli enemmän ja vähemmän synkkä Seinäjoen vuosinani 2003-2010 pyysin kuitenkin, että Jumala pitäisi minua siellä juuri niin kauan kuin tarpeen on. Ja samaa pyydän nytkin. Että tämä hiljainen sisäisten prosessien vaihe saisi jatkua juuri niin kauan kuin tarpeen on. Jumala tietää mitä tekee. Ja olenhan Hänelle elämäni antanut. Jos Hänen mielestään on hyvä että elämäni menee näin, niin sitten se on oikeasti hyvä näin.

"Me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa, niiden, jotka hän on suunnitelmansa mukaan kutsunut." (Room. 8:28)