End of an era?

Terveisiä kynttilöiden keskeltä. Kirjoitan yleensä päiväsaikaan, en illan pimeydessä. Mutta tässä nyt tämmöinen joulupoikkeus.

Jotenkin viimeiset pari viikkoa ovat olleet ”outoa” aikaa. Aivan kuin joku prosessi olisi tullut päätökseen: se sellainen todella syväluotaava juttu, mistä aina löytyy uutta ja uutta oman elämän asiaa pyöriteltäväksi, niin ettei oikein paljon muuhun pysty. Sitä on kestänyt niin todella kauan, että olen ajatellut, ettei se varmaan lopu koskaan. Ja nyt, tarkalleen ottaen 6.12. jälkeen, ei olekaan ollut kauheasti mitään syvällistä teemaa pohdittavana. Olen hämmennyksissäni että mitäs nyt? Tässä on jo ehtinyt melkein ottaa oman elämän syvälliset prosessit elämäntehtäväkseen. Eikö tämä jatkukaan ikuisesti? Olisiko kuitenkin vielä jotain muutakin?

Aikapäiviä sitten minun puolestani rukoillessa joku tai itse asiassa useampikin on nähnyt sotkuisen(?) lankavyyhdin tai on tullut sana ”vyyhti”. Että elämän asiat ovat jotenkin sekaisin ja näyttää, että niitä on tässä nyt aika monta vuotta selvitelty, hyvin hitaasti. Mutta onko nyt tullut langanpää vastaan? Ettei enää olisikaan mitään kovin kummallista vanhaa selvitettävää? En tiedä, en todellakaan tiedä, mutta siltä on vain viime aikoina tuntunut. Siltä että mitäs nyt? Mitäs sitten tehtäisiin? Mitä seuraavaksi? Ei oikein löydy samanlaisia teemoja märehdittäväksi kuin mitä vuosikausia on aina jostain noussut. Ja olen todellakin ihan se sama ihminen kaikkine vajavaisuuksineni, ja jotenkin vain ihmeissäni taas tästäkin tilanteesta.

Ennen joulua ehdin kokemaan jonkun verran joulun alleviivaamaa oman perheen puuttumisen tuskaa (=kun ei ole sitä omaa puolisoa ja lasta/lapsia ja tämä perhejuhla tulossa ja taas olen toisten nurkissa jne). Mutta mitään ahdistavaa yksinäisyyttä en ole tässä joulupäivinä ehtinyt kokemaan, kun seuraa on kuitenkin ollut oikeastaan enemmän kuin normiviikonloppuna. Joululoma on tuonut mökkiasukkaat pariksi viikoksi maisemiin ja muitakin vanhoja kavereita on tullut kotiseudulle lomanviettoon, joten seuraaville päiville on joitain tapaamisia tiedossa ja kiva niin. Yksinäisyysteema nosti kuitenkin esiin hyvän keskustelun eilisellä pikku päiväkävelyllä, kun sain yllättäen kertoa uskoontulokertomukseni eräälle toiselle yksinäiselle joulukävelyllä olijalle. Kunpa hän, yksinäinen n. 70 v mies haluaisi tulla uskoon Jeesukseen. Ja mahdollisimman moni muu.. Olisi vaan niin hienoa nähdä vielä ihmisiä tulevan uskoon..

Mutta joo. En tiedä mitä seuraavassa numerossa tapahtuu. Sitä nyt sitten vaan Herralta kysellään ja muuten vaan ollaan ihan kaikessa rauhassa.

”Kaikella on määräaika. Jokaisella asialla on aikansa taivaan alla.
Aika on syntyä ja aika kuolla,
aika on istuttaa ja aika repiä istutus,
aika on surmata ja aika parantaa,
aika on purkaa ja aika rakentaa,
aika on itkeä ja aika nauraa,
aika on valittaa ja aika hypellä,
aika on heitellä kiviä ja aika kerätä kivet,
aika on syleillä ja aika olla syleilemättä,
aika on etsiä ja aika kadottaa,
aika on säilyttää ja aika viskata pois,
aika on repäistä rikki ja aika ommella yhteen,
aika on olla vaiti ja aika puhua,
aika on rakastaa ja aika vihata,
aika on sodalla ja aika rauhalla.
(Saarn. 3:1-8)

Sitkeitä sissejä?

Tänä vuonna parvekkeellani on kukkinut poikkeuksellisen innokas pelargoni. Ostin tämän kesäkuun 10. päivä, joten tänään tulee puoli vuotta täyteen amppelikukintaa. Yhdeksi pakkasyöksi olen tuon sisään ottanut, mutta muuten on lasitetulla parvekkeella ollut tähän asti. Normaalisti parvekekukkani ovat yleensä loka-marraskuussa paleltuneet, mutta nyt tässä kirjoittaessa tulee mieleen, että ehkä tätä yksilöä voisi vaikka yrittää talvettaa (tai oikeasti yksilöitä, kun on puna- ja valkokukkainen siinä). Voisin vaikka kiikuttaa sen tyhjillään olevaan mökkiin, jossa lämpötila on koko ajan plussan puolella.

Tätä kukkaparia ei tosiaan kylmä tunnu haittaavan. Parvekelämpötilan täytyy usein olla jotain 0-5 astetta ja nuo vaan pukkaavat jatkuvasti uutta nuppua. Ehkä se onkin pelargoneille ihan normaalia, en ole juurikaan perehtynyt niiden kasvustrategioihin, vaan aikaisemmat ovat sitten vain jäätyneet jossain vaiheessa. Sitkeitä kasveja kyllä, kun valitsen yleensä parvekkeelle pelargonin siksi että se on melkein ainoa amppelikukka, joka kestää etelään päin olevalle lasitetun parvekkeelle kesällä muodostuvaa kovaa kuumuutta. Ja nyt sitten näin hyvin näyttää sietävän kylmyyttäkin. Hauska piristys tälle syksylle. Nyt ovat pimeimmän ajan koristevalot ja pelargoni parvekkeella yhtä aikaa.

Mitäs muuta sitten? Viime kerralla valittelin taas vaihteeksi sitä, kun elämässä ei ulkoisesti tapahdu mitään, mistä olisi jotakin kerrottavaa. Että päivät ovat sitä maatilahengailua ja omassa kotona hengailua, välillä jotakin pientä muuta ihan piristävääkin ja siinäpä se sitten onkin. Kuitenkaan tämä ei ole koko totuus. Sisäisesti kuitenkin tapahtuu koko ajan. Jotakin hiljaista Pyhä Henki tekee jatkuvasti. Ja olen siitä hyvin kiitollinen. Vaikka se ei olekaan sellaista kuulumista, mistä olisi helppo kertoa marketissa törmätylle vanhalle luokkakaverille. ”Moi mitä kuuluu, ei ollakaan nähty 25 vuoteen?” ”Moikka, no itsekkyyttäni tässä viime aikoina nyt olen erityisesti miettinyt. Mitäs sulle?”

Mutta siis että tapahtuu kuitenkin. Ja on tapahtunut taas edellisenkin kirjoituksen jälkeen. Jotakin Jumalan Henki taas teki. Tällä kertaa kunnioituksen alueella. Minun on ollut todella vaikea kunnioittaa vanhempiani ja heidän kunnioittamattomuus on syntiä. Asia on ollut todella vaikea ja todella solmussa. Jotenkin  ihmisten kunnioittaminen ylipäänsä on ollut hyvin vaikeasti ymmärrettävä asia. Koska en ole pystynyt ymmärtämään mitä on kunnioittaminen, olen tavallaan pitkään sekoittanut sen tottelemiseen ja jotenkin toisen tahtoon alistumiseen. Ja sitten se onkin ihan mahdoton juttu. Olenhan tätä täällä  ja muualla ennenkin miettinyt ja syntinä tunnustanut, mutta jotakin uutta Jumala teki tällä kertaa. Aivan kuin olisin saanut ymmärtää jotakin uutta kunnioittamisesta ylipäätään. Kenen tahansa ihmisen mukaan lukien omat vanhempani. Kunnioittamisen ja ihmisarvon. Heidän ja sen seurauksena myös minun omani. Ettei kyse olekaan tekemisistä ja tekemättä jättämisistä vaan jostain ihan muusta. Jostain sellaisesta mistä minulla ei ole ollut oikein hajuakaan. Sellaisesta mitä orjalla ei ole, mutta vapaalla on.

Jotenkin samaan läjään Jumala onnistui puhumaan myös anteeksiantamattomuudesta. Että se on pahin synti ja niin vastoin Jeesuksen henkeä ja ristillä tapahtunutta sovitusta. Hän on antanut meille kaikki anteeksi ja haluaa jatkuvasti antaa anteeksi, niin Hän haluaa että myös me annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä rikkoneet ja loukanneet. Ja tämähän on erityisen vaikeaa ”hyvälle ihmiselle”, joka ei näe omaa syntisyyttään ja kokee, että hänen ongelmansa ja kipunsa johtuvat siitä mitä muut ovat hänelle tehneet, ei hänen omasta itsekkyydestään jne.

Niin – kerro näitä marketissa sitten jugurttihyllyn kohdalla. Onneksi sentään jossain voi. Kuluneella viikolla Raamattupiirissä sain muistella tapahtumia 8-9 vuoden takaa, jotka silloin tekivät raon hyvän ihmisen panssariini – aviorikos oli siinä askeleen päässä pyörimässä. Silloisessa hyvyydessäni en olisi koskaan voinut kuvitella päätyväni sellaiseen tilanteeseen ja ajatusmaailmaan. Tavallaan olen vieläkin kauhistunut ja sitten kuitenkin kiitollinen siitä prosessista mikä siitä kaikesta lähti liikkeelle. Todellisen armon tarve. Tämmöinen minä olen ja kaikkeen syntiin täysin kykenevä. Ja että Jeesus on sovittanut synnit ihan oikeasti eikä vaan periaatteessa.

Vaikka mieleni oli enemmän ja vähemmän synkkä Seinäjoen vuosinani 2003-2010 pyysin kuitenkin, että Jumala pitäisi minua siellä juuri niin kauan kuin tarpeen on. Ja samaa pyydän nytkin. Että tämä hiljainen sisäisten prosessien vaihe saisi jatkua juuri niin kauan kuin tarpeen on. Jumala tietää mitä tekee. Ja olenhan Hänelle elämäni antanut. Jos Hänen mielestään on hyvä että elämäni menee näin, niin sitten se on oikeasti hyvä näin.

"Me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa, niiden, jotka hän on suunnitelmansa mukaan kutsunut." (Room. 8:28)

Kirjoja ja kitinää

Aika syvissä vesissä taas menty ajoittain.  Reilu pari viikkoa sitten alkanut flunssa jotenkin käpersi entisestään sisäänpäin. Ei ole voinut liikkua sitäkään vähää mitä normaalisti. Perjantaina olin lääkärissä näyttämässä korvaani, joka on ollut vähän lukossa koko kaksi viikkoa. Jotakin lievää tulehdusta näkyi, muttei kuulemma tarvitse antibiootteja. Olen yskinyt, lukenut kirjoja ja ollut vähän masentunut aina välillä. Ja sitten arpajaisissa voitin moottorisahan, mikä oli ihan hauskaa, vaikka en yhtään harrastakaan moottorisahailua.

Viime viikonloppuna eräässä tilaisuudessa olleelta kirjanmyyntipöydältä ostin intialaisen Vishal Mangalwadin Raamatun vaikutusta läntiseen maailmaan käsittelevän teoksen ”Kirja, joka muutti maailmasi” (2017). Samalla kirjapöydällä näin myös Mia Puolimatkan kirjan ”Narsismi vanhemmuudessa” (2017), jota en siinä ostanut, mutta joka jäi kuitenkin niin mieleen, että lainasin sen kirjastosta ja olen ollut siihen uppoutuneena siinä määrin että Mangalwadin opus on jäänyt aloituksen jälkeen odottamaan parempaa aikaa.

Puolimatkan kirja ”Narsismi vanhemmuudessa” osuu ytimiin. Kirjassa narsismilla tarkoitetaan jokaisessa ihmisessä luontaisesti syntiinlankeemuksen seurauksena vaikuttavaa itsekkyyttä. Tämän lähtökohdan ansioista aihepiiriä pystyy tarkastelemaan ilman, että päätyy suureen vaaraan leimata joku henkilö erityiseksi narsistiksi ja samalla nostaa itsensä paremmuuden jalustalle. Syntiinlankeemuksen seurauksena narsismia ilmenee jokaisessa, mutta kirjan tarkastelun kohteena on itsekkyys erityisesti kasvatuksessa ja sen ylisukupolviset vaikutukset. Kirjoittaja itse kertoo kirjan syntyneen tarpeesta kuvata hyvän ihmisen syndrooma ylisukupolvisena kirouksena. Puolimatka on tutkinut aihetta myös väitöskirjassaan ”Kasvatuksellinen realiteettiperiaate – Välitätkö auktoriteettia vai väärää syyllisyyttä?” (2004), joten uusimmassa kirjassakin on jossain määrin tieteellinen ote ja runsas lähdeviitteiden käyttö. Perustana on kuitenkin selkeä Raamatun ihmiskuva ja Jeesus vastauksena syntiinlankeemuksen ongelmiin.

”Hyvän ihmisen syndrooma” on hyvä termi hyvin yleiselle asialle. Tarpeelle esittää parempaa kuin on ja pitää siitä kaavusta epätoivoisen lujasti kiinni. Ja tarpeelle ampua alas jokainen (vaikka oma lapsi), kuka voisi horjuttaa sitä mahdollisuutta, ettei olisikaan hyvä ihminen, jolla on jalot päämäärät. Puolimatkan mukaan ”Syntiinlangenneiden vanhempien rakkaus on parhaimmillaankin epätäydellistä ja itsekästä. Pahimman muodon rakkaus saa silti, kun ihminen torjuu Jumalan tietoisuudestaan eikä tiedosta piilotajunnassaan vaikuttavia pahuuden pyrkimyksiä ja luulee olevansa hyvä ihminen.”

Kirja haastaa lukijansa totuuden äärelle ja Jeesuksen ristin luo. Sekä itsekkyytensä ja kontrollointinsa hyvän yrittämiseen verhoavat vanhemmat että kapinointiin, halveksuntaan ja itsensä parempana pitämiseen taipuvat jälkeläiset.

Myönnän, että olen koen myös epätoivoisuutta näiden asioiden äärellä, ja masennuksen suo meinaa upottaa. Maatila tuo kuvioon sellaisen haasteen, siteen ja vyyhdin mitä mikään lukemani kirja ei ota huomioon. Mitä tehdä kun vahvojen ihmisten kasvattama pieni ihminen on niin hukassa, ettei hänen omasta tahdostaan ota kukaan selvää, ei edes hän itse? Mitä tehdä kun rakkaudenkaipuu on paljon suurempi kuin ammatillinen kiinnostus? Kun vastuu tuntuu murskaavalta? Kun omat toiveet tuntuvat vääriltä ja syntisiltä? Jne.

Olen aika järkyttynyt siitä, että olen 6,5 vuotta nyt asunut tässä kerrostalossa ja omassa elämässäni ei ole tänä aikana tapahtunut mitään konkreettista elämän suunnan selkeytymistä. Luulin palkkatyöt lopetettuani, että tässä hetken saisin levätä burnoutit pois ja sitten alkaisi joku uusi vaihe. Mutta näin ovat vuodet vierineet eikä sitä uutta vaihetta sitten ole tullutkaan eikä minulle oikein edes sitä oloa, että olisin valmis siihen uuteen vaiheeseen. Nykyinen tilanne on ollut tarpeeksi kuluttava ihan itsessäänkin eikä siitä ole voimia riittänyt mihinkään uuteen.

Mutta näillä mennään. Olinhan aikanaan hyvin epätoivoinen edellisessä työpaikassanikin ja siinä elämäntilanteessa ja ajattelin, etten koskaan pääse siitä ulos. Ja tulihan se tunnelinpää sitten kuitenkin lopulta vastaan. Olenhan nyt kuitenkin paljon vähemmän masentunut ja ahdistunut kuin silloin, kun en enää jaksanut mitään. Nyt olen ehkä enemmänkin turhautunut, kun tavallaan haluaisi tehdä jotain, eikä kuitenkaan pysty.

Vaan ei silti, voihan kyseessä olla aina välillä vain halu paeta asioita. Sellaisia, jotka Jumala haluaisi kuitenkin, että tulisi kohdatuksi. Ja Hänellä tuota aikaa tuntuu riittävän. Hautoa ja hautoa. Uskotaan, että Hän tietää mitä tekee, vaikka minulla ei ole hajuakaan.

”Sillä minä tunnen ajatukseni, joita minulla on teitä kohtaan, sanoo Herra. Ne ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia – minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” (Jer. 29:11)