Kevyttä kärsimysjumppaa

Hyvin kaunis puhtaan valkoinen, kirkas aurinkoinen ja levollisen tyyni pakkaspäivä.

Ja siihen se hienous ja kiitollisuus sitten loppuikin. On taas niin känkkäränkkää ollut tämä mieli. Tällä kertaa terveyteen liittyvien asioiden takia. Tavallaan pikku juttuja, mutta niidenkin kanssa minun yleensä on hyvin vaikea olla. Tällä kertaa toinen korva on aika lukossa ja humisevana. Sain siihen korvatippoja, jotka pahentavat tinnitusta, mikä minulla on ollut kauan ja aina pelkään juuri niitä asioita, jotka sitä pahentavat. Korvalääkäri näki korvassa tosiaan jotain pientä tulehdusta ja määräsi ne tipat, mutta yhtä lailla huminan syy voi olla niskajumeissa, joita tuli kun olen yrittänyt liikkua vähän enemmän. Ja lopputulemana on harmitus, että mitä tahansa haluaisi tehdä (parantaa kuntoa), niin aina vaan menee huonommaksi asiat. Eikä vain pelkkä harmitus, vaan aika raaka itsesyytös valinnoista, jotka nyt johtivat tähän. Että vaikka kuinka koittaa valita varovaisia liikuntamuotoja, niin tässä sitä taas ollaan ym.

Eli humisevan ja soivan korvan takia olen aivan tympääntynyt, mikään ei kiinnosta. Ja mikä pahinta, Jumala tuntuu jotenkin ikävältä. Miten suhtautua Parantajaan, joka ei aina paranna ja ylipäänsä sallii kaikenlaisia sairauksia omilleenkin tulla. Se tuntuu minusta pelottavalta.

Jumalan luonne ja tunteminen. Muuttuuko hyvä Jumala huonoksi kun olosuhde muuttuu? Jumala on valojen Isä, ”jonka luona ei ole muutosta eikä varjoakaan vaihtelusta” (Jaak. 17). Jumala ei muuttunut, minun mieleni vain.

En mielestäni ole ainoa uskova, jolla on joskus vaikeuksia uskoa Jumalan hyvyyteen. Siis että vaikeuksien kohdatessa alkaakin pelottaa ja on vaikea turvata Jumalaan oikeasti. Kaiketi tämä kamppailu on jokaisen kohdalla. Jobin kirjasta näemme kuinka saatana aiheuttaa monenlaisia vaikeuksia ja haluaisi, että syytämme niistä Kaikkivaltiasta Jumalaa. Ja tämä ansa on kyllä todella helppo, ellei tunne Jumalaa hyvin. En tarvitse kuin humisevan korvan ja heti on Jumalakuvassa mustaa. Mutta tosiaan vain minun kuvassani, ei Hänessä itsessään.

No, en usko että tämä humiseva korva on Jumalakuvan mustannut. Se musta epäilys on ollut siellä koko ajan ja tällaiset asiat kohdistavat mielen siihen mustaan kohtaan. Ulkoisesti helpon elämäni toinen puoli on sisäisesti raskas taakka ja luulen että nämä historialliset kantamukset vieläkin vaikuttavat Jumalakuvaan ja herkästi keikuttavat sitä epäilemään hyvyyttä. Jos Jumala on hyvä, miksi minun on pitänyt nähdä niin paljon kärsimystä ja tulla siitä tunnemaailmaltani niin suuressa määrin osalliseksi? Opinko koskaan tuntemaan millainen Jumala oikeasti on ja mikä on minun pahojen ajatusteni vaikutus? Ja voivatko nämä pelot mennä pois, niin että voisi oikeasti luottaa vaikeissakin tilanteissa?

Itsesyytös on hyvin vaikeaa ja kamalaa. Mutta niin on toisten ihmisten ja Jumalankin syyttäminen. Että miksi ylipäänsä pitää syyttää ketään, sehän on sielunvihollisen lajia. Ja kuinka helposti vaikeuksissa, ongelmissa ja virhetilanteissa syylliset niin helposti löytyvät.

Lain alla vai armon alla? Onko Jumalan laki täytetty vai vieläkö esitetään vaatimuksia täydellisyydestä toisille ja itsellemme? Täyttikö Jeesus lain kokonaan vai osittain? Sittenkin kokonaan.

Syyttäminen on helppoa. Se tulee meistä luonnostaan. Armollisuus on paljon vaikeampaa – on pitänyt kuolla omille oikeuksille ja vaatimuksille.

”Kärsimys on teille kasvatusta; Jumala kohtelee teitä kuin lapsiaan. Mikä on se lapsi, jota Isä ei kurita?” (Hepr. 12:7) Tässä lauseessa aivan kuin poistetaan kärsimyksessä nousevaa pelkoa. Pahinta on pelko, hylätyksi tulemisen pelko tai mikä milloinkin. Ettei kärsimykset tarkoita, että olisi hylätty, vaan itse asiassa juuri päinvastoin. Ne osoittavat Isän rakkautta, ei pahuutta tai vihaa. ”Jumala kurittaa meitä tosi parhaaksemme, että pääsisimme osalliseksi hänen pyhyydestään. Mikään kuritus ei tosin sillä kertaa näytä olevan iloksi vaan murheeksi, mutta jälkeenpäin se antaa hedelmänään vanhurskauden ja rauhan niille, joita on sen avulla harjoitettu.” (Hepr. 12:10-11)

”Veljeni, pitäkää pelkkänä ilona, kun joudutte monenlaisiin koetuksiin.” (Jaak. 1:2) Olisihan se aika hienoa, jos osaisi ottaa koetukset ja vaikeudet pelkkänä ilona. Ei tarvitsisi pelätä niihin joutumista, kun niistäkin löytyisi ilo. Erityisen voitokas asenne, etten sanoisi. ”Siksi te riemuitsette, vaikka nyt, jos on tarpeen, vähän aikaa joudutte murehtimaan monenlaisissa koettelemuksissa, jotta teidän uskonne havaittaisiin kestäväksi, paljon kallisarvoisemmaksi kuin katoava kulta, joka sekin koetellaan tulessa, ja koituisi kiitokseksi, ylistykseksi ja kunniaksi Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä.” (1. Piet. 1:6-7)

Koitan nyt pitää humisevaa ja soivaa korvaa erityisenä muistutuksena Jumalan rakkaudesta. (Öö, vaikka saa kyllä rukoilla että ylimääräiset äänet menevät poiskin… 😄 )

Katkerot

Kuluneella viikolla on saanut taas kosketuksen jonnekin syvälle. Sydänsurujen maailmaan. Toisaalta niin tuttuun ja aina yhtä kauheaan, mitä haluaisi viimeiseen saakka paeta. Hylkäys ja häpeä. Masennus ja päämäärättömyys. Oven sulkeutuminen ja itsesääli. Katkeruus. Miksi minulle AINA käy näin? –kysymykset ja tunteet.

Joskus aikaisemmin olen tällaisessa tilanteessa romahtanut aivan kokonaan. Eli paljon on Jumala tehnyt tässä vuosien varrella – vahvistanut ja hoitanut. Jotakin uutta nämä kivut kuitenkin taas pintaan nostavat. Tällä kertaa eniten tuon katkeruuden, joka näyttää kohdistuvan Jumalaan – niin kamalaa kuin se onkin.

Joku mies sattui valitsemaan omasta vapaasta tahdostaan seurustelukumppanikseen jonkun muun kuin minut ja tästä syystä Jumala saa nyt kuulla kunniansa. Aivan kuin Jumala olisi jotenkin paha ja kiero eikä välittäisi minun parhaastani ollenkaan. Ensin antaa minun ymmärtää ja toivoa toista ja sitten hähhähhää, etpäs saanutkaan.

Katkeruudella on yleensä syvät juuret eikä katkeruuteni tällä viikolla alkanut, vaan tapahtunut asia nosti esiin sen mikä on piilossa ollut. Että sittenkin epäilen Jumalan hyvyyttä. Toisaalta on uskoa Jumalan hyvyyteen, mutta jossain kätköissä kipeät asiat kuitenkin jylläävät ja ovat aiheuttaneet epäuskoa.

Olen 40 ja olen tullut hylätyksi matkan varrella monta kertaa. Kokemukseni on, että ne ihmiset kenen kanssa eniten olisin halunnut olla ja kenen seurasta olen eniten nauttinut, eivät ole halunneet kanssani juurikaan aikaa viettää. Kaikilla on ollut minun seuraani tärkeämpää tekemistä tai tärkeämpiä ihmisiä. Vaikka Jumala on antanut ihania todellisen läsnäolonkin hetkiä joiden myös tärkeiden ihmisten kanssa, joista olen hyvin kiitollinen (Esim. kiitos mökkiläisille J ), tuo kokemus minulle tärkeimpien ihmisten hylkäämisestä näyttäytyy näköjään edelleenkin aika vahvana. Ja kaiken lisäksi se näyttää nyt sitten olevan Jumalan vika. Ja kuitenkin ovia sulkemalla Jumala on voinut varjella minua esimerkiksi ihmisiltä, joilla oma työ on lähimmäistä tärkeämpää tms.

Oma arvomaailmani on varmaankin tehnyt suurimmat tepposet. Ensin ihannoin aikaansaavia ihmisiä ja sitten hupsheijaa kääntöpuolella onkin se, ettei heillä olekaan aikaa läsnäoloon ja tekeminen on tärkeämpää. No, toki se haave yleensä olikin, että olisi jotain juttuja voinut tehdä yhdessä, mutta niin pitkälle ei sitten koskaan päästy, kun heillä ei ollut sitä halua tutustua ja olla.

Tämän tekstin tarkoitus oli siis tuoda julki tämä katkeruus. Josta todella haluaisin vapaaksi ja tiedän että se on syntiä. Olen itse paha ja kiero enkä pysty kipujeni keskellä ajattelemaan, että Jumala on täydellisen hyvä ja rakastava. Vaikka Hän sitä kuitenkin on ja Jeesuksen persoonassa sen parhaiten saa nähdä.

Jos olisin kirjoittanut tämän tekstin pari päivää sitten, olisin päässyt varmaankin paljon syvemmälle katkeruuden syövereihin. Eilen oli kuitenkin jotain niin kivoja juttuja, etten pysty enää katkeruutta niin suuresti kuvailemaan. Olin kuuntelemassa erään henkilön luentoa ja hänen tapansa luennoida hyvin haastavasta aiheesta oli niin viisas, läsnäoleva, armollinen ja sopivasti hauskakin, ettei voinut kuin arvostaa suuresti. Vaihdon hänen kanssaan muutaman sanan luennon jälkeen, ja siinäkin tilanteessa oli hänessä niin paljon Jeesuksen kaltaisuutta, että se oli vaan niin hienoa. No, hän on nyt oli tämmöinen maankuulu kristitty luennoitsija, jolla ei ole aikaa enempää yksittäisen seminaariosallistujan kanssa olla, ja sitten jo vaihdetaan maisemaa. Mutta jäin siitä sen verran iloiseksi, että mielessä on muutakin kuin masennus.

Eli näin ollaankin sitten päästy aloittamaan vuosi myös ihan syväraapaisulla suurimpiin kipuihin ja häpeään. Eli ihan mielenkiintoisesti etten sanoisi, eikä tämä ole katkera kommentti, vaan on tässä nyt onneksi jo saanut sitäkin paljon oppia että kipujen kautta syntyy uutta ja voi päästä eteenpäinkin.

”Pitäkää huoli siitä, ettei kukaan jää osattomaksi Jumalan armosta eikä mikään katkeruuden juuri pääse kasvamaan ja tekemään häiriötä ja monet sen vuoksi saastu.” (Hepr. 12:15)

2008-2018

2018 - Uusi alkanut vuosi gregoriaanisessa kalenterissa. En ole pitkään aikaan toivonut jotakin elämänmuutosta niin paljon kuin nyt.

2018 vie muistoja myös vuoteen 2008. Itse asiassa juuri tänään 6.1. tasan 10 vuotta sitten lensin ensimmäistä kertaa Israeliin. Enkä mitenkään olisi voinut silloin uskoa ja tietää, että siitä tulee näinkin suuri osa elämää kuin mitä sitten on ollut. 10 vuoden aikana olen 11 kertaa saanut jo siellä käydä ja 12. matka olisi tarkoitus olla 2 kuukauden päässä. Ja enhän minä tätä asiaa vieläkään ymmärrä, mutta onneksi ei mitään tarvitsekaan ymmärtää. Jumalan tiet ja ajatukset ovat aivan erilaiset kuin ihmisten.

Toinen asia mikä alkoi 2008 tammikuussa oli evankelistakurssi, joka myös osoitti uutta kurssia elämälle. Tuolla kurssilla tutustuin uusiin ihmisiin ja erityisesti yhden uuden tuttavuuden kautta avautui runsaasti uutta ja rikasta uskovien yhteyttä. Nämä verkostot ja yhteydet, jotka tuolla kurssilla saivat alkunsa ovat olleet todella tärkeitä näiden kymmenen kuluneen vuoden aikana ja erityisesti sen jälkeen kun vaihdoin paikkakuntaa 2011.

Muistan hyvin syksyltä 2007, kuinka voimakkaalla tavalla Jumala kutsui sekä Israeliin että evankelistakurssille. Kummassakaan tapauksessa ei ollut yhtään epäselvää oliko asia Jumalasta vai ei. Kumpaakin asiaa lykkäsin ja vääntelin ja kääntelin, mutta sisällä oli selvä käsitys että näihin asioihin vaan täytyy osallistua. Ja kuinka merkittäviä juttuja ne sitten ovatkaan olleet. Kummassakaan tapauksessa ei todellakaan lopulta ollut kyse yksittäisestä matkasta tai satunnaisesta kurssista, vaan paljon pidemmälle tähtäävistä kuvioista, kutsumuksesta ja yhteydestä. Ja silti tuntuu, että näissä molemmissa asioissa tämä 10 vuotta on kuitenkin ollut vain pienten alkujen päiviä ja ajattelen että jatkumoa vielä seuraa.

Kolmas asia mikä alkoi vuonna 2008 oli sitten tämä blogi. Enkä mitenkään olisi voinut uskoa että tämäkin olisi hengissä vielä 10 vuoden kuluttua aloituksesta. Ja että tämän kirjoittaminen tulisi olemaan niin tärkeää ja hoitavaa, mitä se on ollut. Pieniä askeleita eteenpäin välillä kovinkin synkissä vaiheissa.

Inhimillisesti viimeistä 10 vuotta on vaikea ymmärtää. Tai siis mahdoton. Tässä yllä on kuvattuna mitä merkittävää elämässäni tapahtui 30-40 ikävuoden välillä. Ei nyt ihan varsinaiset ruuhkavuodet olleet.. Paljon yksin vietettyä aikaa omalla sohvalla istuskellen, itkien, lukien, netin maailmoissa ja mitä milloinkin. Ei vaan ole ollut voimaa paljon mihinkään. Jos Jumala ei voimaa anna, niin minulla sitä itselläni ei ole.

(Tarkistaakseni tammikuun 2008 tilanteita avasin tuon vuoden kalenterin. Katson hämmentyneenä aikataulua, jossa sunnuntai-ltana (tai siis oikeasti ma-aamuyöllä) olen tullut klo 3 yöllä kotiin viikon Israelin kiertomatkalta, maanantaina ollut väsyneenä toimistotöissä, tiistai-torstai laivaseminaarissa ja perjantaina iltapäivällä lähtenyt viikonlopuksi 350 km päähän evankelistakurssille. Aivan käsittämätöntä. Nykyisessä tilanteessani tarvitsisin melkein kuukauden toipumisajan noihin jokaiseen kolmeen asiaan, mitkä tuossa on tapahtunut viikon sisään. Paitsi erona toki se että tuolloin ei ollut maatilakuviot mukana arkipäivässä. Silloin 72-v vanhempani pärjäilivät arjessaan aika lailla erilailla kuin nyt 82-vuotiaat, joista on jatkuva murhe. Mutta kuitenkin aivan käsittämätöntä.)

Uuden vuoden aloituksesta tulikin nyt viimeisen kymmenen vuoden ihmettely. Ja nyt sitten elän hiljaiseloani täällä. Mihin suuntaan Jumala vie? Antaako Hän vielä voimaa johonkin uuteen vai näinkö tämä sitten menee. Haluaisin kuitenkin olla kiitollinen ja tyytyväinen tässäkin tilanteessa.

(Ja on minulla jotain uutta tänäänkin. Hommasin eilen vahvan tehosekoittimen ja aion alkaa kokeilla jotakin vihersmootieta..)

Ja onneksi on Raamattu. Jumalan Sanasta elämään opettelu kuuluu toki myös viimeisen kymmenen vuoden tärkeyksiin, ja sitä saa onneksi jatkaa edelleen.

”Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala.” (Joh. 1:1)

Tammikuussa 2008 en kuvannut vielä kana-aiheita. Tämä arabianbulbuli on kuvattu 11.1.08 Vuorisaarnan vuoren maisemissa eli taustalla Genesaretinjärvi.