Hyvin kaunis puhtaan valkoinen, kirkas aurinkoinen ja levollisen tyyni pakkaspäivä.
Ja siihen se hienous ja kiitollisuus sitten loppuikin. On
taas niin känkkäränkkää ollut tämä mieli. Tällä kertaa terveyteen liittyvien
asioiden takia. Tavallaan pikku juttuja, mutta niidenkin kanssa minun yleensä on
hyvin vaikea olla. Tällä kertaa toinen korva on aika lukossa ja humisevana.
Sain siihen korvatippoja, jotka pahentavat tinnitusta, mikä minulla on ollut
kauan ja aina pelkään juuri niitä asioita, jotka sitä pahentavat. Korvalääkäri
näki korvassa tosiaan jotain pientä tulehdusta ja määräsi ne tipat, mutta yhtä
lailla huminan syy voi olla niskajumeissa, joita tuli kun olen yrittänyt
liikkua vähän enemmän. Ja lopputulemana on harmitus, että mitä tahansa haluaisi tehdä (parantaa kuntoa), niin aina vaan menee huonommaksi asiat. Eikä vain pelkkä
harmitus, vaan aika raaka itsesyytös valinnoista, jotka nyt johtivat tähän.
Että vaikka kuinka koittaa valita varovaisia liikuntamuotoja, niin tässä sitä
taas ollaan ym.
Eli humisevan ja soivan korvan takia olen aivan tympääntynyt,
mikään ei kiinnosta. Ja mikä pahinta, Jumala tuntuu jotenkin ikävältä. Miten
suhtautua Parantajaan, joka ei aina paranna ja ylipäänsä sallii kaikenlaisia
sairauksia omilleenkin tulla. Se tuntuu minusta pelottavalta.
Jumalan luonne ja tunteminen. Muuttuuko hyvä Jumala huonoksi
kun olosuhde muuttuu? Jumala on valojen Isä, ”jonka luona ei ole muutosta eikä
varjoakaan vaihtelusta” (Jaak. 17). Jumala ei muuttunut, minun mieleni vain.
En mielestäni ole ainoa uskova, jolla on joskus vaikeuksia
uskoa Jumalan hyvyyteen. Siis että vaikeuksien kohdatessa alkaakin pelottaa ja
on vaikea turvata Jumalaan oikeasti. Kaiketi tämä kamppailu on jokaisen
kohdalla. Jobin kirjasta näemme kuinka saatana aiheuttaa monenlaisia vaikeuksia
ja haluaisi, että syytämme niistä Kaikkivaltiasta Jumalaa. Ja tämä ansa on kyllä
todella helppo, ellei tunne Jumalaa hyvin. En tarvitse kuin humisevan korvan ja
heti on Jumalakuvassa mustaa. Mutta tosiaan vain minun kuvassani, ei Hänessä
itsessään.
No, en usko että tämä humiseva korva on Jumalakuvan
mustannut. Se musta epäilys on ollut siellä koko ajan ja tällaiset asiat
kohdistavat mielen siihen mustaan kohtaan. Ulkoisesti helpon elämäni toinen
puoli on sisäisesti raskas taakka ja luulen että nämä historialliset
kantamukset vieläkin vaikuttavat Jumalakuvaan ja herkästi keikuttavat sitä
epäilemään hyvyyttä. Jos Jumala on hyvä, miksi minun on pitänyt nähdä niin
paljon kärsimystä ja tulla siitä tunnemaailmaltani niin suuressa määrin
osalliseksi? Opinko koskaan tuntemaan millainen Jumala oikeasti on ja mikä on
minun pahojen ajatusteni vaikutus? Ja voivatko nämä pelot mennä pois, niin että
voisi oikeasti luottaa vaikeissakin tilanteissa?
Itsesyytös on hyvin vaikeaa ja kamalaa. Mutta niin on
toisten ihmisten ja Jumalankin syyttäminen. Että miksi ylipäänsä pitää syyttää
ketään, sehän on sielunvihollisen lajia. Ja kuinka helposti vaikeuksissa,
ongelmissa ja virhetilanteissa syylliset niin helposti löytyvät.
Lain alla vai armon alla? Onko Jumalan laki täytetty vai
vieläkö esitetään vaatimuksia täydellisyydestä toisille ja itsellemme? Täyttikö
Jeesus lain kokonaan vai osittain? Sittenkin kokonaan.
Syyttäminen on helppoa. Se tulee meistä luonnostaan.
Armollisuus on paljon vaikeampaa – on pitänyt kuolla omille oikeuksille ja
vaatimuksille.
”Kärsimys on teille kasvatusta; Jumala kohtelee teitä kuin
lapsiaan. Mikä on se lapsi, jota Isä ei kurita?” (Hepr. 12:7) Tässä lauseessa
aivan kuin poistetaan kärsimyksessä nousevaa pelkoa. Pahinta on pelko,
hylätyksi tulemisen pelko tai mikä milloinkin. Ettei kärsimykset tarkoita, että
olisi hylätty, vaan itse asiassa juuri päinvastoin. Ne osoittavat Isän rakkautta, ei pahuutta
tai vihaa. ”Jumala kurittaa meitä tosi parhaaksemme, että pääsisimme
osalliseksi hänen pyhyydestään. Mikään kuritus ei tosin sillä kertaa näytä
olevan iloksi vaan murheeksi, mutta jälkeenpäin se antaa hedelmänään
vanhurskauden ja rauhan niille, joita on sen avulla harjoitettu.” (Hepr.
12:10-11)
”Veljeni, pitäkää pelkkänä ilona, kun joudutte monenlaisiin
koetuksiin.” (Jaak. 1:2) Olisihan se aika hienoa, jos osaisi ottaa koetukset ja
vaikeudet pelkkänä ilona. Ei tarvitsisi pelätä niihin joutumista, kun niistäkin
löytyisi ilo. Erityisen voitokas asenne, etten sanoisi. ”Siksi te riemuitsette,
vaikka nyt, jos on tarpeen, vähän aikaa joudutte murehtimaan monenlaisissa
koettelemuksissa, jotta teidän uskonne havaittaisiin kestäväksi, paljon
kallisarvoisemmaksi kuin katoava kulta, joka sekin koetellaan tulessa, ja
koituisi kiitokseksi, ylistykseksi ja kunniaksi Jeesuksen Kristuksen
ilmestyessä.” (1. Piet. 1:6-7)
