Kuluneella viikolla on saanut taas kosketuksen jonnekin
syvälle. Sydänsurujen maailmaan. Toisaalta niin tuttuun ja aina yhtä kauheaan,
mitä haluaisi viimeiseen saakka paeta. Hylkäys ja häpeä. Masennus ja päämäärättömyys.
Oven sulkeutuminen ja itsesääli. Katkeruus. Miksi minulle AINA käy näin? –kysymykset
ja tunteet.
Joskus aikaisemmin olen tällaisessa tilanteessa romahtanut
aivan kokonaan. Eli paljon on Jumala tehnyt tässä vuosien varrella –
vahvistanut ja hoitanut. Jotakin uutta nämä kivut kuitenkin taas pintaan
nostavat. Tällä kertaa eniten tuon katkeruuden, joka näyttää kohdistuvan
Jumalaan – niin kamalaa kuin se onkin.
Joku mies sattui valitsemaan omasta vapaasta tahdostaan
seurustelukumppanikseen jonkun muun kuin minut ja tästä syystä Jumala saa nyt
kuulla kunniansa. Aivan kuin Jumala olisi jotenkin paha ja kiero eikä
välittäisi minun parhaastani ollenkaan. Ensin antaa minun ymmärtää ja toivoa
toista ja sitten hähhähhää, etpäs saanutkaan.
Katkeruudella on yleensä syvät juuret eikä katkeruuteni
tällä viikolla alkanut, vaan tapahtunut asia nosti esiin sen mikä on piilossa
ollut. Että sittenkin epäilen Jumalan hyvyyttä. Toisaalta on uskoa Jumalan
hyvyyteen, mutta jossain kätköissä kipeät asiat kuitenkin jylläävät ja ovat
aiheuttaneet epäuskoa.
Olen 40 ja olen tullut hylätyksi matkan varrella monta
kertaa. Kokemukseni on, että ne ihmiset kenen kanssa eniten olisin halunnut
olla ja kenen seurasta olen eniten nauttinut, eivät ole halunneet kanssani juurikaan
aikaa viettää. Kaikilla on ollut minun seuraani tärkeämpää tekemistä tai
tärkeämpiä ihmisiä. Vaikka Jumala on antanut ihania todellisen läsnäolonkin
hetkiä joiden myös tärkeiden ihmisten kanssa, joista olen hyvin kiitollinen
(Esim. kiitos mökkiläisille J
), tuo kokemus minulle tärkeimpien ihmisten hylkäämisestä näyttäytyy näköjään
edelleenkin aika vahvana. Ja kaiken lisäksi se näyttää nyt sitten olevan
Jumalan vika. Ja kuitenkin ovia sulkemalla Jumala on voinut varjella minua
esimerkiksi ihmisiltä, joilla oma työ on lähimmäistä tärkeämpää tms.
Oma arvomaailmani on varmaankin tehnyt suurimmat tepposet.
Ensin ihannoin aikaansaavia ihmisiä ja sitten hupsheijaa kääntöpuolella onkin
se, ettei heillä olekaan aikaa läsnäoloon ja tekeminen on tärkeämpää. No, toki
se haave yleensä olikin, että olisi jotain juttuja voinut tehdä yhdessä, mutta
niin pitkälle ei sitten koskaan päästy, kun heillä ei ollut sitä halua tutustua
ja olla.
Tämän tekstin tarkoitus oli siis tuoda julki tämä katkeruus.
Josta todella haluaisin vapaaksi ja tiedän että se on syntiä. Olen itse paha ja
kiero enkä pysty kipujeni keskellä ajattelemaan, että Jumala on täydellisen
hyvä ja rakastava. Vaikka Hän sitä kuitenkin on ja Jeesuksen persoonassa sen
parhaiten saa nähdä.
Jos olisin kirjoittanut tämän tekstin pari päivää sitten,
olisin päässyt varmaankin paljon syvemmälle katkeruuden syövereihin. Eilen oli
kuitenkin jotain niin kivoja juttuja, etten pysty enää katkeruutta niin
suuresti kuvailemaan. Olin kuuntelemassa erään henkilön luentoa ja hänen
tapansa luennoida hyvin haastavasta aiheesta oli niin viisas, läsnäoleva, armollinen
ja sopivasti hauskakin, ettei voinut kuin arvostaa suuresti. Vaihdon hänen
kanssaan muutaman sanan luennon jälkeen, ja siinäkin tilanteessa oli hänessä
niin paljon Jeesuksen kaltaisuutta, että se oli vaan niin hienoa. No, hän on
nyt oli tämmöinen maankuulu kristitty luennoitsija, jolla ei ole aikaa enempää
yksittäisen seminaariosallistujan kanssa olla, ja sitten jo vaihdetaan
maisemaa. Mutta jäin siitä sen verran iloiseksi, että mielessä on muutakin kuin
masennus.
Eli näin ollaankin sitten päästy aloittamaan vuosi myös ihan
syväraapaisulla suurimpiin kipuihin ja häpeään. Eli ihan mielenkiintoisesti
etten sanoisi, eikä tämä ole katkera kommentti, vaan on tässä nyt onneksi jo
saanut sitäkin paljon oppia että kipujen kautta syntyy uutta ja voi päästä
eteenpäinkin.
”Pitäkää huoli siitä, ettei kukaan jää osattomaksi Jumalan
armosta eikä mikään katkeruuden juuri pääse kasvamaan ja tekemään häiriötä ja
monet sen vuoksi saastu.” (Hepr. 12:15)
