Iloista pääsiäistä! Ihana muistella historiallista Jeesuksen
ylösnousemusta, tyhjää hautaa ja tuskaisten opetuslasten surun, epätoivon ja
hämmennyksen muuttumista ylösnousemuksen ällistykseksi. Kaikki oli lopussa: se,
jonka ihmeitä ja elämää oli 3 vuotta seurattu ja kaikki muu jätetty, olikin
tuomittu rikollisen kuolemaan. Uskomaton tyhjyys. Ja sitten tuleekin
käsittämätön uutinen, joka muuttaa aivan kaiken. Elossa sittenkin. Kuoleman
jälkeenkin. Sanoma on yhtä mullistava näin 2000 vuoden jälkeen. Jeesus on
elossa!
Pääsiäinen tuntuu hyvältä. Tänä vuonna se osuu vielä samaan
aikaa israelilaisen kalenterin mukaan eli sielläkin on nyt
pääsiäinen/happamattomanleivän juhla. On kiva kun ei ole kalenteriristiriitaa,
niin kuin niinä vuosina, jolloin pääsiäisen vietto on eri aikoihin
gregoriaanisessa ja heprealaisessa kalenterissa.
On kuitenkin myös helppo samaistua opetuslasten tyhjyyteen
Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemusuutisten välitilassa. Oliko tämä kaikki
sittenkin turhaa? Rakastin Jeesusta, seurasin Häntä, olin jättänyt arkisen
elämäni normaalit kuviot ja lopputuloksena on häpeällinen kotiinpaluu? Ja tämän
kaiken pointti oli mikä?
Pari päivää sitten törmäsin ruokakaupassa lukioaikaiseen
kaveriin. Silloin oltiin samaa kaveriporukkaa, mutta sen jälkeisinä 22 vuotena
yhteydenpitoa ei ole ollut. Tämä menneisyydestä tuttu mies oli kaupassa
tyttärensä kanssa ja jotain siinä sitten juteltiin. Hänen järkevästä työstään ja
perheestään. Oli kiva tavata ja olisi kiva olla yhteydessä enemmänkin, kun
tänne samalla lapsuudenpaikkakunnalle ollaan molemmat päädytty. Mutta en voinut
välttää outoa olotilaa, joka minut valtasi tapaamisen jälkeen. Oltiin molemmat
ihan normaaleja ja mielestäni vastuuntuntoisia nuoria silloin lukioaikana. Ja
mitä kummaa minä olen sitten touhunnut nämä reilut 20 vuotta? Miten minun
stooristani tuli näin outo, ettei sitä saata marketissa kertoa? Seurasin
Jeesusta ja päädyin kirjoittamaan 10 vuotta blogia, jota ei edes lue juuri
kukaan kaikesta muusta puhumattakaan..
Arjen olotila Israelin matkan jälkeen on ollut hyvin ahdas
ja elämä tuntuu aivan liian kapealta. Koskaan aikaisemmin en ole kokenut, että
oma paikkakunta olisi liian pieni minulle, mutta nyt on kovasti haaveillut,
että olisipa edes joskus jotakin asiaa Helsinkiin ja ulkomaillekin enemmän. Ja
jos kerran Suomessa ei olla kiinnostuneita Jeesuksesta ja Raamatusta niin
saisipa olla siellä missä ollaan kiinnostuneita. Olen kuitenkin täysin
kykenemätön itse muuttamaan tilannettani enkä sitä oikeastaan itse haluakaan
lähteä muuttamaan. Olenhan kuitenkin itseni Herran käyttöön antanut ja haluan
uskoa, että Hän sitten siirrot ja muutoksetkin tekee, kun niin haluaa ja aika
on. Uskon Jumalaan, joka kykenee nostamaan kaivosta. Olkoon sitten kuinka ahdas
kaivo tahansa. Ja onhan se ahdas, vaikkakin näkymätön.
Kaivossa voi parhaimmillaan levätä ja mietiskellä, mutta
sitten kun tulee halu tehdä asioita, niin paikka käy hyvin tuskalliseksi.
Lähiaikoina luin jonkun nettiartikkelin, jossa sanottiin, että stressistä ja
uupumuksesta toipumiseen voi mennä yhtä kauan, kuin stressitila on kestänyt.
Työputkeni kesti sen reilut 7 vuotta ja melkein samanverran olen elänyt tätä
vaikeasti selitettävää paljon paljon rauhallisempaa elämää. Välitellen alkaa
jostain syvältä nousta HALUA TEHDÄ vielä jotakin. Tämä on jotakin hyvin uutta
itselle. Halu Tehdä. Voivatko nämä sanat todella olla näin vierekkäin. Niin
pitkään olen vain halunnut levätä tai halunnut olla enkä todellakaan tehdä. En
kyllä ole varma onko tämä halu nyt ihan totta ollenkaan. Vai johtuuko kenties
vain auringon valon lisääntymisen aiheuttamista aivokemian muutoksista, eikä
mistään muusta? Kuitenkin aina välillä tuntuu, että kovasti haluaisi vielä
tehdä ja sitten on ihan ihmeissään että mitä voisi tehdä, kun tilanne on kuitenkin
näin ahdas.
Mutta katsotaan mitä Jumala tekee, mitä Hänen Henkensä
vaikuttaa. Jos sittenkin vielä uutta voimaa kaiken kuoleman jälkeen. Jos
sittenkin vielä vapautta ja uusia alkuja. En tiedä, mutta sen tiedän, että
Jeesus elää.
Italialaiset tyhjällä haudalla
