Hermostoheikko

Mitäs tänään kirjoiteltaisiin? Akryylimaalauksesta, kuntobalettiin ilmoittautumisesta, sähköpianohaaveista vai elämän ensimmäisessä radiohaastattelussa olemisesta? Vai kenties pahenevista muistiongelmista, totaalisista väsymis-ja turhautumistuntemuksista, jatkuvista jännitystiloista ja epätoivon ajatuksista muuttumattomilta tuntuvien ongelmien äärellä? Vaiko sittenkin Jeesuksesta, joka on luvannut olla kaikessa mukana?

Kaikkea tuota yllä olevaa juttua on tapahtunut viimeisten kahden viikon aikana. Ajattelen, että tässä kaiken keskellä Jumala jotenkin auttaa pääsemään takaisin herkkyyden tilaan. Se on kuitenkin hyvin vaikeaa, koska päällä on niin paljon pelkoa, joka vetää päälle paksua kuorta. Syvällä jossain on herkkyys ja sen vallitessa on rauhallinen ja hyvä olla. Tuossa omaksi iloksi aloittamassani akryylimaalailussa saa siitä herkkyydestä jotenkin hetkeksi kiinni. Mutta niitä muita herkkyyden tilanteita on aika harvoin ja yleensä kohtaamisiin menen jotenkin suojautuminen ja jännitys edellä. Ja vain äärimmäisen harvoissa tilanteissa ja ihmisten seurassa voi purkaa varustusta. Vain hyvin harva jaksaa suorastaan tehdä työtä sen eteen, että pelon kuori voisi lähteä purkaantumaan. Kiitos Jumalalle, sellaistakin kuitenkin tapahtuu.

Eräs tuttuni ehdotti, että voisi hieroa vähän hartioitani, kun oli niin niskat jumissa vaihteeksi. Se tuntui totta kai erittäin hyvältä, mutta hetkittäistä verenkierron elpymistä enemmän aloin miettiä kehon ja mielen kokonaisvaltaisempaa jännitystilaa. Kaverihieronnasta aktivoituneena varasin myös ajan OMT-fysioterapeutille. En ollut hänen vastaanotollaan ennen ollut ja hän halusikin yllättävän tarkasti tietää elämänhistoriaani kehon näkökulmasta. Lopputuloksena oli, että lihaksia vahvistavien toimien sijaan hän suositteli aluksi kaikkea kehoa ja hermostoa rentouttavaa toimintaa. Tämä tuntui jotenkin hyvin armolliselta. Yleensä kun menee fysioterapiaan saa mukaan erilaisia liikuntaohjeita mitä sitten itse pitäisi tehdä. Ja nyt tämä henkilö huomasikin selkä- ja niskakipujen takana stressaantuneen hermoston, jolle olisi parempi kaikki rauhaa lisäävä kuin niinkään toimintaa lisäävä. Näin aluksi siis.

Niin, mitä jos sitten vain rauhoittuisin? Valitettavasti se ei ole vain niin yksinkertaista. En nimittäin ollenkaan meinaa saada kiinni siitä syvästä jännityksen aiheuttajasta, mikä on tullut kehoon asumaan. Jostain semmoisesta peruspelosta, joka pitää vallassaan. Siitä mikä saa sosiaaliset tilanteet aina vähemmän tai enemmän jännittäviksi, mutta joka ei ihan täysin hellitä vaikka olisi yksinkin. Onhan minulla toki ajatuksia tämänkin pelon syntymekanismeista ja on henkilö ketä ajatellessa pelko aktivoituu erityisellä tavalla. Ilmeisesti edelleen kohdattavia asioita Jeesuksen kanssa riittää. Inhimillisesti en ollenkaan osaa ajatella miten lähestyä tätä asiaa, mutta ei kai sitä edelleenkään tarvitsekaan itse tietää. Gotjat on minua niin paljon suurempi ja pelottavampi että vain Jeesus avun antaa. Jännityksen panssari, hermosto, aktivoituu niin pienestä, että vaikka sitten ajattelisi, että eihän tässä oikeasti ole hätää, niin keho on kuitenkin jo reagoinut.

Yksinäisen elämästä puuttuu paljon toisen ihmisen kosketusta, mikä lievittäisi tämän tyyppisiä hermoston stressireaktioita ja auttaisi jotakin rauhoittumishormoneja virtailemaan. Mutta eipä sitä mihinkään ihmissuhteeseen voi mennä tämmöisen asian takia tai hyvin äkkiä olisi stressi jostain muusta. Jotenkin ei silti voi välttyä Jumalan ajatukselta ”Ihmisen ei ole hyvä olla yksinään.” Jo pelkästään kosketuksesta tehdyt tutkimukset todistavat, että läheisyys tuo paljon hyviä terveysvaikutuksia. Kummasti kosketus rauhoittaa ja luo turvallisuudentunnetta. Mutta tässä (metoo-)maailmassa pyyteetön kosketus on perheettömille harvinaista.

Ylivirittynyt hermosto pimahtaa helposti milloin mistäkin. Kesäkaudella maatilalla on voinut puuhailla kaikenlaista ja silitellä kanoja ja lampaita, jos ei muuta. Eläimet todella auttavat stressin vähenemiseen, kun niitä voi pyyteettömästi koskettaa ja hoitaa. Ehkä siksikin kaipaisin jotakin ympärivuotista hoitoeläintä (lue: lehmä) maatilalle. Mutta talvikaudella on sitten vain enemmän näköpiirissä ongelmia, joille ei pysty tekemään mitään. Eli katsotaan kuinka käy. Ja Jeesus, voisitko auttaa?

(Ja joo, kaikki ei ole nyt mitenkään huonosti tällä(kään) hetkellä, on kivojakin juttuja menossa, mutta tämä stressi-jännitys-hermosto-teema nyt pyörii kaiken keskellä.)

”Kuitenkin minä annan sen haavojen kasvaa umpeen ja parantua. Minä parannan heidät ja vaan heille rauhan ja totuuden runsauden.” (Jer. 33:6)

Lapset/on

”Sillä yksinäisellä naisella on enemmän lapsia kuin aviovaimolla, sanoo Herra.” (Jes. 54:1)

41-vuotiaana puolisottomana naisena alkaa olla siinä iässä, että väkisin alkaa miettiä pitäisikö jo alkaa hyväksyä oma lapsettomuus vai vieläkö elätellä toivetta. ”Sleepwalking into infertility” ei mielestäni omalla kohdalla ole pitänyt yhtään paikkaansa, vaan olen ollut asiasta ajoittain mieluummin vähän liiankin tietoinen. Ehkä 40-v jälkeen asia on vähän helpottanut ja pystyn jo ottamaan lapsettoman vaihtoehdonkin vähän rennommin huomioon. Paljon enemmän kuin itse lapsettomuutta pelkään epäonnistumisen häpeää ja katkeruutta, jos sellaista sitten kuitenkin ilmenisi sen jälkeen kun juna on todella mennyt ohi. Mutta jos elämässä olisi aidosti muita tyydytystä tuottavia asioita, ”muita lapsia”, ovat ne sitten joidenkin toisten lapsia tai jotain muuta asiaa, mikä tuntuu ”omalta rakkaalta lapselta”, niin eihän siinä sitten kai mitään.

Raamatussa on näitä ylinnä olevan kaltaisia lupauksia yksinäisille ja hedelmättömille naisille, jotka kuitenkin saavat Jumalalta tyydytyksen ja elämän merkityksellisyyden. Esimerkiksi Ps. 113:9: ”Hän saattaa hedelmättömän asumaan kodissa iloisena lasten äitinä. Halleluja”! Miten Hän sen tekee itse kunkin kohdalla, on sitten Hänen asiansa, mutta näin Hän on luvannut. Pitkään olen tietysti toivonut, ettei tarvitsisi turvautua näihin lupauksiin, vaan asiat voisivat mennä sittenkin toisin. Mutta nyt kun ei sitten näytä menevän toisin, niin ovathan nuo lupaukset tosi ihania, rohkaisevia ja lohduttavia. Että sittenkin Jumala haluaa ja voi antaa jotakin juttuja, jotka voivat antaa sydämeen rauhan ja ilon tällekin alueelle.

Viime viikolla oli yksi erikoinen päivä, jonka ansiosta tätä nyt kirjoittelen. Maatilalla pyörin enemmän ja vähemmän siskoni lasten kanssa, mutta muuten elämässä on ollut pitkään hyvin lapseton kausi. En siis ole ollut mukana juurikaan missään ”lapsityössä” - seurakuntatoiminnassa tai ystävien lastenvahteina. Enkä ole halunnutkaan - syitä on paljonkin, mutta toisaalta asia ei ole tullut edes vastaan, eikä minua ole pyydettykään mihinkään. Kunnes sitten viime viikolla sain aivan out of the blue kaksi lapsenvahtikeikkaa samalle päivälle! Ensin touhuilin afrikkalaistausten perheen lasten kanssa, kiskoin 4-v kaksosia ylös sängystä, arvioin täysin väärin pukemiseen menevän ajan, roudasin heitä päiväkotiin ja illalla pois ja yritin auttaa erityislasta syömisessä ja silti puolet ruuasta oli ympäri keittiötä. Näiden lasten luota ajoin suoraan seurakunnan iltatilaisuuteen, jossa aikuisille oli oma ohjelma ja lapsille lastenhoito järjestetty. Kiitos Jumalalle, eräs ystäväni lupautui myös mukaan ja niin siellä sitten kahdestaan oltiin kuuden lapsen kanssa touhuamassa. Ihan hyvin sekin meni. Täytyy sanoa, että tuosta päivästä jäi käteen todella hyvä mieli. Aivan yllättävän piristynyt, vaikka olikin tosi kiva maata yksin sohvalla kaiken jälkeen.

Niin. Tuon päivän jälkeen on ollut olo, että ehkä Jumalalla todella on niitä (korvaavan) vanhemmuuden mahdollistavia juttuja takataskussa odottamassa tilanteita, jolloin niihin on valmis. Täytyy sanoa, ettei tarvitse mennä montaakaan vuotta taaksepäin, niin en tuosta edelläkuvatusta päivästä olisi välttämättä erityisemmin ollut kiitollinen. Perheen auttamisen olisin ottanut välttämättömänä olosuhteiden sanelemana pakkopullana ja seurakuntatilaisuudesta olisin voinut kieltäytyä. Nyt sen sijaan olen ihan että mitäs kivaa seuraavaksi keksittäisiin! (Ja että what??)

Nämä lapsijutut koskettavat syvältä, enkä puhu ollenkaan pelkästään omasta lapsettomuudesta, vaan vähintään yhtä paljon jostain omasta sisäisestä hyvin pelokkaasta ja arasta lapsesta. On hyvin vaikea olla lasten kanssa, jos oman puseron sisällä on paikalleen jäätynyt äärimmäisen arka ihmisiä pelkäävä lapsi. Näkyväksi tuleminen ja näkyvänä oleminen ovat aiheita, jotka ovat kipeitä. Miksi muut saavat olla olemassa ja minun pitää olla näkymätön ja jatkuvasti tarkkailla ympäristöä mitä saa tehdä ja mitä ei? Miksi jännittää niin paljon vain ihmisten seurassa oleminen? Miksi esillä oleminen on niin kovin pelottavaa ja toisaalta pahimmillaan kadehtii niitä, jotka saavat huomiota. No, kyllähän joitain vastauksia näihin miksi-kysymyksiin tiedänkin. Enkä niinkään kaipaa vastauksia niihin miksiin, vaan siihen, miten Jumala voisi niistä parantaa ja vapauttaa. En haluaisi syyttää ketään näistä tilanteista, vaan päästä eteenpäin.Toki anteeksianto liittyy siihen myös. Vajavaisen vanhemmuuden hyväksyminen ja täydellinen Isyys Jumalassa.

Pelkäävä pikkutyttö on kyllä edelleen olemassa, mutta oli kiva nähdä että se edes hetken pystyi antamaan aikaansa muillekin lapsille ja välittämään myös heidän asioistaan, eikä vain omistaan.

”Hän (Jeesus) otti lapset syliinsä, pani kätensä heidän päälleen ja siunasi heitä.” (Mark. 10:16)

Back to and from Jerusalem

Rauhallista päivää - kotona jälleen. Kuusi Jerusalemin päivää ovat takanapäin ja kotiarkeenkin olen jo hiukan ehtinyt laskeutua. Olen kiitollinen, että tuollaisen pikkumatkan Israeliin sain taas tehdä. Se oli 13. kerta maassa ja tällä kertaa vietin koko ajan Jerusalemissa. Olisin ehkä halunnut käydä jossain muuallakin, mutta luontevaa tilaisuutta ei nyt oikein tullut, joten otin tämän kuvion Herralta tällä kertaa näin. Eli lehtimajanjuhla-aika Jerusalemissa.

Matka oli jotenkin levollinen. En ollut suunnitellut mitään etukäteen, niin ei sitten ollut missään vaiheessa kiirekään yhtään mihinkään. Perillä kuljin melkein joka päivä saksalaisen ystäväni kanssa. Suomalaisten ylläpitämässä majatalossa oli puolestaan sopivasti aamiaisseuraa ja jotain jutteluja iltaisinkin. Minulla oli myös aikaa lukea joitain hyviä kirjoja ja lepäillä sapattina, kun mikään julkinen liikennekään ei kulje. Suurin osa paikoista, joissa ystäväni kanssa kuljettiin, olivat jo entuudestaan tuttuja, mutta eihän sitä Jerusalemiin ole ollenkaan kyllästynyt. Päinvastoin, tuntuu, että mitä enemmän siellä kulkee ja mitä tutummaksi paikat tulevat, sitä enemmän niistä pitää ja niihin rakastuu. Kuinka hämmentyneenä muistankaan kulkeneeni ensimmäistä kertaa Jerusalemin vanhan kaupungin basaarin sokkeloissa ryhmän kanssa oppaan perässä eksymistä peläten. Ja kuinka se nyt vähitellen alkaa tuntua aivan kotoiselta paikalta, josta ei vain meinaa saada ollenkaan tarpeekseen. Öljymäellä voisi istua loputtomiin kaupunkia katselemassa ja monessa muussa paikassa viipyilemässä. Mutta sitten tulee aina kuitenkin aika lähteä.

Niin, en tiedä oliko tällä matkalla jotain erityisempää merkitystä. Olen siitä kuitenkin kiitollinen. Sain tavata ystäviä, nauttia Jerusalemista ja Jumalan läsnäolosta siellä. Joku semmoinen kirkastusvuorihetki, jonne haluaisi jäädä, mutta kuitenkin tietäen että se varsinainen palvelu on jossain siellä ”alhaalla”. Ja kuitenkin ihanaa, että hetken on saanut olla arjen asioiden yläpuolella ja katsella juttuja ihan toisesta näkökulmasta – levollisena. Täällä meinaa sitten taas alkaa kiristää milloin mistäkin kohtaa, mutta saa sitten taas ainakin pitää suuntana sitä rakkautta, lepoa ja rauhaa, jossa on hetken saanut olla kylpemässä.

Tähän syksyyn virettä tuo Raamatun lukemiseen innostava kirjaprojekti, jossa omalla pienellä osallani olen saanut olla mukana. Näkee sitten mitä muuta johdattuu, toki jokapäiväistä jotain. Ja toivottavasti aikaa ja rauhaa olla rukouksessa. Toivottavasti myös uskovien todellista ja syvenevää yhteyttä yksinäisen ja kylmän maailman keskellä. Jeesuksen tuntemista ja läsnäoloa, nöyryyttä tunnustaa syntejä ja tehdä parannusta. Iloa ja armollisuutta. Rakkautta ja lempeyttä pelkojen ja vihan tilalle.

”Onnellisia ne ihmiset, joiden voima on sinussa, joilla on sydämellään pyhät matkat! Kun he kulkevat kyynellaakson kautta, he muuttavat sen lähteitten maaksi, ja syyssade peittää sen siunauksilla.” Ps. 84:6-7

 Maisemaa majatalon lähellä.

Iloinen kana Jerusalemin vanhassa kaupungissa.