”Sillä yksinäisellä naisella on enemmän lapsia kuin
aviovaimolla, sanoo Herra.” (Jes. 54:1)
41-vuotiaana puolisottomana naisena alkaa olla siinä iässä,
että väkisin alkaa miettiä pitäisikö jo alkaa hyväksyä oma lapsettomuus vai
vieläkö elätellä toivetta. ”Sleepwalking into infertility” ei mielestäni omalla
kohdalla ole pitänyt yhtään paikkaansa, vaan olen ollut asiasta ajoittain mieluummin
vähän liiankin tietoinen. Ehkä 40-v jälkeen asia on vähän helpottanut ja pystyn
jo ottamaan lapsettoman vaihtoehdonkin vähän rennommin huomioon. Paljon enemmän
kuin itse lapsettomuutta pelkään epäonnistumisen häpeää ja katkeruutta, jos
sellaista sitten kuitenkin ilmenisi sen jälkeen kun juna on todella mennyt ohi.
Mutta jos elämässä olisi aidosti muita tyydytystä tuottavia asioita, ”muita
lapsia”, ovat ne sitten joidenkin toisten lapsia tai jotain muuta asiaa, mikä
tuntuu ”omalta rakkaalta lapselta”, niin eihän siinä sitten kai mitään.
Raamatussa on näitä ylinnä olevan kaltaisia lupauksia
yksinäisille ja hedelmättömille naisille, jotka kuitenkin saavat Jumalalta
tyydytyksen ja elämän merkityksellisyyden. Esimerkiksi Ps. 113:9: ”Hän saattaa
hedelmättömän asumaan kodissa iloisena lasten äitinä. Halleluja”! Miten Hän sen
tekee itse kunkin kohdalla, on sitten Hänen asiansa, mutta näin Hän on
luvannut. Pitkään olen tietysti toivonut, ettei tarvitsisi turvautua näihin
lupauksiin, vaan asiat voisivat mennä sittenkin toisin. Mutta nyt kun ei sitten
näytä menevän toisin, niin ovathan nuo lupaukset tosi ihania, rohkaisevia ja
lohduttavia. Että sittenkin Jumala haluaa ja voi antaa jotakin juttuja, jotka
voivat antaa sydämeen rauhan ja ilon tällekin alueelle.
Viime viikolla oli yksi erikoinen päivä, jonka ansiosta tätä
nyt kirjoittelen. Maatilalla pyörin enemmän ja vähemmän siskoni lasten kanssa,
mutta muuten elämässä on ollut pitkään hyvin lapseton kausi. En siis ole ollut
mukana juurikaan missään ”lapsityössä” - seurakuntatoiminnassa tai ystävien
lastenvahteina. Enkä ole halunnutkaan - syitä on paljonkin, mutta toisaalta
asia ei ole tullut edes vastaan, eikä minua ole pyydettykään mihinkään. Kunnes
sitten viime viikolla sain aivan out of the blue kaksi lapsenvahtikeikkaa samalle päivälle! Ensin
touhuilin afrikkalaistausten perheen lasten kanssa, kiskoin 4-v kaksosia ylös
sängystä, arvioin täysin väärin pukemiseen menevän ajan, roudasin heitä
päiväkotiin ja illalla pois ja yritin auttaa erityislasta syömisessä ja silti
puolet ruuasta oli ympäri keittiötä. Näiden lasten luota ajoin suoraan
seurakunnan iltatilaisuuteen, jossa aikuisille oli oma ohjelma ja lapsille
lastenhoito järjestetty. Kiitos Jumalalle, eräs ystäväni lupautui myös mukaan
ja niin siellä sitten kahdestaan oltiin kuuden lapsen kanssa touhuamassa. Ihan
hyvin sekin meni. Täytyy sanoa, että tuosta päivästä jäi käteen todella hyvä
mieli. Aivan yllättävän piristynyt, vaikka olikin tosi kiva maata yksin
sohvalla kaiken jälkeen.
Niin. Tuon päivän jälkeen on ollut olo, että ehkä Jumalalla
todella on niitä (korvaavan) vanhemmuuden mahdollistavia juttuja takataskussa
odottamassa tilanteita, jolloin niihin on valmis. Täytyy sanoa, ettei tarvitse
mennä montaakaan vuotta taaksepäin, niin en tuosta edelläkuvatusta päivästä
olisi välttämättä erityisemmin ollut kiitollinen. Perheen auttamisen olisin
ottanut välttämättömänä olosuhteiden sanelemana pakkopullana ja
seurakuntatilaisuudesta olisin voinut kieltäytyä. Nyt sen sijaan olen ihan että
mitäs kivaa seuraavaksi keksittäisiin! (Ja että what??)
Nämä lapsijutut koskettavat syvältä, enkä puhu ollenkaan
pelkästään omasta lapsettomuudesta, vaan vähintään yhtä paljon jostain omasta
sisäisestä hyvin pelokkaasta ja arasta lapsesta. On hyvin vaikea olla lasten
kanssa, jos oman puseron sisällä on paikalleen jäätynyt äärimmäisen arka
ihmisiä pelkäävä lapsi. Näkyväksi tuleminen ja näkyvänä oleminen ovat aiheita,
jotka ovat kipeitä. Miksi muut saavat olla olemassa ja minun pitää olla
näkymätön ja jatkuvasti tarkkailla ympäristöä mitä saa tehdä ja mitä ei? Miksi
jännittää niin paljon vain ihmisten seurassa oleminen? Miksi esillä oleminen on
niin kovin pelottavaa ja toisaalta pahimmillaan kadehtii niitä, jotka saavat huomiota.
No, kyllähän joitain vastauksia näihin miksi-kysymyksiin tiedänkin. Enkä
niinkään kaipaa vastauksia niihin miksiin, vaan siihen, miten Jumala voisi
niistä parantaa ja vapauttaa. En haluaisi syyttää ketään näistä tilanteista,
vaan päästä eteenpäin.Toki anteeksianto liittyy siihen myös. Vajavaisen
vanhemmuuden hyväksyminen ja täydellinen Isyys Jumalassa.
Pelkäävä pikkutyttö on kyllä edelleen olemassa, mutta oli
kiva nähdä että se edes hetken pystyi antamaan aikaansa muillekin lapsille ja välittämään
myös heidän asioistaan, eikä vain omistaan.
”Hän (Jeesus) otti lapset syliinsä, pani kätensä heidän
päälleen ja siunasi heitä.” (Mark. 10:16)
