Yhdessä yhtä yksinkin

Sateinen sunnuntai. On hienoa, että sataa ja maa saa kovasti kaipaamaansa kosteutta. Viime vuoden jälkeen ei pidä näitä sateita itsestäänselvyytenä. Toisaalta harmaa sää vetää mielen vähän apeaksi.

Välillä yksinäisyydentunne on aika kova. Välillä ei ollenkaan. Tällaisina viikonloppuina kun kahteen päivään ei puhu välttämättä kenenkään kanssa mitään, se saattaa erityisesti iskeä. Toisaalta kaipaa lepoa ja rauhaa, toisaalta on tyhjä olo. Minun on vaikea aidosti levätä muiden seurassa ja se on pitkäaikainen ongelma. On ikävää, että lepoon tarvitsee yksinolon, kun se sitten vie muunkinlaiseen yksinäisyyteen.

Tietyllä lailla olen kuitenkin tyytyväinen siitä, että yksinäisyys tuntuu kipeältä. Muistan jostain nuoruudesta haaveet erakkomaisesta asumisesta, ettei tarvitsisi olla tekemisissä juuri kenenkään kanssa. Tuntuu paljon terveemmältä kipeästikin kaivata yhteyttä, kuin erakkoelämää. Mutta ihmisyhteyksiin on liittynyt aina se pelko, että joku toinen jyrää, eikä pysty eikä osaa olla oma heikko pieni itsensä siinä seurassa. Jää niin näkymättömäksi ja huomaamattomaksi, että tukehtuu. Silloin yksinolo tuntuu turvallisemmalta, kun on sentään joku tila omille ajatuksille. Mutta haaveilen yhteydestä – turvallisesta yhteydestä.

On helpottavaa, että Jeesuksen yksi tärkeimmistä rukouksista liittyi yhteyteen. Jeesus rukoili, että uskovat ”kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Rukoilen, että hekin olisivat yhtä meissä, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneet minut”. (Joh. 17:21) Tämä rukous ei varmasti jää vastaamatta ja Pyhä Henki koko ajan vie yhteyden suuntaan – Isään, Jeesukseen ja toisiin Jeesukseen uskoviin. Mutta Hän sitten toimii tavallaan, eikä se tarkoita, etteikö yksinäisyyttä joutuisi kokemaan.

Yksinäisen yksinäisyydentunne ei poistu sillä että on ”joku”, kun yhteydettömyyttä voi kokea seurassa ja joukoissa aivan yhtä paljon kuin yksin ollessa. Ainakin omasta mielestä yhteydettömyys seurassa on pidemmän päälle pahemman tuntuista kuin fyysisesti yksin oleminen. Ongelma on syvemmällä ja siksi yksinäiselle kerrotut kivat ajatukset yksinäisyyden poistumisesta menemällä vain jonnekin harrasteryhmään ovat kovin pinnallisia. Toisaalta taas passiivinen yksinäisyyden itsesääli-itkeskely siitä toivossa, että siten saisi hyvän ystävän ei kyllä myöskään toimi. Kaivattu rakkaudellinen yhteys on jossain syvemmällä, ja kaivautuminen sinne voi olla vähän pidempi matka. (Ajattelen hyvin erilaisena esim. leskeksi jäämisen yksinäisyyttä tai sellaista vanhuuden yksinäisyyttä, ettei kunnoltaan pysty juurikaan menemään tapaamaan ketään).

Hengen yhteys on ollut itselle hyvin helpottava asia vuosien saatossa. Että vaikka olen sosiaalisesti vähän öö-luokkaa ihmissuhdetaidoissa, kuitenkin on uskovien yhteys Pyhässä Hengessä. Siksi vain haluaisi, että Jumalan Sana voisi olla enemmän esillä, niin voisi syntyä enemmän todellista yhteyttäkin. Ilman Jeesusta kaikki jää täysin vajaaksi ja tyhjäksi.

Viikon päästä olen Israelissa, jos niin on Herran tahto. Olen reissussa paljolti jälleen saksalaisen ystäväni, minua 6 vuotta nuoremman naisen kanssa. On jännä, että Jumala on antanut minulle tämmöisen matkakumppanin Israeliin hänestä. Hän ei ole koskaan ollut Suomessa ja minä en ole ollut luonaan Saksassa, vaan olemme tavanneet Israelissa ja siellä jonkun verran yhdessä kuljeskelleet. Kaksi vähän rikkinäistä ja yksinäistä herkkää ja hiljaista naista etsimässä lohdutusta Israelin Jumalan siipien suojasta. Hän on minua useamman kerran jo Israeliin rohkaissut lähtemään ja onneksi olen mennyt, vaikka moni lähtö on tuntunut vähän oudolta, että onko tässä mitään järkeä. Enkä kyllä nytkään tiedä, miksi olen menossa. Mutta jos Isällä jotain jujua tällekin matkalle olisi. Jotain yhteyttä ja yhteyksiä ehkä.

”Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, minä olen antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä – minä heissä ja sinä minussa – jotta he olisivat täydellisesti yhtä ja maailma tietäisi, että sinä olet lähettänyt minut ja rakastanut heitä, niin kuin sinä olet rakastanut minua.” (Joh. 17:22-23)

Kultaa ja kimmellystä

Äärimmäisen kaunista aikaa. Tämä toukokuun kirkkaan tuore alkuvihreys on niin ihmeellistä ja sykähdyttävää. Ja vielä näin ihanasta lämmöstäkin saa nauttia. Olo on henkiin herännyt ja hyvin kiitollinen, varsinkin näin lepopäivää viettävälle.

Olen siis mökillä ja siksi nämä kaikki vihreydet, linnunlaulut ja perhosten tanssit ovat heti aamusta käsin kosketeltavissa ja tunnelmoitavissa. Tyhjään mökkiin järjestyi keittiönpöytä ja tuolit, keinutuoli, sohva, sänky ja lipasto eli täällä pärjäilee nyt mainiosti. Kaksi yötä olen täällä nyt ollut ja tarkoitus on kesän aikana fiilispohjalta täällä aikaa viettää. Syksyyn on aikaa, mutta jonkunlainen toive olisi, että ensi talvea mökki ei aivan yksin ja kylmiltään täällä kököttäisi, vaan että joku voisi tulla tänne asumaan. Tämä on pieni talviasuttava omakotitalo, vaikka tätä mökiksi sanonkin. Eli sen näkee sitten, mitä tapahtuu.

Viimeksi huokailin vähän kylvöhuokailuja, mutta nehän menivät sitten aivan kuin Strömsöössä. Tai ainakin minun näkökulmastani, koska en ollut traktorissa ollenkaan. 13.5. kaikki oli jo kylvetty eli aikaisessa oltiin ja nyt on saanut sitten jo ajatella ja puuhailla ihan muita asioita. Aikainen kylvöaika oli hienoa senkin takia, että kahden viikon päästä, minun olisi tarkoitus olla matkalla Israeliin. Olisi ollut aika rankkaa lähteä ja miettiä valmisteluja heti kylvöajan jälkeen, mutta tämäkin asia meni nyt tosi hienosti ja tähän tuli tämmöistä sopivaa taukoa väliin. En ole koskaan aiemmin ollut Israelissa kesäkuussa ja tuntuu ehkä vähän oudolta miettiä lähtöä näin ihanassa Suomen keväässä, mutta eiköhän sekin siitä.

Kaikenlaisia tuntemuksia ja ajatuksia toukokuuhunkin on sopinut. Välillä kammottavaa tyhjyyttä ja yksinäisyyden syövereitä, välillä sitten taas ihan kauniita ja ihmeellisiäkin hetkiä, lämmön ja ystävällisyyden osoitusten suoranaista vyöryäkin. Olen ollut vähän sekaisinkin, mikä ei ole niin kivaa, mutta toisaalta se pakottaa etsimään Jumalan Sanan kalliopohjaa ja Jeesuksen rauhaa ja vie kuitenkin hyvään suuntaan.

Viime aikoina olen päätynyt miettimään ja pyytämään Jumalalta apua erityisesti ahneuteeni – siihen että ei ole tyytyväinen siihen mitä itsellä on, vaan alkaa haluta itselleen jotakin toiselle kuuluvaa. Lienee hyvin luonnollista, että nähdessään jotakin hyvin kaunista alkaakin haluta sitä itselleen. Olen päässyt muistuttamaan itseäni taas siitä, että vaikka se jokin kaunis ja ihmeellinen asia olisikin Jumalan aikaansaama, se ei tarkoita kuitenkaan sitä, että minun kuuluisi saada se jotakin omakseni ja omaan käyttööni. Jo paratiisissa oli valtava kaunis Jumalan tekemää puu, jota käytettiin kuitenkin rajojen opettamiseen ja siihen kysymykseen rakastaako enemmän Jumalan tekoja vai Häntä itseään ja Hänen toivomuksiaan. Synti on jotakin mikä tekee Jumalan surulliseksi.

Myös kertomus kultaa, hopeaa ja kauniin vaatteen itselleen vastoin Jumalan toivomusta ottaneesta Aakanista on puhutteleva. Samoin kuningas Daavidin lankeemus, kun hän vastoin Jumalan sydäntä järjesteli itselleen puolisoksi toisen miehen kauniin vaimon. Kaikissa tapauksissa seurauksena oli rikkimenemistä ja vaikeuksia. Se, mikä rikkoo Jumalan sydäntä, rikkoo myös ihmisiä. Tämän voi helposti itsekkyydessään ja omissa haluamisissaan unohtaa. Ihmisen sydän on niin syntiinlankeemuksen seurauksena niin kiero ja haluaa asioita vastoin Jumalan toiveita.

Ei tunnu kivalta olla koetuksessa, kun sitä viedään sydänjuuriin asti. Mutta sellaista tämä aina välillä on. Kumpi on enemmän kultaa, Jumalan Sana ja Hänen toiveensa vai hänen tekemänsä kultainen asia. Kultaisista asioista ihminen teki sitten epäjumalia. Niin, ei ole kivaa ja ehkä tämä on vähän pelottavaakin. Kuitenkin ”älköön kukaan kiusattuna ollessaan sanoko, että Jumala häntä kiusaa. Ei Jumala ole pahan kiusattavissa, eikä hän kiusaa ketään. Jokaista kiusaa hänen oma himonsa; se häntä vetää ja houkuttelee.” (Jaak. 1:12-14) Lohduttavaa on lupaus: ”Teitä ei ole kohdannut muu kuin inhimillinen kiusaus. Jumala on uskollinen. Hän ei salli teitä kiusattavan enempää kuin kestätte, vaan salliessaan kiusauksen hän valmistaa myös pääsyn siitä, niin että voitte sen kestää.” (1. Kor.10:13)

Kevään paratiisimaisen luonnon keskellä kysellään välillä syviä kysymyksiä. Mutta onneksi sitten on muutakin. Tänään tässä iltapäivällä saan vieraaksi tänne luonnonhelmaan tutun afrikkalaistaustaisen äidin ja 4 lastaan. Kohta on mökissä vipinää..!

”Kaiken hän on tehnyt kauniisti aikanaan, myös ikuisuuden hän on pannut heidän sydämeensä.” (Saarn. 3:11)

Armoa ja sijaisia

Koivut ovat jo pitkällä hiirenkorvassa - harvinaista näin vappuna. Kevätspeltit kylvettynä ja minä toipilaana ihmettelemässä, että millainenhan toukokuu tästä mahtaa tulla.

Tänä vuonna kylvöt alkoivat meillä eilen, 30.4. eli poikkeuksellisen aikaisin. Muistan yhden aikaisemman kylvöjen aloituksen vapunaatolta, mutta yleensä aina toukokuun puolella on aloituksessa oltu. Tämä kevät yllätti nyt näin. En ehtinyt vielä ollenkaan kunnolla murehtimaan kevätkylvöjä, kun pellolla on jo oltu. Pari viikkoa sitten alkanut sairastamiseni jatkui erittäin voimattomana viime viikonloppuun asti, enkä tälläkään viikolla ole ollut vielä täysin kunnossa. Heikkouden tilassa on vaan katsellut ja ihmetellyt vierestä, kuinka homma on pyörähtänyt käytiin. Vaikka sairastaminen ihanina kevätpäivinä on ollut ikävää, olen myös ollut kiitollinenkin sairauden tilasta – ainakin ajoittain.

Kylvöaika-ahdistuksista olen täällä aika monena vuonna raportoinut. Tilanne on muuttunut tosi paljon näiden 10 vuoden aikana, mitä olen blogia kirjoittanut. Työntekijät ovat muuttaneet kuviota omalta osaltani hyvin paljon, mistä olen todella kiitollinen. Viime vuonna olin paljon traktorissa, mutta toivon, että tänä vuonna olisin taas paljon vähemmän. Tästäkään huolimatta en voi sanoa, että kaikki stressi olisi pois ja että tunnelma maatilalla olisi vaan leppoisa ja levollinen mukavan puuhastelun parissa. Kierroksia ja kireyksiä kyllä löytyy ja onhan kylvö- ja puintiaika täysin erilaista aikaa kaikkeen muuhun vuodenkiertoon verrattuna. Yhtäkkiä onkin paljon työtä mikä pitää saada tehdyksi kohtuullisessa ajassa. On työmiehiä, ruokintatarpeita, väsymystä, rikkoutuvia laitteita ja inhimillisiä virheitä ja 83-v ja 84-v vanhempani mukana täydessä pyörityksessä. Kun muilla stressimittari singahtaa kaakkoon, on vaikea itsekin pysyä rauhallisena. Ja voinhan se jossain tilanteessa olla minä itsekin, jolla mittarit singahtaa ensimmäisenä.

Mutta kaikesta huolimatta ainakin jo tässä alussa olen ollut kovin paljon kiitollinen. Erityisesti tästä yhdestä, joka niin hyvällä tavalla tuo rentoa ilmapiiriä ja kuitenkin on hyvin aktiivisesti hommissa mukana. Valtava kiitollisuus siitä, kun saa jotenkin kokea, että Jumala on antanut sijaisen minun hommilleni. Ettei minun ole pakko kantaa sitä osaa, mikä minulle tavallaan kuuluisi, mutta mitä en ollenkaan pysty kantamaan. Ja että joku toinen sen mielellään tekee, ilman mitään katkeruuksia. Se on käsittämätöntä edelleen.

Jonain hetkinä vapautuminen kylvötaakoista vie ajatukset Jeesuksenkin asenteeseen. Kuinka Hän täysin vapaaehtoisesti otti ristin ja rangaistuksen, joka minulle olisi syntieni takia kuulunut. Että Hän tuli alas tänne, meidän arkeemme eikä yhtään syyllistä ihmistä tai ollut katkerana tehtävästään syntien sovittajana. Että rakkaus näki heikkouden ja kyvyttömyyden ja tuli sijaiseksi siihen, mihin en itse olisi koskaan kyennyt. Mutta tosiaan armon ymmärtämiseksi on kyllä aivan ihanaa, kun saa siitä jonkun konkreettisen kosketuksen ihmisten välisissäkin asioissa. Ja nyt koen armoa ja suurta kiitollisuutta, kun joku muu on ollut puolestani hyvällä mielellä peltohommissa.

Sitten vain katsellaan ja ihmetellään, niin rauhallisella ja luottavaisella mielellä kuin mahdollista päivä kerrallaan, mitä tämä toukokuu mukanaan tuo.

”Niin kauan kuin maa pysyy, ei lakkaa kylvö eikä leikkuu, ei kylmä eikä helle, ei kesä eikä talvi, ei päivä eikä yö.” (1. Moos. 8:22)

”Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät leikkaa eivätkä kokoa aittoihin, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ettekö te ole paljon arvokkaampia kuin ne?” (Matt. 6:26)