Sateinen sunnuntai. On hienoa, että sataa ja maa saa kovasti
kaipaamaansa kosteutta. Viime vuoden jälkeen ei pidä näitä sateita
itsestäänselvyytenä. Toisaalta harmaa sää vetää mielen vähän apeaksi.
Välillä yksinäisyydentunne on aika kova. Välillä ei
ollenkaan. Tällaisina viikonloppuina kun kahteen päivään ei puhu välttämättä kenenkään
kanssa mitään, se saattaa erityisesti iskeä. Toisaalta kaipaa lepoa ja rauhaa,
toisaalta on tyhjä olo. Minun on vaikea aidosti levätä muiden seurassa ja se on
pitkäaikainen ongelma. On ikävää, että lepoon tarvitsee yksinolon, kun se
sitten vie muunkinlaiseen yksinäisyyteen.
Tietyllä lailla olen kuitenkin tyytyväinen siitä, että
yksinäisyys tuntuu kipeältä. Muistan jostain nuoruudesta haaveet erakkomaisesta
asumisesta, ettei tarvitsisi olla tekemisissä juuri kenenkään kanssa. Tuntuu
paljon terveemmältä kipeästikin kaivata yhteyttä, kuin erakkoelämää. Mutta
ihmisyhteyksiin on liittynyt aina se pelko, että joku toinen jyrää, eikä pysty
eikä osaa olla oma heikko pieni itsensä siinä seurassa. Jää niin näkymättömäksi
ja huomaamattomaksi, että tukehtuu. Silloin yksinolo tuntuu turvallisemmalta,
kun on sentään joku tila omille ajatuksille. Mutta haaveilen yhteydestä –
turvallisesta yhteydestä.
On helpottavaa, että Jeesuksen yksi tärkeimmistä rukouksista
liittyi yhteyteen. Jeesus rukoili, että uskovat ”kaikki olisivat yhtä, niin
kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Rukoilen, että hekin olisivat yhtä
meissä, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneet minut”. (Joh. 17:21) Tämä
rukous ei varmasti jää vastaamatta ja Pyhä Henki koko ajan vie yhteyden
suuntaan – Isään, Jeesukseen ja toisiin Jeesukseen uskoviin. Mutta Hän sitten
toimii tavallaan, eikä se tarkoita, etteikö yksinäisyyttä joutuisi kokemaan.
Yksinäisen yksinäisyydentunne ei poistu sillä että on ”joku”,
kun yhteydettömyyttä voi kokea seurassa ja joukoissa aivan yhtä paljon kuin
yksin ollessa. Ainakin omasta mielestä yhteydettömyys seurassa on pidemmän
päälle pahemman tuntuista kuin fyysisesti yksin oleminen. Ongelma on syvemmällä
ja siksi yksinäiselle kerrotut kivat ajatukset yksinäisyyden poistumisesta
menemällä vain jonnekin harrasteryhmään ovat kovin pinnallisia. Toisaalta taas passiivinen
yksinäisyyden itsesääli-itkeskely siitä toivossa, että siten saisi hyvän
ystävän ei kyllä myöskään toimi. Kaivattu rakkaudellinen yhteys on jossain
syvemmällä, ja kaivautuminen sinne voi olla vähän pidempi matka. (Ajattelen
hyvin erilaisena esim. leskeksi jäämisen yksinäisyyttä tai sellaista vanhuuden
yksinäisyyttä, ettei kunnoltaan pysty juurikaan menemään tapaamaan ketään).
Hengen yhteys on ollut itselle hyvin helpottava asia vuosien
saatossa. Että vaikka olen sosiaalisesti vähän öö-luokkaa ihmissuhdetaidoissa,
kuitenkin on uskovien yhteys Pyhässä Hengessä. Siksi vain haluaisi, että
Jumalan Sana voisi olla enemmän esillä, niin voisi syntyä enemmän todellista
yhteyttäkin. Ilman Jeesusta kaikki jää täysin vajaaksi ja tyhjäksi.
Viikon päästä olen Israelissa, jos niin on Herran tahto.
Olen reissussa paljolti jälleen saksalaisen ystäväni, minua 6 vuotta nuoremman
naisen kanssa. On jännä, että Jumala on antanut minulle tämmöisen
matkakumppanin Israeliin hänestä. Hän ei ole koskaan ollut Suomessa ja minä en
ole ollut luonaan Saksassa, vaan olemme tavanneet Israelissa ja siellä jonkun
verran yhdessä kuljeskelleet. Kaksi vähän rikkinäistä ja yksinäistä herkkää ja
hiljaista naista etsimässä lohdutusta Israelin Jumalan siipien suojasta. Hän on
minua useamman kerran jo Israeliin rohkaissut lähtemään ja onneksi olen mennyt,
vaikka moni lähtö on tuntunut vähän oudolta, että onko tässä mitään järkeä.
Enkä kyllä nytkään tiedä, miksi olen menossa. Mutta jos Isällä jotain jujua
tällekin matkalle olisi. Jotain yhteyttä ja yhteyksiä ehkä.
