Raunioilla

Vähän kaaosta ilmassa. Tai ainakin omassa mielessä. En olekaan ihan hetkeen ollut näin rauhattomassa olotilassa. Tuntuu, että on kaikkea taas vähän liikaa.

Tulin perjantaina 5 mökillä asutun viikon jälkeen tänne kerrostalolle. Jotenkin halusin sieltä vaan pois. Mutta nyt ei ole hyvä täälläkään ja aion vieläkin mennä takaisin. Täällä on liian kuuma nukkua, nyt kun totuin mökin normaalilämpöön. Varsinkin kun ensi viikolle ennustellaan vielä oikein lämmintä. Ja sitten muutenkin on jotenkin outo olo olla täällä, liian kaupunkilaista. Mutta mökilläkin on myös vähän kummallista pidemmän päälle – ainakin sieltä puuttuu niin paljon omia tavaroita, ettei sekään nyt ihan kodilta ole alkanut tuntua.  Rauhattomuutta mielessä tässä(kin) asiassa.

Puinnit sujuivat hyvin viime viikolla. Kun työntekijät olivat terveinä.. Kaikki oma väki olikin sitten enemmän tai vähemmän sairaana. Itsellä on kamala yskä ja vastaavia taudinkuvia löytyi muiltakin. Ei niin kivaa.

Kaiken puintien ja yskimisten keskellä tapahtui kuitenkin vielä muitakin asioita. Yllätyin omista reaktioista, kun yhtäkkiä uskalsinkin kertoa ääneen itseä vaivaavia asioita. Sellaisia missä normaalisti olen ollut vain piilovihainen sanomatta mitään. Niitä vain ponnahteli kuin sieniä sateella. Pieniä rajojen asettamisia. Hyvin pieniä, mutta se sai ajattelemaan asiaa paljon enemmän.

Minulle yhteys on tarkoittanut hyvin monilla alueille itsensä hylkäämistä. Voidakseen olla jonkun kanssa pitää laittaa itsestä tukahduksiin hyvin paljon. Ja sellainen yhteys on aika ahdistavaa, eikä sitä oikeasti kauaa jaksa. Sitten haluaa jo yksinäisyyteen olemaan oma itsensä. Tällainen toimintamalli on erittäin hyvä lähisuhteiden estäjä, koska oikeasti ei pysty päästämään ketään lähelleen ahdistumatta. Ja toisaalta vaikka haluaisikin olla oma itsensä, se on niin kamala vaikeaa. Sitä jotenkin luonnostaan lamaantuu eikä pysty reagoimaan aidosti ja hetkessä. Joku asia voi tuntua pahalta, mutta oikeastaan senkin tajuaa vasta, kun tilanne on jotenkin jo tosi paljon ohi. Tietynlainen yliajelu on tosi helppoa, kun muut eivät edes tajua loukkaavansa eikä oikein itsekään, kun se on niin normaalia. Sitten on vähän niin kuin koko ajan karvat ja piikit pystyssä, kun ei pysty reagoimaan juuri niihin oikeisiin asioihin.

Kuitenkin omien rajojen asettaminen tuntuu tosi pelottavalta. Kun kerron mistä en tykkää, sittenhän joku voi kovastikin olla tykkäämättä minusta. Syvällä on aina ollut ajatus – jos ihmiset tietäisivät millainen oikeasti olen, kukaan ei pitäisi minusta. Ajatukset läheisyydestä ja jonkun kanssa yhdessä asumisesta aiheuttavan kauhunomaista tunnetta. Persoonallisuuden lopullista kuolemaa. Itkua, tuskaa ja ilottomuutta. Valloittaja jättäisi tyhjäksi revityt muurit ja poltetun maan. Vaikka kaipaan ihan muuta, tunnemaailma ja pelko on tämä.

Tämän aamuisessa raamatunlukuohjelman kohdassa oli Nehemian kirjan ekat luvut. Nehemia saa kuulla, että Jerusalemin muurit on hajotettu, portit poltettu ja kansa elää suuressa kurjuudessa ja häväistyinä. Tämä kosketti Nehemiaa kovasti ja Jumala antoi hänelle mahdollisuuden lähteä jälleenrakennustyöhön. Hän saapui Jerusalemiin, tutki raunioita ja sai rohkaista muita töiden aloitukseen. ”Ryhtykäämme siis rakentamaan Jerusalemin muuria, ettemme enää olisi häväistyksen alaisina.” ”Ja he saivat rohkeuden käydä käsiksi tähän hyvään työhön.” (Neh. 2:17,18)

Jerusalem oli ollut 70 vuotta tuhottuna ja muureja vailla. Mutta kun Jumalan aika tuli, Hän antoi rohkeuden käydä käsiksi työhön. Viholliset eivät olisi halunneet, että muurit rakennetaan ja vastustusta tuli, mutta koska asia oli Jumalan sydämeltä, se tapahtui. Jos sittenkin omatkin rajat voisivat vielä selkiintyä ja voisi saada rohkeutta siihen. Että pystyisi ajattelemaan, ettei se ole toisten loukkaamista vaan tervettä rehellisyyttä. Ja jos joku ei kestä, niin hänellä on oikeus siihen. Ettei tosiaan omien tunteiden tarvitsisi sotkeentua toisten tunteisiin. Omien valintojen olla riippuvaisia toisten valinnoista.

On ahdistava huomata miten raunioina muurit ovat ja poltetuista porteista voi tuoda sisälle mitä vain. Ennalleenrakennus on kuitenkin vahva teema Raamatussa. Jumala haluaa, että tuhotut rauniot rakennetaan ennalleen. Haluan uskoa, että Jumala tämänkin aloittamansa työn vie päätökseen.

”Jälkeläisesi rakentavat jälleen ikivanhat rauniopaikat, sinä kohotat paikalleen muinaisten sukupolvien perusmuurit. Sinun nimesi on oleva: halkeamien umpeen muuraaja, teiden korjaaja maan asuttamiseksi.” (Jes. 58:12)

Autio ja tyhjä

Oli tarkoitus olla tänään muualla ja menossa, mutta kotona olen. Tai siis mökillä. Huomenna tulee täyteen 4 viikkoa mökkiasumista putkeen. Tämä on ennätys. Olen vähän jässähtänyt tänne, enkä ole jaksanut raahata tavaroita takaisin kerrostalolle. Katsotaan, jos se tällä viikolla tapahtuisi. Ensi viikonloppuna kesälainassa ollut sänkykin haetaan pois.

Syksyn merkit ovat saapuneet luontoon ja muutenkin. Siskontyttö aloitti eskarin, puinnit alkoivat aikaisin tänäkin vuonna eli nyt perjantaina, sairastuin flunssaan ja mieli on ollut syksystäkin alakulossa. On jotenkin heikko ja hauras olo. Puintiaika ja yskä ei tunnu kivalta yhdistelmältä. Mutta koitan olla armollinen itselleni, niin vaikeaa kuin se välillä onkin. ”Minun armoni riittää sinulle, sillä voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa”.

Syksyssä mieli kääntyy talvikautta kohti. Ja se jälleen vähän ahdistaa. Kesässä on maatilalla niin paljon enemmän elämää (vaikka kanat eivät sitten tulleetkaan), että se menee erilaisissa touhuissa. Mutta talvikausi on enemmän haahuilua. Ja lisäksi pimeys vie minulta pois vähäisetkin energiat. Silti kaipaisi, että olisi jotakin tiedossa talveksikin, jotakin mikä innostaisi.

Katselin viime viikolla kotiin tulleita kansalaisopistojen esitteitä. Jotkut jutut kyllä kiinnostivat oikeasti. En jaksa sitoutua monena iltana olemaan jossakin läpi talven, mutta tuntui, että silti laajasta tarjonnasta sai jotakin ideoita. Yksi ajatus on pianonsoitto. Jos sitä vielä uskaltaisi alkaa koittaa näin aikuisena uudelleen. Tavallaan aivan alusta, vaikka ala-asteikäisenä soittanut olenkin. Uusien asioiden oppimiseen tarvitaan niin paljon nöyryyttä. Hyväksyä se, ettei osaa ja että tekee virheitä. Ja että oppiminen on nyt niin paljon hitaampaa ja vaatii itseltäkin niin paljon enemmän kärsivällisyyttä. Tämä pieneksi tuleminen ja aasta aloittaminen on minulle hyvin vaikeaa. Varsinkin käytännön asioissa, jotka ovat helposti muiden nähtävillä. Olen ollut hyvin teoreettinen ja oppiminen on pitkään ollut niin pään tiedon lisäämistä. Nykyään muisti pätkii niin paljon, että tuntuu, ettei sinne enää mitään enempää teoriaa sopisikaan, kun kaikki vanhakin on unohtunut. Mutta hyvin pienellä ja varovaisella tavalla käytännön asiat ovat alkaneet kiinnostaa vähän enemmän. Voisiko niitä vielä uskaltaa, vaikka pelkäänkin tulevani jotenkin murskatuksi ja arvostelluksi.

Niin usein asiat ovat jääneet haaveiden tasolle. Eikä ole ollut voimaa ja tarpeeksi tahtoa toteutukseen, vaan on jotenkin masentunut ja lamaantunut vain. Ja toki moniin haaveisiin on liittynyt myös se joku toinen ihminen, jota ei sitten ole ollut olemassakaan. Mutta toki kaikki asiat eivät ole tällaisia – esimerkiksi pianoa yleensä soitetaan yksin..

Olen jatkanut Tarja Vilppolan kirjaa ”Läsnäolossa”. Se on ollut mielenkiintoinen kudelma Jumalan läsnäoloa, sielun ja tunnemaailman asioita ja kehollisuutta. Erittäin kaunista tekstiä jotenkin ihmisen ytimestä ja läsnäolon tarpeesta. Hyväksyvää ja lämmintä tekstiä seksuaalisuuden, turvallisuuden, ihmisyyden, Jumalayhteyden ja tunnetarpeiden syvyyksistä. Ja ihmisen rikkinäisyyden vaikutuksista. Yhteyden ja erillisyyden terveistä ja rikkinäisistä muodoista.

Itselle on edelleen kipeä ja jotenkin pelottava alue omaksi itseksi tuleminen näkyvällä tavalla. Niin helposti hukkaan itseni toisten mielipiteisiin ja tunteisiin. Tämä puintiaika nyt esimerkiksi ahdistaa taas todella paljon. Ja syy siihen on ensisijaisesti toisten ahdistus. Itselle tulee myös sellainen olo, että silloin hukkaa itsensä hyvin pahasti ja kulkee aivan täysin virran vietävänä eli toisten mielipiteiden mukaan. Ehkä siksi tämä flunssa juuri tähän kohtaan ahdistaa myös hyvin paljon, kun pelkään etten pysty kuuntelemaan heikon kehoni tarpeita, vaan on pakko vaan mennä ja tehdä vaikka ei jaksaisikaan. Hiljaisen äänen voi tukahduttaa, mutta silti se siellä jossakin huutaa lujaa.

Läheiset ihmissuhteet pelottavat, koska tuntuu, että hyväksytyksi tulemisen kaipuussani antaisin itsestäni niin paljon pois. Voisin hyvin kuvitella, että jos alkaisin seurustella epämusikaalisen kanssa, unohtaisin hyvin pian nyt ajattelemani pianonsoiton. Tai milloin unohtaisin mitäkin ja pyrkisin aivan liiaksi sopeutumaan ollakseni sitten katkerana jonkun ajan kuluttua. On outoa, mutta vieläkin 42-vuotiaana tuntuu, että on alueita ja asioita, jotka eivät ole päässeet näkyville ja esiin. Etten ole aivan tällainen kuin mitä nyt näkyy ulospäin. On ituja sinne ja tänne, mutta näissä olosuhteissa niillä ei ole ollut tilaa kasvaa.

Ja sitten kuitenkin edelleen haluan uskoa Jumalan aikatauluihin. Että hänen voimansa on suurempi kuin esteet. Että kananpoikaset pääsevät ulos kuorensa sisältä ja perhoset koteloistaan, kun ne ovat siihen valmiit. Vaikka tyhjyys välillä ahdistaa on se myös mielenkiintoista. Mitä Jumala tekee, millaisia unelmia Hän antaa, mitä tahtomista ja mitä tekemistä silloin kun joku luonnollinen (ura)putki on katkaistu? Mitä tyhjyydestä versoo, kun ”maa oli autio ja tyhjä, ja Jumalan Henki liikkui vetten päällä.”? Olisiko siinä kuitenkin tilaa Jumalan luomistyölle, Hänelle, jolle tyhjyys on parasta toiminta-aluetta?

Vähän sairaana, heikkona ja tyhjänä tänäänkin. Ajattelemassa vähän tyhjältä tuntuvaa talvikautta. Ja sittenkin antaen tyhjyyteni Hänelle, jolla on voima luoda uutta. Tyhjästä ja autiosta maasta.

”Ja Jumala katsoi kaikkea, mitä oli tehnyt, ja näki, että se oli erittäin hyvää.” (1. Moos. 1:31)

Rauhaa

”Sille, jonka mieli on vakaa, sinä takaat rauhan, rauhan, sillä hän turvaa sinuun.” (Jes. 26:3)

Kesä on mennyt ulkoisesti melko tavallisissa merkeissä. Mutta sisäisesti on ollut välillä ihan myrskyisääkin. En jaksa lakata ihmettelemästä Jumalan pitkäjänteisyyttä näissä sisäisissä prosesseissa. Hän mahdollistaa ne tällä ulkoisesti melko tylsällä ja tasaisella arkielämällä. En pystyisi ajattelemaan näitä asioita, mitä olen palkkatyön päättymisen jälkeen saanut prosessoida, jos tässä samalla pyörisi paljon muuta. Ajatusmaailman kapasiteetti on kuitenkin niin rajallinen ja helposti täyttyvä. On suurta armoa, että saa heittää pois syvällä olevaa painolastia pikkuhiljaa, koska se on jotenkin niin lujassa kiinni, että tuskin stressitilanteessa olisi kykyjä niitä irrottaa. Tässä tarvitaan rauhaa. Tässä niin kuin kaikessa muussakin elämässä.

Eräät tutut kertoivat lukeneensa Tarja Vilppolan kirjaa ”Läsnäolossa” (2017). Lainasin sen kirjastosta ja olen lukenut nyt kolmasosan. Kokonaisuudesta en siis osaa vielä sanoa, mutta jotakin hyvin koskettavaa tuossa on ollut. Alun teemoina ovat kulkeneet vahvasti rauha kaiken hyvän perustana. Läheisyys, hermosto, kehollisuus, turvallisuus, Jumalan kuva – näitä teemoja kirjoittaja kuvailee hyvin asiantuntevalla, kauniilla ja herkällä tavalla. Kirjan äärellä saan helposti kiinni omasta tietynlaisesta jatkuvasta jännitystilasta ja sen mahdollisista syistä. On lohdullista ajatella, että turvallinen läheisyys ja läsnäolo voisi sitä vielä joskus helpottaa. Ja toki se, että itsekin saa edelleen etsiä asioita, jotka tuovat rauhaa.

Paavali käyttää kirjeissään usein termiä rauhan Jumala. Selvästi rauha on Jumalan olemuksen ytimessä ja Hänen päämääränsä. ”Sillä ei Jumala ole epäjärjestyksen, vaan rauhan Jumala” (1. Kor. 14:33). Rauha näyttäisi tulevan Jumalan järjestyksellä, Hänen sanoilleen kuuliaisena olemisella.

Tänä kesänä olen ollut ajoittain erityisen rauhaton ja välillä sitten taas aivan rauhallinen. Jumalalla on kyky nostaa esiin vaikeiden asioiden kautta menneisyyden vielä vaikeampia kipuja. Joita Hän sitten pääsee hoitamaan, kun ne esiin pulpahtavat. Olen ihmetellyt miksi olen niin kovasti reagoinut eräiden toisten vaikeaan tilanteeseen. Tuntenut ylisuurta syyllisyyttä, vaikka Herra on niin selvästi kertonut syyllisyyteni kantaneensa ja pelännyt kauhulla tilanteen seurauksia, vaikka olen sivullinen. Jotakin oivalluksia Jumala nyt sitten kuitenkin antoi tilanteesta ja sain otteen omista lapsuuden kivuistani, jotka tässäkin tilanteessa aktivoituivat. Oma vastuunkantajan ja yhteyden ylläpitäjän rooli siellä missä asia on oikeasti täysin toisten vastuulla eikä yhtään minun. Tilanne, johon oikeasti en pysty mitenkään vaikuttamaan, mutta jossa kuitenkin on jotenkin jähmettynyt ja lakannut olemasta oma itsensä, että rauha voisi kenties säilyä. Yhdenlainen yhteensuuntaan ja toisenlainen toiseensuuntaan. Ulkoinen rauha, minun sisäisen rauhani kustannuksella. Jos ei ole rajoja eikä osaa pitää rauhaa sisällään, sitä kaipaa niin kovasti ulkoapäin. Ja kai ne rajat lapsena vasta muodostuvat. Tai sitten jäävät vajaiksi. En oikein kestä ristiriitoja näin aikuisenakaan ja sehän on vähän ongelma elävässä elämässä. Ainakin haluaisin osata erottaa oman osuuteni ilman, ettei tarvitsisi tuntea vastuuta toisten riidoista. Jeesus tuo rauhan ja järjestyksen, en minä.

Mutta on ihana ajatella, että Jumala on rauhan Jumala, evankeliumi on rauhan evankeliumi ja ”rauhan Jumala on pian musertava saatanan teidän jalkojenne alle.” (Room. 16:20). Jumala lupaa rauhaa koko ihmisen kokonaisuudelle: ”Mutta itse rauhan Jumala pyhittäköön teidän kokonansa, ja säilyköön teidän henkenne, sielunne ja ruumiinne nuhteettomana meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen tulemukseen.” (1. Tess. 5:23). ”Mutta itse rauhan Herra antakoon teille rauhan, aina ja kaikella tavalla.” (1. Tess. 3:16). Ja kurituskin annetaan rauhan tavoite mielessä: ”Mikään kuritus ei tosin sillä kertaa näytä olevan iloksi, vaan murheeksi, mutta jälkeenpäin se antaa vanhurskauden rauhanhedelmän niille, jotka sen kautta ovat harjoitetut.” (Hepr. 12:11)

On kaunista ja helpottavaa, että Jumalan päämäärä on rauha ja saan luottaa, että hän siihen suuntaa vie kaikesta myrskystä huolimatta. ”Sillä Jumala on kutsunut teidän rauhaan.” (1. Kor. 7:15)