Edellisessä kirjoituksessa pohdin, kuinka haluaisin, että elämäni voimana olisi rakkaus. Olen myös rukoillut asiaa jonkun verran. Jotenkin tuntuu, että viimeisen viikon aikana Jumala on antanut hiukan ymmärrystä eräästä asiasta (synnistä), joka varmaan hyvin paljon on estänyt rakkaudessa toimimista. Olen nimittäin huomannut että minussa on edelleen kätkettyä vihaa.
En tiedä kuinka paljon vihaa sydämen kaapeista löytyy, paljon vai vähän, sillä ei varmaankaan ole merkitystä, muuta kuin että sitä vain on. Olenhan minä tämän ennenkin tiennyt, mutta jotenkin se tuossa nousi pari päivää sitten aivan erityisen selvästi esille. Eikä kysymys ole, että vihastuin jostain yksittäisestä asiasta, vaan kun on semmoista pitkältä matkalta kertynyttä vihaa. Lapsuudestakin vihaa. Jotakin semmoista niin vanhentunutta vihaa, ettei yhtään tiedä, että minne sen voisi tunkea. Parasta ennen päiväykset ovat taatusti menneet jo ohitse ja vielä minä sitä sisälläni kannan, kun ei tiedä mikä jätelaitos sen ottaisi käsittelyyn.
Viha ei todellakaan tee sisimmälle hyvää. Raamatussa sanotaan: ”Mutta nyt pankaa tekin pois ne kaikki: viha, kiivastus, pahuus, herjaus ja häpeällinen puhe suustanne.” (Kol. 3:8) ”Kaikki katkeruus ja kiivastus ja viha ja huuto ja herjaus, kaikki pahuus olkoon kaukana teistä.” (Ef 4:31)
Olen asunut jo yli kuukauden uudessa asunnossani, mutta täällä on edelleen moni asia kesken. Eilen sain kuitenkin parvekkeen tyhjäksi roinasta, jota olin kerännyt sinne. Tuntuu nyt kauhean hyvältä että se on vihdoin tyhjä. Vaikka minulla ei vielä edes ole kalusteita mitä laittaa sinne, tyhjyys tuntuu kuitenkin paljon paremmalta kuin se, että siellä oli tavaraa, joka piti saada aikaiseksi viedä pois. En ole aiemmin vienyt kierrätyskeskukseen mitään, mutta nyt vein. Kun on saanut tavaroita säästävän kasvatuksen, tuntuu suorastaan oudolta, että saako tosiaan laittaa jotain tavaraa poiskin? Ja kuinka hyvältä tuo tyhjyys tuntuukaan.
Jotenkin ajattelen, että vihakin on vaikea laittaa pois. Vaikka se on sitä turhaa vanhentunutta roinaa, silti sitä jotenkin ihminen katsoo, että hänellä on oikeus tähän elämänkokemukseen ja vihan poislaitto tuntuu liki siltä, kuin heittäisi pois osan elämästään ja elämänkokemuksestaan. Aivan kuin pelkäisi osan persoonallisuutta katoavan siinä mukana. Ja ehkä niin käykin. Mutta kaiketi äärimmäisen positiivisella tavalla. Jos laittaa vihan pois, oma persoona kevenee varmasti huomattavasti. Näin kuvittelisin tai haluaisin ainakin kokeilla.
Minulle tuli nyt sitten uusi rukousaihe. Että Jumala ottaisi sydämestäni vihan pois. Auttaisi minua luopumaan siitä, etten takertuisi siihen enää kiinni niin kuin täysin ränsistyneeseen lapsuuden aikaiseen roinaan, jolla ei todellakaan ole mitään arvoa, mutta joka estää sen, ettei huoneita voi täyttää uusilla ja kauniilla asioilla, joita Jumala voisi antaa tilalle. Sille rakkaudellekin.
