Heinäkuu alkaa olla jo melkein finaalissa tältä vuodelta. En oikein tiedä mihin se kuukausi meni. Tai tiedän kai kuitenkin: asioiden pohtimiseen pääasiassa – ei siinä oikein energiaa ole kunnolla muuhun jäänyt.
Vaikka raskaiden asioiden pohtiminen on raskasta ja toivon, että tämä vatkaus joskus loppuisikin, olen kuitenkin kiitollinen Jumalalle siitä, että on ollut tavallaan aikaa rauhassa ajatella. Eihän sekään mikään itsestäänselvyys ole, että on aikaa ajatella rauhassa ja omissa oloissa ilman että joku velvollisuus on koko ajan kaatumassa päälle.
Viimeisin tietynlainen ”aarrearkku” mitä olen ollut penkomassa, on ollut omien pelkojeni varastot. Kun uskalsin avata pelkokomeron oven, niin sieltähän pöllähtikin esille vaikka mitä pelottavaa. Ei ihme, että olen niin perusjännittynyt ihminen, kun kerran pelkovarastot olivatkin ihan täynnä.
Löysin pelkokaapista jos jonkinmoista pelkoa, mitä en olisi uskonut siellä olevankaan. Moni pelko oli sellaista, millä ei ollut mitään todellisuuspohjaa, mutta silti se oli kaapissa säilössä. Huomasin esimerkiksi pelkääväni semmoista, että Jeesus pakottaisi minua johonkin mitä en haluaisi ja sen takia suhde Herraan on jäänyt jotenkin etäiseksi. Kun pelon otti esiin, ymmärsin sen olevankin ihan höpö juttu ja perustuvan jollekin lapsuuden pelolle siitä kun jotkut ihmiset ovat pakottaneet minua johonkin. Olin sitten keksinyt mielessäni että Jeesuskin on samanlainen pakottaja ja siksi olen väärällä lailla pelännyt Häntä. Oli jotenkin kovin helpottavaa ymmärtää, että Hän oikeasti olekaan mikään pakottaja vaan aivan päinvastoin. Luulen että monien muidenkin ihmisten käsitys Jumalasta saattaa olla aivan vinoutunut sen perusteella minkälaisen käsityksen Hänestä on saanut muiden ihmisten välityksellä. Mutta onneksi koko ajan on mahdollisuus tutustua lisää ja lisää ja huomata että Jeesus on oikeasti aika ihana ja suloinen. Niin ihana ettei sitä meinaa ihminen voida käsittää, että semmoinenkin persoona voi olla. Ihminen kun niin helposti haluaa etsiä vikoja jokaisesta – Jumalastakin.
En nyt todellakaan väitä, että olisin jotenkin vapautunut vielä kovinkaan paljon peloistani, mutta kuitenkin oli hyvä nyt huomata edes jotain siitä todellisuudesta ja nähdä kuinka paljon pelot hallitsevat. Kun pelon itse havaitsee, onkin jo vähän helpompi elää sen kanssa, koska voi ajatella että pelko ei ole Jumalan antama asia eikä minun oikeasti tarvitse pelätä ja elää pelon mukaan. Joskus huomaan että pelkään vähän niin kuin ”varmuuden vuoksi” aivan kuin pelko tai pelokas olotila jotenkin suojelisi minua joltakin. Sekään ei pidä paikkaansa ja on vain haitallinen ajatusmalli, koska silloin kerään vain pelkoa itseeni. (Enkä tietenkään tässä nyt tarkoita mitään tervettä pelkoa, onhan se hyvä pelätä jos vaikka kävelee keskellä autotietä, vaan puhun semmoisista turhista peloista, jotka oikeasti rajoittavat elämää väärällä lailla – kuten esim. ihmispelko ettei pysty ystävyyssuhteisiin tai hoitamaan asioitaan sen takia jne..)
Koitan nyt sitten ihmetellä elämääni tässä pelkoviidakossa ja rukoilen, että Jumala antaisi ymmärrystä siitä, ettei oikeasti tarvitse pelätä eikä niin montaa asiaa turhaan kierrellä kuin mitä olen kierrellyt. Silti opittuja tapoja ei ole ihan helppo purkaa – pelkokin on ehkä myös vähän tapa ja se on muokannut persoonallisuuttakin aika paljon, kun se on vuosikymmeniä jo vaikuttanut. Koitan elää kuitenkin siinä uskossa että Jumala tähänkin asiaan valoa antaa ja pelkoja voi hälventää ja poistaa.
Mut joo – muutaman päivän päästä olen lähdössä reissuun ja sekin kyllä pelottaa. Että jos tulee jotain ettei pääsekään matkaan tai jos siellä tulee kauheita pettymyksiä ja jos pelkään vain siellä muita ja itseäni jne. Tämmöistä tämä on pelkääjän elämä. Ja lohdutus ja toivo on, että ” Sillä Jumala ei ole antanut meille pelkuruuden henkeä, vaan voiman ja rakkauden ja raittiuden hengen.” (2. Tim. 1:7) Haluan uskoa, että pelkojenkin kahleista voi päästä vapaaksi.
