Jotenkin raskaissa tunnelmissa vain kahlaan edelleen. Joku pilvi on peittänyt auringon, se on vähän tylsää, mutta kaiketi tätäkin keliä tarvitaan. Luotetaan siihen.
Elämän pilvisäällä sydämen kivut ovat nousseet vahvasti esiin. Ovathan ne jotenkin olleet aina, mutta viime aikoina tuntuu, ettei ole oikein ollut muuta kuin sydämen kipua. Sellaista ihan melkein fyysistä painon tunnetta. Että jos en tietäisi, että se on psyykkistä, niin hyvä ettei menisi kardiologille.
Olen useampana vuotena täällä blogissa heinäkuun puolen välin aikaan enemmän tai vähemmän huokaillut puolison perään. Olen kertonut kuinka olin lähikaupungin kesätapahtumassa ja mitä kukkoja siellä näin jne. Tänäkin vuonna olin taas kerran samaisessa kesätapahtumassa. Ja näin taas kukonkin, tällä kertaa sellainen lensi taivaalla:
Olen jotenkin tullut sellaiseen ajatukseen, että minulla on jotenkin tässä puolisonkaipuu asiassa ollut tehokkaasti puurot ja vellit sekaisin. Sydämessäni on joku hirveä kipu ja kuvittelen, että se on puolisonkaipuu vaikka luulen, että nämä kaksi asiaa ovat jotenkin toisistaan ihan irralliset. Minulla on A) oikeasti joku iso kipu sydämessä ja B) kyllä toivon että olisi miesystäväkin, mutta jotenkin nämä asiat kuuluvat nyt kuitenkin eri kategorioihin eikä mikään miesystävä voisi tuoda parannusta tähän järjettömään kipuun, kun en kerran itsekään tiedä mistä se johtuu – kuitenkin jostain muusta kuin siitä että olen sinkku. Jotenkin ajattelen, että jos kipu olisi vain puolison puutetta, niin varmasti Jumala olisi siihen asiaan vastannut – Hänhän tietää mitä tarvitsemme. Eikä sellaisesta muutenkaan luonnollisesta kaipauksesta pitäisi kaiketi muodostua näin kovaa kipua – sydäntä joka oirehtii häpeää, tuskaa, pelkoa, ahdistusta ja masennusta.
Romanttiset haaveilut ovat koko ikäni olleet tuskan pakopaikka – pilvilinna jonne paeta todellisuuden ahdistusta. Toisaalta häpeä ja ties mikä muu on pitänyt niin otteessaan, ettei ole halunnut eikä pystynyt oikeasti tutustumaan kehenkään. Edelleenkin minulle ehdotetaan että laita nettiin deitti-ilmoitusta ja mene maajussi-ohjelmaan ja ties mitä. Mutta en minä halua. En todellakaan halua. Se on aivan liian pelottavaa. Ja kuka haluaisi tutustua sellaiseen, joka oikeasti haluaisi ensi treffeillä kertoa vain jollekin että sydän on kipua täynnä. MTV3 ei ainakaan halua tulla sitä episodia kuvaamaan.
Minä nyt sitten vain odotan. Että Jumala tekee jotain. Haluaisin avata sydämeni kaikki peräkaapitkin Hänen tutkittavakseen ja siivottavakseen. Mikä kertakaikkinen on tämä sinne jonnekin pesiytynyt kipu? Jos Jumala sen paljastaisi ja parantaisi. Ja tietysti toivon, että voisi myös olla joku ystävä, kenen kanssa voisi asioita jakaa. Mutta minä en todellakaan paljoon kykene. Enkä tiedä mikä on paras järjestys minulle – yksin ihmetellä Herran kanssa näitä kipujen syntyjä vai jonkun muun kanssa. Siihen en pysty itse vaikuttamaan. On täysin mahdotonta itse tempaista itselleen ymmärtävä ystävä – sellainen kenen kanssa haluaisi olla ja olisi hyvä olla. Se olisi ihme.
Tietty myös toivon, että jos joku uskova veli tai sisar lukee tätä blogia, niin että jos voisi rukoilla minunkin puolestani. Kun niin kovin usein on läsnä se tunne, ettei meinaa jaksaa tätä elämää. Mutta silti haluaisi katsoa tämän homman loppuun asti. Kuitenkin Jumala on luvannut kaikkea jännää ja mielenkiintoista. Sen haluaisin vielä nähdä. Mutta mielellään kevyemmällä ja pehmeämmällä sydämellä.
Lohdun sanoja itselle lopuksi:
”Miksi murehdit, minun sieluni, ja olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan häntä kiittää hänen kasvojensa avusta.” (Ps. 42:6)
”Jumalaa yksin minun sieluni hiljaisuudessa odottaa, häneltä tulee minulle apu." (Ps. 62:2)
