Italiasta paluun jälkeen olin niin mieleltäni rauhaton, etten pystynyt lepäämään, vaikken mitään jaksanut tehdäkään. Nyt tuntuu, että ajatusmaailma on saanut rauhan ja haluaisin vain levätä. LEVÄTÄ ja LEVÄTÄ. Nukkua ja olla. Ilman mitään paineita. Ja voi, kuinka se on vaikeaa. Antaa itsellensä siihen lupa. Kaiken keskellä ja muiden odotusten ympäröimänä.
Tuntuu, että voisin vain nukkua vuoden. Ehkä jopa sata, jonka jälkeen uljas prinssi voisi herättää. Olen jotenkin siinä missä tuhannet muutkin suomalaiset (naiset) – tietynlaisessa burnoutissa – ei vain jaksa. Itsellä tosin nyt erikoislaatuinen tilanne sen suhteen etten ole palkkatöissä. Toisaalta tässä tilanteessa minua ei kuntoutakaan kukaan – jotenkin itse pitäisi nyt löytää ja saada uudet asetukset elämään – sellaiset joilla jaksaa.
Olenhan minä tätä asiaa paljon miettinyt. Ja uuvuttanut itseni sillä kaikella miettimiselläkin. Jotenkin tällä hetkellä ajattelen näin, että minulla on ollut päällä ulkoaohjautuvat elämänasetukset. Sellaiset joilla etsitään toisten ihmisten hyväksyntää oma sisin täysin unohtaen. Lapsesta lähtien on ajatusmaailmani ollut toisille mieliksi eläminen – ettei vain kukaan loukkaantuisi. Ja yhteiskunnan normeihin sopeutuminen: ”ihmisen kuuluu olla hyvä koulussa, olla opettajille mieliksi, hankkia koulutus ja ansaita rahaa”. Missään vaiheessa näihin asetuksiini ei ole kuulunut se, että oikeasti uskaltaisin tehdä asioita joita haluan ja elämäni käyttövoima olisi rakkaus. Rakkaus eikä pakko, niin kuin se nyt on ollut.
Haluaisin olla kulkenut loppuun pakotuksen tien. Haluaisin alkaa kulkea rakkauden tietä. Tämä ei kuitenkaan ole itsestään selvän yksinkertaista, koska joku sisälläni osaa vaatia, pakottaa ja syyttää minua liki koko ajan. Rakkautta taas en voi kuin rukoilla, koska sitä ei itsessäni ole. Tällä hetkellä ainoa asia, mikä edes jossain määrin kiinnostaa minua on Raamatun opiskelu. Mutta toivon sen kautta löytyvän myös rakkauden tien, koska siitähän Raamattu kertoo. Jos vielä joskus Raamatun sana voisi tulla ns. lihaksi minunkin elämässäni.
Haluaisin, että minua pakottaisi rakkaus, niin kuin 2. Kor. 5:14-14 sanoo: ”Sillä Kristuksen rakkaus vaatii meitä, jotka olemme tulleet tähän päätökseen: yksi on kuollut kaikkien edestä, siis myös kaikki ovat kuolleet; ja hän on kuollut kaikkien edestä, että ne, jotka elävät, eivät enää eläisi itselleen, vaan hänelle, joka heidän edestään on kuollut ja ylösnoussut.” Kun rakkaus vaatii, ei ole pakkoa. Se on paljon suurempi voima kuin pakko.
En jaksa mitään – en mitään. Mutta haluaisin lähelleni ihmisen, joka sanoisi, ettei sinun tarvitsekaan jaksaa. On kauheaa kun tuntuu että koko maailma huutaa ympärillä, ettei tuolla lailla voi olla – työikäinen ihminen.. kyllä sinun pitäisi ansaita paikkasi. Ja jossain hiljaisena on kuitenkin Jeesuksen ääni: ”Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne.” (Matt. 11:28) Kuinka vaikea onkaan kuulla Jeesuksen ääntä, kun maailma käskee vain ansaitsemaan – rahaa – rahaa –rahaa. Ja kuinka vaikea on luopua siitä ajatusmallista, kun se on itseenkin niin syvään iskostettu. Mutta kun vaan ei jaksa enää. Onneksi Jeesuskin sanoo: ”Ei kukaan voi palvella kahta herraa; sillä hän on joko tätä vihaava ja toista rakastava, taikka tähän liittyvä ja toista halveksiva. Ette voi palvella Jumalaa ja mammonaa.” (Matt. 6:7).
Älköön nyt kukaan vain käsittäkö väärin, että minulla olisi jotain esim. palkkatyössä olemista vastaan sinällään. Omaa polkuani tässä vain pohdin, en kenenkään muun. Ja työn motiiveja etsiskelen, en sinänsä tyyliä. Olen 34-vuotias eikä minulla ole harmainta aavistusta mitä elämässäni tekisin. Haluaisin vain rakastaa, kun olen päätellyt, että sillä voimalla jaksaisi, kun näillä omilla voimilla ei jaksa. Kunpa saisi vain levätä ja kaikki murheet kaikkoaisivat pois. Onneksi löysin juuri Raamatusta tällaisenkin kohdan: "Parempi on pivollinen lepoa kuin kahmalollinen vaivannäköä ja tuulen tavoittelua." (Saarn. 4:6)
