Yksi kestoaihe minulla muiden joukossa on niska- ja hartiakivut. Kesän aikana kävin 4 kertaa OMT-fysioterapeutilla. Niskoista otettiin myös röntgen-kuvat. Niska on todettu kyfoottiseksi eli kaularanka on jotenkin väärällä lailla suora, selkärangassa on skolioosia ja sitten erinäistä lihaskireyttä monessa paikassa. Mitään kovin vakavaa ei tässä vaiheessa vielä pitäisi olla, mutta ryhti ja niskan asento pitäisi saada hyväksi. Ja minä kun sitten kuitenkin aina vain retkotan enkä jaksa olla hyvässä ryhdissä. Miten päänuppi voikin olla niin painava kannateltavaksi.
OMT-fysioterapia lopetettiin ainakin toistaiseksi, koska siitä ei ollut tapauksessani tarpeeksi hyötyä (ja hoitaja oli niin fiksu että lopetti sen eikä rahastanut minua kuiviin). Nyt olen ollut kerran terveyskeskusfysioterapeutilla ja yritän aloittaa vuoden kestävää niskalihasten vahvistusohjelmaa. Saa nähdä mitä siitä tulee. Yksi ongelma on se, että en sitten kuitenkaan ole aina jaksanut kunnolla tehdä ohjelmia. Tai sitten ne ovat vain pahentaneet tilannetta. Mutta silti olen kiitollinen että on tämmöisiä fysioterapeutteja, joille voi mennä ja joiden kanssa puhua tästä asiasta.
Joskus aiemmin en oikein edes tiennyt mitä fysioterapeutit tekevät. Ajattelin, että semmoisilla käy jotkut vanhat kääkät vain. Viimeisten vuosien aikana olen ollut ottamassa mielellään vastaan kaikki vinkit, mitä heiltä kuulee. Kun on asia tullut omakohtaiseksi. Ja että on edes joku joka tsemppaa ryhdikkäämpään elämään.
Ajattelen kyllä että mieli ja keho on tosi vahvasti yhteyksissä. Luulen, että jos mieleni ei olisi ollut niin masentunut ja lytyssä niin kehonikaan ei olisi niin lytyssä. Kun on olo, ettei haluaisi olla olemassa, vaan niin ettei kukaan huomaisi ja haluaisi liueta lattianrakoon, niin silloin ei kyllä pidä yllä hyvää ryhtiäkään vaan päinvastoin haluaa olla mahdollisimman pienenä ja lyttänäisenä. Kun ei ole elämän energiaa mielessä, ei jaksa liikkuakaan, vaan makaa loputtomasti vain sohvalla huonossa asennossa. Kun ihmisten kanssa on vaikea olla, viettää tietokoneen ääressä huonossa ryhdissä aikaa tuntitolkulla. Ja tietysti kun on koko koulu- ja työuran tehnyt istuen, kaiken kiitoksen saanut istumatyöstä. Ja sitten vielä kun sisällä on joku jännitystila, joka ei lähde pois. Kun ei osaa ollenkaan rentouttaa itseään näistä kiristyneistä lihaksista ja on joku kestojännitys koko ajan päällä. Että eihän se sitten valtava ihme ole, että paikat ovat kipeät ja kireät.
Määräisin itselleni toisen ihmisen lempeää kosketusta, jos vain suinkin sellaisen määräyksen voisin kirjoittaa. On ihmeellistä, että Jumala on tehnyt ihmiset niin riippuvaiseksi toisistaan. Joskus kun on ollut tilanteessa että joku on puhtaan lempeän rakkaudellisesti koskettanut, on heti huomannut kuinka stressitaso laskee ja keho rentoutuu. Tästä on varmasti tehty tieteellisiä tutkimuksiakin, mutta voin ainakin todistaa omasta empiirisestä elämästäni asian todeksi. Huomaan sen tietysti siksi niin helposti, että itsellä tällaisia tilanteita on ollut suhteellisen harvassa ja peruskireys niin suuri. Joskus Jumala on ihmeellisellä tavalla antanut tällaisia hetkiä, että on jaksanut eteenpäin. Olen kiitollinen jokaisesta kosketuksesta, joka on puhdas ja rakkaudellinen ja läheisyydestä, joka ei vaadi mitään. Niistä harvinaisista hetkistä, jolloin tuntuu, että lepää Jeesuksen rintaa vasten, kun lähellä onkin joku ihminen. Tuntuu, etten olisi tässä ilman näitä kallisarvoisia hetkiä matkan varrella.
Toisena asiana määräisin itselleni tietysti liikuntaa, mutta sitäkin jotenkin hyvässä seurassa, että jaksaisi eikä niin että se olisi pakkopullaa, joka heti lopahtaa, niin kuin minulle usein liikunnan kanssa käy. Liikuntaan innostavat ihmiset sanovat aina että pitäisi valita laji, josta pitää, mutta entä sitten jos ei pidä mistään? Jos on mieli niin raskas ettei pysty nauttimaan liikunnasta yhtään? Jos se on vain pakkopullaa ja endorfiinit eivät liiku ollenkaan? Jos siitä tulee suoritus kaiken muun suorittamisen ohella ja sitä kautta ahdistavaa? Jos olet elänyt ympäristössä jossa liikuntaharrastuksia on halveksittu? Ei ole ollenkaan itsestäänselvää pitää itseään hyvässä ryhdissä.
Mieli on nyt sen verran hyvä, että huomenna olen menossa pilateskurssille. Ja torstaisin käyn nykyään jumpassa, että on nyt sentään jotain. Ja kun näihin jaksaa mennä niin tarkoittaa se, että mielikin on paremmassa kunnossa kuin joskus aiemmin. Tosin on kyllä myös paremmin aikaakin mennä.
Vielä mietin kyllä mistä saisi tsempparia lässähtävälle mielelle. Fysioterapeutti kun ei valitettavasti hoida sitä puolta. Ja kun ei ole sellaista ystävää kuka tsemppaisi liikkumaan, niin ei kyllä ole sellaistakaan joka kannustaisi elämässä muutenkaan. Olen miettinyt jollekin terapeutille menemistäkin vielä. Sielunhoito- tai psykoterapeutille tai jollekin semmoiselle, jonka kanssa voisi keskustella mielen lässähdyksistä ja skoliooseista. Kun kerran semmoisiakin ihmisiä on. Ja ihan tavallisien ihmisten elämää varten. Ihan minuakin varten. Se on ollut hyvin vaikea käsittää, mutta toisaalta on suuri helpotus tietää, että apua kuitenkin on mahdollisuus saada, jos tuntuu, ettei jaksa elää. Silti ei ole itsestään selvää kelle, miten ja mihin mennä. Kuka voisi olla aidosti - edes työnsä puolesta - kiinnostunut minun asioistani?
Tämä on tämmöistä. Välillä jaksaa pitää itseänsä ryhdissä ja mielikin on hyvä ja välillä sitten lässähtää niin totaalisesti ja on aivan masennuksen syövereissä ja täysin voimaton ja ahdistaa vain. Mutta kuitenkin, jos sittenkin, voisiko olla, että olisiko tämä elämä ihan myös minua varten? En ole siitä vielä ihan varma, mutta joskus uskaltaa hetken ajatella niinkin.
perjantai 30. syyskuuta 2011
torstai 22. syyskuuta 2011
Persoonahautomo
Vähitellen alkaa ehkä konkretisoitua tämä toimistotyöstä tehty irtisanoutuminen. Tosin hyvin vähitellen. Mutta jos en olisi keväällä irtisanoutunut, niin tällä viikolla olisin vaihtanut paikkakuntaa ja aloittanut taas työt siellä. Ja nyt sitten olenkin edelleen täällä. Ja kirjoitan blogia - keskellä kirkasta arkipäivää. Päätös tuntuu oikealta edelleen.
Päivissä on kyllä ihan tarpeeksi ohjelmaa. Mitään tekemistä en kaipaa yhtään enempää. Nytkin miettii, että onko liikaa. Mutta kyllä harrastukset ihan hyviltäkin tuntuvat. Aloitin Raamatun heprean kurssin ja sitten yhden jumpan. Aloitin myös neulekerhon, mutta saa nähdä jatkanko sitä. Ja sitten on paras eli Raamattupiiri.
Kuitenkin haluaa edelleenkin paljon vain miettiä ja pohtia ja kuunnella sisintään. Nautiskelin kovasti eväistä, joita sain nyt viimeksi lukemastani kirjasta eli Tommy Hellstenin Saat sen mistä luovut – Elämän paradoksit –kirjasta. Siinä oli itselle oikeasti uusia oivalluksia ja mielestäni suurta viisautta.
Hellstenin kirjassa on hyvin paljon erilaisia juttuja, jotka puhuttelevat, mutta itselle jäi ehkä päällimmäisenä mieleen ihmisen persoonallisuus ja persoona. Hellsten kirjoittaa, että ihminen löytää identiteettinsä löytäessään heikkoutensa ja että kukaan ei voi olla heikko, ellei hänen ympärillään ole rakkautta. Rakkaus synnyttää persoonan. Oman persoonan menettäminen johtaa aina myös rakkauden menettämiseen, koska rakkaus on persoonan ominaisuus. Kysymys Jumalasta on syvimmiltään kysymys rakkaudesta. Jos ei usko olevansa rakastavan Persoonan eli Jumalan kantama, ei uskalla elää. Sisäisesti turvaton ihminen joutuu välttämään elämää.
Tiedostan itsessäni selvästi persoonan menettämisen. Hellsten kuvaa kirjassaan, kuinka rakkauden kokemuksia vaille jääneet ihmiset hylkäävät itsensä ja ovat valmiita menettämään ja muuttamaan persoonallisuuttaan kaivatessaan rakkautta ja hyväksyntää. Kun ihminen pukeutuu kuoreen, joka ei ole totta, mutta johon hän rakkaudenkaipuussaan joutuu turvautumaan, ihminen menettää persoonallisuuttaan ja todellisuudessa alkaa torjua rakkautta, koska hän ei paljasta heikkoa sisintään. Kukaan ei voi todella rakastaa häntä, koska hän ei näytä todellista herkkyyttään tai luonnettaan ylipäätään. Lapsen selviytymismekanismista tulee aikuisuuden myötä todellinen ansa ja eristäjä.
Kaksi ja puoli vuotta sitten, kun menin erääseen keskusteluryhmään, aloitustilanteessa jokainen sai valita pöydältä pienen esineen ja kertoa sitten kuinka se kuvaa itseä. Muistan valinneeni liskon näköisen otuksen, jonka kuvasin kameleontiksi, joka aina vaihtaa väriä tilanteen mukaan. Hellstenin kirja palautti tämänkin puolen esiin. Kuinka inhottavaa on se, kun jotenkin on joka ihmisen kanssa vähän erilainen. Että ulkokuori muuttuu aina se mukaan kenen kanssa on ja toisen mielipiteet ja tunteet vaikuttavat liiallisesti. Kun ei uskalla olla oma itsensä tai ei oikein tiedäkään millainen se oma itse olisi. Omat rajat ja itsetuntemus on hukan teillä. Persoona on liuennut jonnekin tässä matkalla. Ja rakkaus sen myötä. Jäljellä on tyhjä ja voimaton olo. Kumiseva vaski.
Vaan en tietenkään ajattele, että persoona kokonaan kadonnut olisi. Kyllähän se mukana edelleen on. Ja varmaankin kovasti huutamassa ja kaipaamassa esille pääsyä. Itse asiassa luulen, että se persoona on aika vinkeä tyyppi. Radikaali ja kantaa ottava. Tulisielu, mutta myös lempeä. Kyllä se nytkin aina joskus on esillä, mutta arjessa kuitenkin usein piilossa. Toivon, että kuitenkin se olisi vielä joskus päivittäin elossa. Muuten kuolen.
Hellsten kuvaa kirjassaan avun askeleiksi pelkoja päin menemistä. Hän kirjoittaa, että tekemällä sitä, mikä pelottaa, ihminen kutsuu elämän luokseen ja herää näin henkiin. Aikuiseksi kasvaminen on niiden sisällä olevien kuvien uhmaamista, jotka ovat peräisin meidän lapsuudestamme.
En oikeastaan voi kuvitella pelottavampaa asiaa, kuin että olla oma itsensä. Ja kuitenkin näyttää siltä että siihen elämä minuakin kutsuu. Että siihen Jumala kutsuu. Että siihen Rakkaus kutsuu. Totuutta salatuimpaan saakka. Ja Rakkaus joka karkoittaa pois kaiken pelon. Jään ihmettelemään. Luulisi että elävä persoona kuitenkin jossain vaiheessa voittaa suojakuorihökötyksen. Että untuvikko tulee kuoresta pihalle, kun valmis on.
P.S. Tämän kirjoituksen päätteeksi sopiikin hyvin Munamiehen "Haudo mua" -laulu :)
http://www.youtube.com/watch?v=87G4RsWIZZY
Päivissä on kyllä ihan tarpeeksi ohjelmaa. Mitään tekemistä en kaipaa yhtään enempää. Nytkin miettii, että onko liikaa. Mutta kyllä harrastukset ihan hyviltäkin tuntuvat. Aloitin Raamatun heprean kurssin ja sitten yhden jumpan. Aloitin myös neulekerhon, mutta saa nähdä jatkanko sitä. Ja sitten on paras eli Raamattupiiri.
Kuitenkin haluaa edelleenkin paljon vain miettiä ja pohtia ja kuunnella sisintään. Nautiskelin kovasti eväistä, joita sain nyt viimeksi lukemastani kirjasta eli Tommy Hellstenin Saat sen mistä luovut – Elämän paradoksit –kirjasta. Siinä oli itselle oikeasti uusia oivalluksia ja mielestäni suurta viisautta.
Hellstenin kirjassa on hyvin paljon erilaisia juttuja, jotka puhuttelevat, mutta itselle jäi ehkä päällimmäisenä mieleen ihmisen persoonallisuus ja persoona. Hellsten kirjoittaa, että ihminen löytää identiteettinsä löytäessään heikkoutensa ja että kukaan ei voi olla heikko, ellei hänen ympärillään ole rakkautta. Rakkaus synnyttää persoonan. Oman persoonan menettäminen johtaa aina myös rakkauden menettämiseen, koska rakkaus on persoonan ominaisuus. Kysymys Jumalasta on syvimmiltään kysymys rakkaudesta. Jos ei usko olevansa rakastavan Persoonan eli Jumalan kantama, ei uskalla elää. Sisäisesti turvaton ihminen joutuu välttämään elämää.
Tiedostan itsessäni selvästi persoonan menettämisen. Hellsten kuvaa kirjassaan, kuinka rakkauden kokemuksia vaille jääneet ihmiset hylkäävät itsensä ja ovat valmiita menettämään ja muuttamaan persoonallisuuttaan kaivatessaan rakkautta ja hyväksyntää. Kun ihminen pukeutuu kuoreen, joka ei ole totta, mutta johon hän rakkaudenkaipuussaan joutuu turvautumaan, ihminen menettää persoonallisuuttaan ja todellisuudessa alkaa torjua rakkautta, koska hän ei paljasta heikkoa sisintään. Kukaan ei voi todella rakastaa häntä, koska hän ei näytä todellista herkkyyttään tai luonnettaan ylipäätään. Lapsen selviytymismekanismista tulee aikuisuuden myötä todellinen ansa ja eristäjä.
Kaksi ja puoli vuotta sitten, kun menin erääseen keskusteluryhmään, aloitustilanteessa jokainen sai valita pöydältä pienen esineen ja kertoa sitten kuinka se kuvaa itseä. Muistan valinneeni liskon näköisen otuksen, jonka kuvasin kameleontiksi, joka aina vaihtaa väriä tilanteen mukaan. Hellstenin kirja palautti tämänkin puolen esiin. Kuinka inhottavaa on se, kun jotenkin on joka ihmisen kanssa vähän erilainen. Että ulkokuori muuttuu aina se mukaan kenen kanssa on ja toisen mielipiteet ja tunteet vaikuttavat liiallisesti. Kun ei uskalla olla oma itsensä tai ei oikein tiedäkään millainen se oma itse olisi. Omat rajat ja itsetuntemus on hukan teillä. Persoona on liuennut jonnekin tässä matkalla. Ja rakkaus sen myötä. Jäljellä on tyhjä ja voimaton olo. Kumiseva vaski.
Vaan en tietenkään ajattele, että persoona kokonaan kadonnut olisi. Kyllähän se mukana edelleen on. Ja varmaankin kovasti huutamassa ja kaipaamassa esille pääsyä. Itse asiassa luulen, että se persoona on aika vinkeä tyyppi. Radikaali ja kantaa ottava. Tulisielu, mutta myös lempeä. Kyllä se nytkin aina joskus on esillä, mutta arjessa kuitenkin usein piilossa. Toivon, että kuitenkin se olisi vielä joskus päivittäin elossa. Muuten kuolen.
Hellsten kuvaa kirjassaan avun askeleiksi pelkoja päin menemistä. Hän kirjoittaa, että tekemällä sitä, mikä pelottaa, ihminen kutsuu elämän luokseen ja herää näin henkiin. Aikuiseksi kasvaminen on niiden sisällä olevien kuvien uhmaamista, jotka ovat peräisin meidän lapsuudestamme.
En oikeastaan voi kuvitella pelottavampaa asiaa, kuin että olla oma itsensä. Ja kuitenkin näyttää siltä että siihen elämä minuakin kutsuu. Että siihen Jumala kutsuu. Että siihen Rakkaus kutsuu. Totuutta salatuimpaan saakka. Ja Rakkaus joka karkoittaa pois kaiken pelon. Jään ihmettelemään. Luulisi että elävä persoona kuitenkin jossain vaiheessa voittaa suojakuorihökötyksen. Että untuvikko tulee kuoresta pihalle, kun valmis on.
P.S. Tämän kirjoituksen päätteeksi sopiikin hyvin Munamiehen "Haudo mua" -laulu :)
http://www.youtube.com/watch?v=87G4RsWIZZY
sunnuntai 11. syyskuuta 2011
Romahduksia ja nälänhätää
Mediassa muistellaan tänään kovasti 10 vuoden takaisia tornien romahduksia ja niiden n. 3000 kuolonuhria. Jännä, miten ihmiselle jääkin niin hyvin mieleen, missä oli, kun jonkun tällaisen pysäyttävän uutisen kuuli. Itse muistan olleeni palannut Helsingin Viikkiin asunnolleni opiskeluja varten, purin tavaroitani, telkkari oli auki ja sieltä asiasta näin ja kuulin.
Sen sijaan sitä en ollenkaan muista missä olin, kun kuulin nyt meneillään olevasta nälänhädästä Somaliassa ja sen naapurimaissa. Kuolleita lapsia on kai jo yli 30 000 ja kerrotaan että vuoden loppuun mennessä kuolleita voi olla 750 000, jos apua ei saada perille. Miksei tämä pysäytä niin paljon? Ehkä siksi, ettei minulla ole aavistustakaan miltä tuntuu olla nälkäinen päivästä toiseen. Ja tietysti siksikin että nälänhätäuutisia on kuullut ennenkin.
Luin hieman nälänhädästä erään avustusjärjestön sivuilta. Siellä oli myös Nobelin rauhanpalkinnon saaneen Elie Wieselin eräässä tilaisuudessa pitämä puhe, josta tässä pieni katkelma :
”Nälkä ja nöyryytys. Nälkäinen ihminen tuntee äärimmäistä häpeää. Kaikki halut, kaikki pyrkimykset ja kaikki unelmat menettävät merkityksensä, ja ajatukset kiinnittyvät yksin ruokaan. Voi olla, että olen todistamassa jotakin sellaista, jonka olen itsekin kokenut, tietyissä paikoissa tiettyinä aikoina - nälän mitätöimät ihmiset, nälän halventamat ihmiset eivät pohtineet teologiaa, he eivät ajatelleet Jumalaa tai filosofiaa tai kirjallisuutta. He ajattelivat leipäpalasta. Heille leipäpala oli Jumala, koska tuolla hetkellä yksi ainoa leipäpala täytti heidän koko maailmankaikkeutensa. Kun nälkä halventaa ihmisen, myös hänen henkensä surkastuu. Hänen kaikki ajatuksensa kohdistuvat leivän hankintaan. Hänen rukouksensa kohdistuvat kupilliseen maitoa.
Tästä on seurauksena häpeä.
Heprean kielessä sana nälkä liittyy häpeään. Profeetta Hesekiel käyttää ilmaisua "Kherpat raav" - nälän häpeä. Raamatussa puhutaan kaikenlaisista sairauksista, luonnonmullistuksista ja katastrofeista, mutta ainoa asia, jonka Kirjoitukset yhdistävät häpeään, on nälkä - nälän häpeä. Häpeää ei yhdistetä sen paremmin sairauteen kuin kuolemaankaan, ainoastaan nälkään. Ihminen kykenee elämään tuskiensa kanssa, mutta yhdenkään ihmisen ei pitäisi joutua kärsimään nälästä.”
Joskus kun paastoaa, voi tuntea nälän. Mutta se ei ole yhtään sama asia, koska se on vapaaehtoista ja tietää, että ruokaa saa, heti kun sitä haluaa, niin paljon että on täynnä. Ainoa asia, minkä pystyin yhdistämään yllä olevaan tekstiin oli rakkauden nälkä. Ja se sama häpeä, jonka valtaa joutuu, kun joutuu elämään rakkauden nälänhädässä. Molemmissa ollaan niin ihmisen perustarpeiden äärellä. Leivän ja rakkauden. On vaikea tai suorastaan mahdottomuus keskittyä kauheasti muuhun, kun jommankumman suhteen elämä on aivan nälkärajalla. Kun ajattelee vain, mistä saisi rakkautta. Kuka sanoisi lempeän sanan ja koskettaisi hyväksyvästi. Kun elää pienestä suupalasta toiseen, mutta aina on nälkä. Ja niin suuri häpeä siitä. Kun tuntuu, että aina on kerjuulla ja odottamassa, josko tämä päivä muuttaisi kaiken. Antaisi sen, mitä tarvitsen elämiseen.
Mitä kaikkia valtavia fyysisiä ongelmia puutteellinen ruokavalio aiheuttaakaan. Ja mitä valtavia sielun ongelmia rakkauden nälänhätä aiheuttaakaan.
Toisaalta maailma on niin ”pieni” ja sähköisten yhteyksien päässä melkein jokainen. Ja kuitenkaan en voi netin kautta välittää jääkaappini sisältöä kellekään. Ja vaikka kuinka imuroisin kaikki tiedostot ja ohjelmat, mikään niistä ei antaisi elämääni rakkauden kosketusta. Ruokaa ja rakkautta ei siirrellä netissä.
Ajatuksia olisi vaikka kuinka paljon, mutta nyt minun pitää lähteä syömään. Vaikkei ole niin nälkäkään. On vain kello sen verran että on ruokailu sovittuna. Osaako siitä olla kiitollinenkaan?
Sen sijaan sitä en ollenkaan muista missä olin, kun kuulin nyt meneillään olevasta nälänhädästä Somaliassa ja sen naapurimaissa. Kuolleita lapsia on kai jo yli 30 000 ja kerrotaan että vuoden loppuun mennessä kuolleita voi olla 750 000, jos apua ei saada perille. Miksei tämä pysäytä niin paljon? Ehkä siksi, ettei minulla ole aavistustakaan miltä tuntuu olla nälkäinen päivästä toiseen. Ja tietysti siksikin että nälänhätäuutisia on kuullut ennenkin.
Luin hieman nälänhädästä erään avustusjärjestön sivuilta. Siellä oli myös Nobelin rauhanpalkinnon saaneen Elie Wieselin eräässä tilaisuudessa pitämä puhe, josta tässä pieni katkelma :
”Nälkä ja nöyryytys. Nälkäinen ihminen tuntee äärimmäistä häpeää. Kaikki halut, kaikki pyrkimykset ja kaikki unelmat menettävät merkityksensä, ja ajatukset kiinnittyvät yksin ruokaan. Voi olla, että olen todistamassa jotakin sellaista, jonka olen itsekin kokenut, tietyissä paikoissa tiettyinä aikoina - nälän mitätöimät ihmiset, nälän halventamat ihmiset eivät pohtineet teologiaa, he eivät ajatelleet Jumalaa tai filosofiaa tai kirjallisuutta. He ajattelivat leipäpalasta. Heille leipäpala oli Jumala, koska tuolla hetkellä yksi ainoa leipäpala täytti heidän koko maailmankaikkeutensa. Kun nälkä halventaa ihmisen, myös hänen henkensä surkastuu. Hänen kaikki ajatuksensa kohdistuvat leivän hankintaan. Hänen rukouksensa kohdistuvat kupilliseen maitoa.
Tästä on seurauksena häpeä.
Heprean kielessä sana nälkä liittyy häpeään. Profeetta Hesekiel käyttää ilmaisua "Kherpat raav" - nälän häpeä. Raamatussa puhutaan kaikenlaisista sairauksista, luonnonmullistuksista ja katastrofeista, mutta ainoa asia, jonka Kirjoitukset yhdistävät häpeään, on nälkä - nälän häpeä. Häpeää ei yhdistetä sen paremmin sairauteen kuin kuolemaankaan, ainoastaan nälkään. Ihminen kykenee elämään tuskiensa kanssa, mutta yhdenkään ihmisen ei pitäisi joutua kärsimään nälästä.”
Joskus kun paastoaa, voi tuntea nälän. Mutta se ei ole yhtään sama asia, koska se on vapaaehtoista ja tietää, että ruokaa saa, heti kun sitä haluaa, niin paljon että on täynnä. Ainoa asia, minkä pystyin yhdistämään yllä olevaan tekstiin oli rakkauden nälkä. Ja se sama häpeä, jonka valtaa joutuu, kun joutuu elämään rakkauden nälänhädässä. Molemmissa ollaan niin ihmisen perustarpeiden äärellä. Leivän ja rakkauden. On vaikea tai suorastaan mahdottomuus keskittyä kauheasti muuhun, kun jommankumman suhteen elämä on aivan nälkärajalla. Kun ajattelee vain, mistä saisi rakkautta. Kuka sanoisi lempeän sanan ja koskettaisi hyväksyvästi. Kun elää pienestä suupalasta toiseen, mutta aina on nälkä. Ja niin suuri häpeä siitä. Kun tuntuu, että aina on kerjuulla ja odottamassa, josko tämä päivä muuttaisi kaiken. Antaisi sen, mitä tarvitsen elämiseen.
Mitä kaikkia valtavia fyysisiä ongelmia puutteellinen ruokavalio aiheuttaakaan. Ja mitä valtavia sielun ongelmia rakkauden nälänhätä aiheuttaakaan.
Toisaalta maailma on niin ”pieni” ja sähköisten yhteyksien päässä melkein jokainen. Ja kuitenkaan en voi netin kautta välittää jääkaappini sisältöä kellekään. Ja vaikka kuinka imuroisin kaikki tiedostot ja ohjelmat, mikään niistä ei antaisi elämääni rakkauden kosketusta. Ruokaa ja rakkautta ei siirrellä netissä.
Ajatuksia olisi vaikka kuinka paljon, mutta nyt minun pitää lähteä syömään. Vaikkei ole niin nälkäkään. On vain kello sen verran että on ruokailu sovittuna. Osaako siitä olla kiitollinenkaan?
perjantai 2. syyskuuta 2011
Paluumuuttajan painajainen
Syksy saa ja aiheuttaa kaikenlaista. Esimerkiksi sitä että Jumala on vaikuttanut minussa nyt enemmän innostusta liikuntaan kuin todella pitkiin aikoihin. Jopa siinä määrin, että olen käynyt syksyn alun ratoksi muutamilla alkaneilla jumppatunneilla. Yksi näistä tunneista pidettiin kotipaikkakunnan ammattikoulun liikuntasalissa ja siitä seurasikin yllättävän paljon ajatuksia.
Lukioaikana kävin silloin tällöin iltaisin jumpissa tuossa samaisessa ammattikoulun liikuntasalissa. Nyt, 15 vuotta myöhemmin, löysin sieltä taas itseni jumppaamasta. Ja sitten kun mietin, että mitä tässä välissä on tapahtunut ja missä tilanteessa nyt olen, niin jotenkin tuli ensin vain syvä itku. Tämä 15 vuotta ei ole mennyt ihan niin kuin itse olisi toivonut. Päällimmäisinä muistoina olivat vain kärsimykset. Pettymykset ja surut. Ja suurimpana suruna tietysti se, ettei ole kyennyt läheisiin ihmissuhteisiin. 15 vuotta asuin muilla paikkakunnilla opiskelun ja työn perässä. Aina yksin. Ei puhettakaan mistään vakavasta parisuhteesta tai perheestä. Ja nyt sitten olen tekemässä samoja vatsalihasliikkeitä samassa paikassa kuin 15 vuotta sitten. Tuolloin luulin, että elämä jotenkin vain vie eteenpäin. Että kun lähtee opiskelemaan, niin kyllä sieltä sitten jostain puolisokin löytyy. Mutta ei se sitten ihan mennytkään niin.
Minulla on ollut paljon hyviä ja ihmeellisiä hetkiä viimeisen 15 vuoden aikana. Mutta silti oli melkein erikoista huomata, kuinka tuossa jumppatunnilla ei oikein tullut mitään mieleen. Vain tyhjyys siitä että 15 vuotta on kulunut eikä tunnu olevan siitä mitään konkreettista. Oli muistoja ihmisistä sieltä ja täältä – kipeitä ja hyviä muistoja, mutta jotenkin kuitenkin enempi muistoja kuin tämän päivän konkretiaa. Ainoa asia, mikä oli erilaista jumppaajan ajatuksissa nyt kuin 15 vuotta sitten oli Jeesus. Häneen minä olen saanut tutustua. Hän on tullut elämääni sitten lukiovuosien. Ja hän on konkreettinen, vaikkei olekaan nyt silminnäkyvä. Hän rakastaa minua, vaikken muilta kivuiltani ja peloiltani ole rakkauttaan pystynyt ja uskaltanut kunnolla ajatella tai kokea. Hän on auttanut jaksaa elämään ja antanut toivoa, kun sitä ei ole missään muualla ollut. Hän on ollut valo ja tulevaisuuden toivo minun muuten niin säkkipimeässä mielessäni. Ja Hän on ainoa toivo tänäänkin. Kunpa en toivoani enää muuhun yrittäisikään laittaa. Ihmisrakkauden toivoon joka pettää kerta toisensa jälkeen.
Syksy tuo nyt sitten konkreettisen muutoksen aikaisempien vuosien elämään. Niin monena vuotena aikaisemmin olen syyskuussa muuttanut työpaikkakunnalle talvikaudeksi. Tänä vuonna en nyt sitten muutakaan. Olen onnellinen siitä, ettei nyt tarvitse muuttaa, mutta kyllä minä täälläkin vähän hukassa olen. Kun tuntuu, että vain ajelehdin ja ajelehdin. Motivaatio ja voimat erinäisiin tekemisiin ovat edelleen aivan hukassa ja olemattomat. Koen, että minulta odotetaan asioita, joita en haluaisi tehdä tai joihin en pysty. Stressitasot ovat edelleen aivan liian korkealla, vaikka toisaalta en tee kauheasti mitään - kunhan murehdin vain. Paljon on vielä solmuja selvittämättä. Tavallaan pelottaa, että mitähän tästä syksystä oikein tulee. En pysty ottamaan vastuuta asioista, joihin minulla ei ole motivaatiota ja kun ei ota vastuuta, niin käyttäytyy kuin pahainen kakara eivätkä asiat silloin oikein toimi kauhean hyvin käytännössä ja on paha mieli itsellä ja muilla. Tätä ihmettelyä tullee riittämään.
Mutta on tässä ollut kivojakin hetkiä. Eilen sain uuden kana-asukin talvikanalaani! Pidettiin pientä rukous- ja palaverihetkeä muutamien paikallisten uskovien kanssa, mikä oli innostavaa ja ihanaa. Lahjaksi sain uuden kauniin kanan :). Väkisin tuli myös muisteltua hieman päivälleen tasan kahden vuoden takaista ”kanakauden päättäjäiset” tapahtumaa kaikkine hassuine juttuineen ja siunaavine iltakokoushetkineen. Näin jälkeenpäin ajateltuna se päivä kuuluu kyllä ehdottomasti omien huippupäivieni joukkoon tässä viimeisen 15 vuoden aikana.
Päivä kerrallaan pitää nyt sitten vain yrittää orientoitua tähän uuteen syksyelämään ja luottaa Jumalan johdatukseen. Ihan tämmöisenä paluumuuttajanakin.
Uusi kana on jotenkin niin kaunis ja onnellinen kanarouva. :)
Lukioaikana kävin silloin tällöin iltaisin jumpissa tuossa samaisessa ammattikoulun liikuntasalissa. Nyt, 15 vuotta myöhemmin, löysin sieltä taas itseni jumppaamasta. Ja sitten kun mietin, että mitä tässä välissä on tapahtunut ja missä tilanteessa nyt olen, niin jotenkin tuli ensin vain syvä itku. Tämä 15 vuotta ei ole mennyt ihan niin kuin itse olisi toivonut. Päällimmäisinä muistoina olivat vain kärsimykset. Pettymykset ja surut. Ja suurimpana suruna tietysti se, ettei ole kyennyt läheisiin ihmissuhteisiin. 15 vuotta asuin muilla paikkakunnilla opiskelun ja työn perässä. Aina yksin. Ei puhettakaan mistään vakavasta parisuhteesta tai perheestä. Ja nyt sitten olen tekemässä samoja vatsalihasliikkeitä samassa paikassa kuin 15 vuotta sitten. Tuolloin luulin, että elämä jotenkin vain vie eteenpäin. Että kun lähtee opiskelemaan, niin kyllä sieltä sitten jostain puolisokin löytyy. Mutta ei se sitten ihan mennytkään niin.
Minulla on ollut paljon hyviä ja ihmeellisiä hetkiä viimeisen 15 vuoden aikana. Mutta silti oli melkein erikoista huomata, kuinka tuossa jumppatunnilla ei oikein tullut mitään mieleen. Vain tyhjyys siitä että 15 vuotta on kulunut eikä tunnu olevan siitä mitään konkreettista. Oli muistoja ihmisistä sieltä ja täältä – kipeitä ja hyviä muistoja, mutta jotenkin kuitenkin enempi muistoja kuin tämän päivän konkretiaa. Ainoa asia, mikä oli erilaista jumppaajan ajatuksissa nyt kuin 15 vuotta sitten oli Jeesus. Häneen minä olen saanut tutustua. Hän on tullut elämääni sitten lukiovuosien. Ja hän on konkreettinen, vaikkei olekaan nyt silminnäkyvä. Hän rakastaa minua, vaikken muilta kivuiltani ja peloiltani ole rakkauttaan pystynyt ja uskaltanut kunnolla ajatella tai kokea. Hän on auttanut jaksaa elämään ja antanut toivoa, kun sitä ei ole missään muualla ollut. Hän on ollut valo ja tulevaisuuden toivo minun muuten niin säkkipimeässä mielessäni. Ja Hän on ainoa toivo tänäänkin. Kunpa en toivoani enää muuhun yrittäisikään laittaa. Ihmisrakkauden toivoon joka pettää kerta toisensa jälkeen.
Syksy tuo nyt sitten konkreettisen muutoksen aikaisempien vuosien elämään. Niin monena vuotena aikaisemmin olen syyskuussa muuttanut työpaikkakunnalle talvikaudeksi. Tänä vuonna en nyt sitten muutakaan. Olen onnellinen siitä, ettei nyt tarvitse muuttaa, mutta kyllä minä täälläkin vähän hukassa olen. Kun tuntuu, että vain ajelehdin ja ajelehdin. Motivaatio ja voimat erinäisiin tekemisiin ovat edelleen aivan hukassa ja olemattomat. Koen, että minulta odotetaan asioita, joita en haluaisi tehdä tai joihin en pysty. Stressitasot ovat edelleen aivan liian korkealla, vaikka toisaalta en tee kauheasti mitään - kunhan murehdin vain. Paljon on vielä solmuja selvittämättä. Tavallaan pelottaa, että mitähän tästä syksystä oikein tulee. En pysty ottamaan vastuuta asioista, joihin minulla ei ole motivaatiota ja kun ei ota vastuuta, niin käyttäytyy kuin pahainen kakara eivätkä asiat silloin oikein toimi kauhean hyvin käytännössä ja on paha mieli itsellä ja muilla. Tätä ihmettelyä tullee riittämään.
Mutta on tässä ollut kivojakin hetkiä. Eilen sain uuden kana-asukin talvikanalaani! Pidettiin pientä rukous- ja palaverihetkeä muutamien paikallisten uskovien kanssa, mikä oli innostavaa ja ihanaa. Lahjaksi sain uuden kauniin kanan :). Väkisin tuli myös muisteltua hieman päivälleen tasan kahden vuoden takaista ”kanakauden päättäjäiset” tapahtumaa kaikkine hassuine juttuineen ja siunaavine iltakokoushetkineen. Näin jälkeenpäin ajateltuna se päivä kuuluu kyllä ehdottomasti omien huippupäivieni joukkoon tässä viimeisen 15 vuoden aikana.
Päivä kerrallaan pitää nyt sitten vain yrittää orientoitua tähän uuteen syksyelämään ja luottaa Jumalan johdatukseen. Ihan tämmöisenä paluumuuttajanakin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)