Mitä voi sanoa, kun ei ole mitään sanottavaa? Ja kuitenkin niin paljon sydämen tuskaa. Tänään olen taas niin hajalla kuin voi olla, sydämen kipu on hillitön, hylätyksi tulemisen tunne valtava musta aukko, johon vajoaa ja joka nostaa esiin vain äärimmäisen häpeän omasta itsestä. Minä luulin rakastavani, mutta hän meni toisen luo, minä kaipasin, mutta jäin yksin. Syytän itseäni hulluudesta. Kuinka saatoin olla niin tyhmä. Mutta kun olin vain. Ja olen vain. Ja niin minut murskattiin. Jälleen kerran. En käsitä miten tästä voi nousta. Kaipaan niin paljon lohdutusta. Kaipaan niin paljon lohdutusta.
Se oli sitten semmoinen vuosi tämä 2011. Semmoinen etten oikein kovasti uskalla ensi vuotta odottaa. Toisaalta oli itsellä hyviä asioita: Vihdoinkin saatoin jättää taakseni yhden vaiheen ja irtisanoutua työpaikastani, joka oli niin stressaava minulle. Ja sain uuden asunnon ja sellaisen elämän, että on tavallaan vähän helpompaa nyt, kalenteri on hyvin väljä. Mutta sitten kun tämä puoli oli pikkuisen kunnossa, niin päälle hyökkäsikin aivan käsittämätön sydänsurutuska, joka vei sellaisiin syövereihin, etten kyllä työelämässä olisi näissä tilanteessa pystynytkään olemaan. Tuska toi esiin monta muutakin vanhaa tuskaa. On pitänyt pyöritellä niin kaikenlaista, uudempia ja hyvin vanhoja asioita ja on saanut kokea syntisyytensä. Rakkaudettomuutensa. Tyhjyytensä. Kipunsa. Niin kuin tänäänkin.
”Jumalalla on sinulle parempaa varattuna”, ne sanoo. ”Ei se sitten ollut sinulle tarkoitettu”, ne sanoo ja heittävät happoa lisää syvään haavaan. Joku osa jossain syvällä ehkä uskookin sen, mutta kipu ei. Itkettää vain. Huutaa vain tuskaa. Haluaisi oksentaa pahan olon pois. Haluaisi puhdistua tästä kaikesta saastasta mitä sisällä on. Ja sitten taas joku osa mielestä tarttuu helppoon ajatukseen – jos sittenkin ne kaikki ovat väärässä. Jos sittenkin on oikein se, mitä olin useamman vuoden jo haaveillut. Faktat puhuvat liiankin kirkkaasti toista, mutta niitä ei halua ottaa vastaan - en meinaa vieläkään kestää totuutta. Pahinta on melkein syyllisyys – itsensä ruoskiminen – kuinka minä saatoin luulla niin? Voisipa olla itsellensä lempeä. Voisipa olla.
Kateus, katkeruus, kiittämättömyys. Olen niiden syövereissä. Ne ovat sydämeni kietoneet ja myrkkyänsä levittävät. Kunpa voisi puhdistua, kunpa voisi puhdistua. Haluan sukeltaa kokonaan Jeesuksen verilähteeseen, jossa näistä pestään pois. Miksi pitää olla niin ylpeä, ettei voi tuskiansa näyttää? Miksi pitää pelätä sitä, että kipua väheksytään. ”Eihän tuo nyt mitään, mitä sinä tuollaista itket, onhan maailmassa paljon pahempiakin asioita.” Mutta kun tämä hajotti minut.
”Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää”, sanoo Paavali Raamatussa. Hän oli käynyt tyhjennysharjoitukset läpi. Saanut nähdä Hengen valon omaan sisimpään. Ja todennut sen olevan täysin musta, ei mitään hyvää ole ihmisessä itsessään. Ei mitään. Jokainen hyvältä kuulostava juttu sisältää kyseenalaisen motiivin, kun Jumalan valo sydämen paljastaa. Halusinko puhua ihmisille Jumalasta, jotta he voisivat pelastua ja kasvaa uskossa? Ei, halusinkin huomiota, arvonantoa ja kiitosta. Halusinko jakaa vilpittömästi Jumalan sanaa? Ei, halusin olla oikeassa ja näyttää kuinka paljon tiedän. Halusinko todistaa Jeesuksesta niille, jotka eivät häntä tunne? En, vaan vaikenin, koska halusin enemmän arvonantoa enkä uskaltanut leimautua. Häpesin. Rakastinko Jumalaa ja lähimmäisiä? En todellakaan, minun asiani oli se tärkein – ei muiden asiat – ei Jumalankaan. Minä minä minä. Ja tuska, kipu ja itku.
Ja sitten, kaiken tämän keskellä, päässäni on koko päivän soinut yksi laulu. Se alkoi aamulla ennen kuin tuskan aiheuttanut keskustelu oli vielä kävellyt eteeni, ja jatkuu edelleen eli Juha Tapion ”Tästä kaikesta”. Tästä kaikesta voin Jumalaa ylistää. Hänen tiensä on parempi kuin minun. Mutta silti saa itkeä. Minun täytyy nyt itkeä. Enää ei voi pidättää. Kunpa kaikki sydämen jäät sulaisivat ja menisivät itkujen virtoina pois. Toivottavasti saadaan kasvaa Jumalan sydämen ja Jeesuksen tuntemisessa vuonna 2012. Jumala auta minua! Jeesus auta minua! Auta kaikki muitakin tuskissaan!
Juha Tapio - Tästä kaikesta
Aina en voi tietää
kun kulkua teen
Minne tieni vie tää
mut silti mä meen
Luotan lupaukseen
vielä tää kirkastuu
ja alkaa uus
Mut joskus matka painaa
kun kauas nää en
levottomuus hiipii
etsiytyy sydämeen
mut levottomuudessa
mieli levollisin saa hengittää ilmaa
Tästä kaikesta mä Sinua voin ylistää
oot kaikki, se riittää
ja kaikki mikä painaa, se pois pyyhitään
teit kaiken, se riittää
Tällä kalliolla, siihen juurtuen
haluni on olla, pois päästä ei
Tältä alustalta, vaikka myrskyt riepottaa,
ei voi irrottaa
Tästä kaikesta mä Sinua voin ylistää
oot kaikki, se riittää
ja kaikki mikä painaa, se pois pyyhitään
teit kaiken, se riittää
Tästä kaikesta mä Sinua voin ylistää
oot kaikki, se riittää
ja kaikki mikä painaa, se pois pyyhitään
teit kaiken, se riittää
Teit kaiken, se riittää
Teit kaiken, se riittää
Teit kaiken, se riittää
lauantai 31. joulukuuta 2011
sunnuntai 25. joulukuuta 2011
Jouluisia aatoksia
Laitoin kynttilät palamaan tietokonepöydälle. Nyt on tunnelmaa. Mutta voi joulu! Aina sinä saat minut vähän sekaisin. Kun en yhtään tiedä mitä tästä pitäisi ajatella. Nautin ja suren yhtä aikaa.
”Joulu on kristinuskoon liittyvä juhla jota vietetään Jeesuksen syntymän muistoksi”, sanoo mm. Wikipedia ja moni muukin lähde. Ja sitten seuraavaksi kerrotaan kuinka joulu sana tulee jostakin muinaisgermaanisesta pakanauskontojuhlaan liittyvästä sanasta hjul tai yule-sanasta, joka myös tulee jostain pakanamenoista. Joulun suursyöminen on peräisin suomalaiselta pakanauskontoajalta, jossa uskottiin että mitä enemmän jouluna syö, sitä parempi sato tulee seuraavana vuonna. Raamattu ei mainitse mitään sellaisesta, että Jeesukseen uskovat olisivat viettäneet hänen syntymäpäiväänsä. Sekin tiedetään että 350-luvulla paavi käski alkaa viettää Jeesuksen syntymäpäivää 25.12., kun siihen asti se päivä oli ollut jonkun auringonjumalan tai vastaavan merkkipäivä. "Christmas" tulee katolista messua tarkoittavasta sanasta (Christ's mass). Sitten myöhemmin kuvaan on hypännyt joulupukki, joka on risteytys katolisesta pyhimyksestä ja pakanallisen Suomen nuuttipukista, joka kierteli pelottelemassa lapsia sarvet päässä ja kerjäämässä viinaa ja ruokaa joulun jälkeen taloista. "Aika loppuisi" jos kertoisi tontuista, vainajien palvonnasta, joulupuista, sikauhreista jne jne. Ja sitten taas ollaan seimen äärellä ihastelemassa juuri syntynyttä Vapahtajaa ja Beetlehemin tähti loistaa. Onko ihme että on nuppi sekaisin eikä tiedä itkeäkö vai iloita?
Olen kuullut kauniita ja koskettavia puheita Jeesuksen syntymään liittyvistä asioita tämän joulun alla ja ollut mukavissa eri tahojen joulujuhlissa. Eilen aattona olin kirkossa jouluaattohartaudessa ja se oli tupaten täynnä väkeä. Tuntui että siinä on varsinainen joulun ihme: täpötäysi kirkko. Ja sitten vain suu auki ihmettelee, että miksi nämä kaikki nyt yhtäkkiä ovat täällä, muttei minään muuna päivänä? Miksi on hienoa kuulla yksi asia Raamatusta, muttei mitään muuta? Koin hengessäni surua siitä, että väki käy kuulemassa Sanaa, mutta moni unohtaa asian heti, eikä välitä Jeesuksesta oikeasti. Ja toisaalta minä ymmärrän sen ihan hyvin. Kun Jeesuksen syntymäkertomus on sidottu yhteen lanttulaatikon, joulukuusien ja joululaulujen kanssa, niin samalla kun kyllästyy näihin joulun elementteihin mukana ajatuksista lentävät pois myös seimikätkyeet ja Mariat ja Joosepit. Sidos on niin ihmeellisen vahva. En minäkään jaksa ajatella Jeesusta vauvana kovin kauaa. Mutta tämän suuren ja valtavan asian, Jumalan tulon ihmiseksi, ei pitäisi olla puheissa niin vuodenaikaan sidottu. Ja niin, varsinkin kun tavallaan ”kaikki” tietävät, ettei Jeesus syntynyt tähän aikaan vuodesta. Kun joulukuussa ei Beetlehemissä kuulemma edes paimenneta yöllä laumoja, kun on liian kylmää ja märkää. Ja jotain muitakin perusteita kai löytyy, joku muu voisi kertoa enemmän.
Mutta osaisiko sitä sitten olla ilman jouluakaan? Kun kuitenkin tämä pimeä aika tarvitsee jonkun hengähdystauon – jonkun oikean loman. En yhtään ihmettele että liki kaikissa kulttuureissa vuoden pimeimpään aikaan on ollut joku valon ja levon juhla, koska sitähän tässä todella tarvitaan. Eihän muuten jaksaisi, jos vaan arkea painaisi talven läpeensä. Luulen että nekin jotka Suomessa eivät varsinaisesti sano viettävänsä joulua, kuitenkin ottavat vastaan ihan mielellään ylimääräiset vapaapäivät tähän aikaan vuodesta. Ja niin paljon hyvää on joulussa, kun oikeasti tuntuu että ihmiset ottavat vastaan jonkunlaisen joulurauhan ja kunnioittavat sitä. Ja sitten taas yksinäisillä on kamalan yksinäistä.
Lupasin Jumalalle että tänä jouluna en valita – ainakaan paljon. Usein katkeroidun kovasti jouluisin. Että kun aina vain vanhempieni kanssa sitä vuodesta toiseen vietän. On erikoista että tämä asia nousee niin vahvasti mieleen juuri jouluna. Mikä on se kupla, joka saa siihen liittymään niin suuria odotuksia? Että jouluna kaikki pitäisi olla täydellistä ja sitten kun ei olekaan, niin on paha olla. Tänä vuonna lupasin yrittää olla kiitollinen niistä asioista mitä minulla on, eikä masentua niistä mitä ei ole. Vaikka koen olevani yksinäinen, olihan minulla kuitenkin eilen neljän ihmisen seura. Jollakulla ei ole sitäkään. Vanhempani elävät vielä ja ikäänsä nähden melko terveinä. Ja sainhan minä lahjojakin: palohälyttimen, itämaista mattoa esittävän hiirimaton, sitruunahappoa, jolla voi puhdistaa pesukoneen, hammastahnaa ja joulukuusenkoristepalloja (tänä vuonna ei kylläkään ollut joulukuusta). Joulupäivän aamuna sain vielä lisälahjana kortteja, joilla voi opetella joitain Raamatunjakeita. Ja ennen joulua sain kynttilän ja posliinisen kynttilänsammuttimen, joka on kananpään mallinen. Monilla ei ole tässä maailmassa tarpeeksi vaatteitakaan.
Toivoisin eniten sitä, että uskovat voisivat kokoontua oikeasti jouluna yhteen. Vaikka rukoilemaan ja kyselemään Herralta, että mikä tämä joulujuttu oikeasti on. Että miten Jumala haluaisi että tämä aika käytetään? Että haluaako Jumala oikeasti tällaista joulua vietettävän Hänen poikansa maailmaan tulon muistamiseksi, kun kerran Raamatussa siihen ei kehoteta? Rukoiltaisiin ja kyseltäisiin aidosti tietämättöminä. Varmasti Jumala vastaisi. Ja sitten voitaisiin kertoa niistä asioista, mitä Jeesus on jokaisen elämässä vuoden aikana tehnyt. Kun onhan sekin vähän hassua, että vuodesta toiseen muistellaan syntymäpäivänä vain sitä, kuinka joku syntyi. Olin syyskuussa 50-vee juhlissa, niin ei siellä ainakaan joka puheessa muisteltu millainen pikkupallero tämä mies syntyessään oli. Ei, vaan siellä muisteltiin hänen elämäänsä paljon laajemmin. Jeesuksenkin ”synttäreillä” voisi mielestäni jutellä Hänestä paljon laajemmin. Mitä Hän tekee juuri nyt? Kuinka suuri Hän on juuri nyt. Kuinka Hän tulee pian takaisin. Olisi niin ihana kokea uskovien yhteyttä näinä päivinä. Ettei tämä olisi aina suurta yksinäisyyden tunteen juhlaa. Edes yhtenä päivänä. Että kokoonnuttaisiin Jumalan perheenä. Vaikka ihan pienenä perheenä, mutta kuitenkin. Ilman mitään kiirettä ja aikatauluja. Niin että jokaisella Jumalan lapsella olisi tilaa puhua ja olla. Itkeä ja nauraa. Ja yhdessä saataisiin kysellä Isältä että mitä Hän tästä joulusta ajattelee. Ilman että joku jo valmiiksi tietäisi "kaiken".
En ole erityisesti joululaulujen ystävä, edes kristillisten sellaisten – en tiedä miksi. Mutta tänä vuonna törmäsin ensimmäistä kertaa tällaiseen englanninkieliseen lauluun, joka on minusta todella hieno. Sanoissa tulee jotenkin samaan aikaa esiin Jeesukseen pienuus ja suuruus. Hän on vauva, mutta ei jää vauvaksi, vaan on ”Minä olen” eli Jumala itse. Pidän tästä paljon: Mary did you know: http://www.youtube.com/watch?v=JPsgIhlYQmM&feature=related
Kanat tunnelmoivat:
”Joulu on kristinuskoon liittyvä juhla jota vietetään Jeesuksen syntymän muistoksi”, sanoo mm. Wikipedia ja moni muukin lähde. Ja sitten seuraavaksi kerrotaan kuinka joulu sana tulee jostakin muinaisgermaanisesta pakanauskontojuhlaan liittyvästä sanasta hjul tai yule-sanasta, joka myös tulee jostain pakanamenoista. Joulun suursyöminen on peräisin suomalaiselta pakanauskontoajalta, jossa uskottiin että mitä enemmän jouluna syö, sitä parempi sato tulee seuraavana vuonna. Raamattu ei mainitse mitään sellaisesta, että Jeesukseen uskovat olisivat viettäneet hänen syntymäpäiväänsä. Sekin tiedetään että 350-luvulla paavi käski alkaa viettää Jeesuksen syntymäpäivää 25.12., kun siihen asti se päivä oli ollut jonkun auringonjumalan tai vastaavan merkkipäivä. "Christmas" tulee katolista messua tarkoittavasta sanasta (Christ's mass). Sitten myöhemmin kuvaan on hypännyt joulupukki, joka on risteytys katolisesta pyhimyksestä ja pakanallisen Suomen nuuttipukista, joka kierteli pelottelemassa lapsia sarvet päässä ja kerjäämässä viinaa ja ruokaa joulun jälkeen taloista. "Aika loppuisi" jos kertoisi tontuista, vainajien palvonnasta, joulupuista, sikauhreista jne jne. Ja sitten taas ollaan seimen äärellä ihastelemassa juuri syntynyttä Vapahtajaa ja Beetlehemin tähti loistaa. Onko ihme että on nuppi sekaisin eikä tiedä itkeäkö vai iloita?
Olen kuullut kauniita ja koskettavia puheita Jeesuksen syntymään liittyvistä asioita tämän joulun alla ja ollut mukavissa eri tahojen joulujuhlissa. Eilen aattona olin kirkossa jouluaattohartaudessa ja se oli tupaten täynnä väkeä. Tuntui että siinä on varsinainen joulun ihme: täpötäysi kirkko. Ja sitten vain suu auki ihmettelee, että miksi nämä kaikki nyt yhtäkkiä ovat täällä, muttei minään muuna päivänä? Miksi on hienoa kuulla yksi asia Raamatusta, muttei mitään muuta? Koin hengessäni surua siitä, että väki käy kuulemassa Sanaa, mutta moni unohtaa asian heti, eikä välitä Jeesuksesta oikeasti. Ja toisaalta minä ymmärrän sen ihan hyvin. Kun Jeesuksen syntymäkertomus on sidottu yhteen lanttulaatikon, joulukuusien ja joululaulujen kanssa, niin samalla kun kyllästyy näihin joulun elementteihin mukana ajatuksista lentävät pois myös seimikätkyeet ja Mariat ja Joosepit. Sidos on niin ihmeellisen vahva. En minäkään jaksa ajatella Jeesusta vauvana kovin kauaa. Mutta tämän suuren ja valtavan asian, Jumalan tulon ihmiseksi, ei pitäisi olla puheissa niin vuodenaikaan sidottu. Ja niin, varsinkin kun tavallaan ”kaikki” tietävät, ettei Jeesus syntynyt tähän aikaan vuodesta. Kun joulukuussa ei Beetlehemissä kuulemma edes paimenneta yöllä laumoja, kun on liian kylmää ja märkää. Ja jotain muitakin perusteita kai löytyy, joku muu voisi kertoa enemmän.
Mutta osaisiko sitä sitten olla ilman jouluakaan? Kun kuitenkin tämä pimeä aika tarvitsee jonkun hengähdystauon – jonkun oikean loman. En yhtään ihmettele että liki kaikissa kulttuureissa vuoden pimeimpään aikaan on ollut joku valon ja levon juhla, koska sitähän tässä todella tarvitaan. Eihän muuten jaksaisi, jos vaan arkea painaisi talven läpeensä. Luulen että nekin jotka Suomessa eivät varsinaisesti sano viettävänsä joulua, kuitenkin ottavat vastaan ihan mielellään ylimääräiset vapaapäivät tähän aikaan vuodesta. Ja niin paljon hyvää on joulussa, kun oikeasti tuntuu että ihmiset ottavat vastaan jonkunlaisen joulurauhan ja kunnioittavat sitä. Ja sitten taas yksinäisillä on kamalan yksinäistä.
Lupasin Jumalalle että tänä jouluna en valita – ainakaan paljon. Usein katkeroidun kovasti jouluisin. Että kun aina vain vanhempieni kanssa sitä vuodesta toiseen vietän. On erikoista että tämä asia nousee niin vahvasti mieleen juuri jouluna. Mikä on se kupla, joka saa siihen liittymään niin suuria odotuksia? Että jouluna kaikki pitäisi olla täydellistä ja sitten kun ei olekaan, niin on paha olla. Tänä vuonna lupasin yrittää olla kiitollinen niistä asioista mitä minulla on, eikä masentua niistä mitä ei ole. Vaikka koen olevani yksinäinen, olihan minulla kuitenkin eilen neljän ihmisen seura. Jollakulla ei ole sitäkään. Vanhempani elävät vielä ja ikäänsä nähden melko terveinä. Ja sainhan minä lahjojakin: palohälyttimen, itämaista mattoa esittävän hiirimaton, sitruunahappoa, jolla voi puhdistaa pesukoneen, hammastahnaa ja joulukuusenkoristepalloja (tänä vuonna ei kylläkään ollut joulukuusta). Joulupäivän aamuna sain vielä lisälahjana kortteja, joilla voi opetella joitain Raamatunjakeita. Ja ennen joulua sain kynttilän ja posliinisen kynttilänsammuttimen, joka on kananpään mallinen. Monilla ei ole tässä maailmassa tarpeeksi vaatteitakaan.
Toivoisin eniten sitä, että uskovat voisivat kokoontua oikeasti jouluna yhteen. Vaikka rukoilemaan ja kyselemään Herralta, että mikä tämä joulujuttu oikeasti on. Että miten Jumala haluaisi että tämä aika käytetään? Että haluaako Jumala oikeasti tällaista joulua vietettävän Hänen poikansa maailmaan tulon muistamiseksi, kun kerran Raamatussa siihen ei kehoteta? Rukoiltaisiin ja kyseltäisiin aidosti tietämättöminä. Varmasti Jumala vastaisi. Ja sitten voitaisiin kertoa niistä asioista, mitä Jeesus on jokaisen elämässä vuoden aikana tehnyt. Kun onhan sekin vähän hassua, että vuodesta toiseen muistellaan syntymäpäivänä vain sitä, kuinka joku syntyi. Olin syyskuussa 50-vee juhlissa, niin ei siellä ainakaan joka puheessa muisteltu millainen pikkupallero tämä mies syntyessään oli. Ei, vaan siellä muisteltiin hänen elämäänsä paljon laajemmin. Jeesuksenkin ”synttäreillä” voisi mielestäni jutellä Hänestä paljon laajemmin. Mitä Hän tekee juuri nyt? Kuinka suuri Hän on juuri nyt. Kuinka Hän tulee pian takaisin. Olisi niin ihana kokea uskovien yhteyttä näinä päivinä. Ettei tämä olisi aina suurta yksinäisyyden tunteen juhlaa. Edes yhtenä päivänä. Että kokoonnuttaisiin Jumalan perheenä. Vaikka ihan pienenä perheenä, mutta kuitenkin. Ilman mitään kiirettä ja aikatauluja. Niin että jokaisella Jumalan lapsella olisi tilaa puhua ja olla. Itkeä ja nauraa. Ja yhdessä saataisiin kysellä Isältä että mitä Hän tästä joulusta ajattelee. Ilman että joku jo valmiiksi tietäisi "kaiken".
En ole erityisesti joululaulujen ystävä, edes kristillisten sellaisten – en tiedä miksi. Mutta tänä vuonna törmäsin ensimmäistä kertaa tällaiseen englanninkieliseen lauluun, joka on minusta todella hieno. Sanoissa tulee jotenkin samaan aikaa esiin Jeesukseen pienuus ja suuruus. Hän on vauva, mutta ei jää vauvaksi, vaan on ”Minä olen” eli Jumala itse. Pidän tästä paljon: Mary did you know: http://www.youtube.com/watch?v=JPsgIhlYQmM&feature=related
Kanat tunnelmoivat:
tiistai 6. joulukuuta 2011
Liputuspäivä
Itsenäisyyspäivä. Jotenkin tuntuu niin hyvälle. Pyhälle ja kiitolliselle. Tämä on hyvä päivä, tätä päivää on helppo viettää. Tämän päivän sanoman äärellä on helppo olla kiitollinen Jumalalle, kuinka Hän on ollut hyvä ja pitkämielinen tätä kansaa kohtaa.
Päädyin tänään katselemaan tv-lähetystä Helsingin tuomiokirkosta, jossa paikalla oli Suomen valtiovallan johtoa. Raamatunkohdat, jotka tilaisuudessa luettiin olivat hyvin puhuttelevia. Siellä oli mm. sana ”Älkää vavisko älkääkä peljätkö. Enkö minä aikoja sitten antanut sinulle kuulla ja sinulle ilmoittanut, ja te olette minun todistajani: Onko muuta Jumalaa kuin minä? Ei ole muuta pelastuskalliota, minä en ketään tunne.” (Jes. 44: 8) ja ”Hän on tehnyt koko ihmissuvun yhdestä ainoasta asumaan kaikkea maanpiiriä ja on säätänyt heille määrätyt ajat ja asumisen rajat, että he etsisivät Jumalaa, jos ehkä voisivat hapuilemalla hänet löytää – hänet, joka kuitenkaan ei ole kaukana yhdestäkään meistä. Koska me siis olemme Jumalan sukua, emme saa luulla että jumaluus on samankaltainen kuin kulta tai hopea tai kivi, sellainen kuin inhimillisen taiteen ja ajatuksen kuvailema. Noita tietämättömyyden aikoja Jumala on kärsinyt, mutta nyt hän tekee tiettäväksi, että kaikkien ihmisten kaikkialla on tehtävä parannus.” (Apt. 17:26-27,29-30)
Toivon ja rukoilen, että nämä sanat kuulleet ihmiset ottaisivat ne vakavasti. Kuinka helppo onkaan ajatella, että nämä sanat ovat osa uskonnollista liturgiaa ja työn puolesta pitää nyt raamatunkohdatkin kuunnella eikä ota Jumalan sanoja sydämessään yhtään vakavasti. Kuinka on helppo nojautua omaan ymmärrykseensä, tietoihinsa ja koulutukseensa, muihin voimiin ja liittoihin, kansainvälisiin yhteistyötahoihin. Ja kuitenkin Jumala sanoo että Hän on ainoa turva. Yksilöihmisen ja kansakunnan.
Jumala todella välittää kansakunnista. Heidän itsenäisyydestään – se on tosi ihmeellistä ja ehkä vaikea käsittääkin, ainakin näin nuoren ihmisen yksilökeskeisessä kulttuurissa. Ja että Jumala välittää siitä miten eri kansat suhtautuvat Häneen – miten kansan johtajat suhtautuvat Jumalaan. Onko heillä halu tehdä parannusta synneistään ja etsiä Jumalan tahtoa elämässään ja anoa Jumalalta viisautta päätöksiinsä vai hakevatko he apua muista tahoista. Tuossa mainitussa raamatunkohdassakin todettiin että Jumala on säätänyt heille (ihmisille, kansoille) määrätyt ajat ja asumisen rajat. Jumala on säätänyt. Ja kuinka usein Raamattu kertookaan kansoista, joiden maa-alue on pienentynyt tai kokonaan hävinnyt, kun kansa on unohtanut Jumalan ja luottanut muihin voimiin. Suomineidoltakin lähti käsi ja osa helmaa siksi että muistaisimme tämän, mutta se on tainnut jo pahasti taas unohtua. Ja toki meille nuorille aikuisille tämä tavallaan tuntuukin vähän kaukaiselta, vaikkei sitä oikeasti olekaan. Asia koskee Suomea ja kaikkia kansoja ihan yhtä lailla tänä päivänä. Vain Jumala on turvakallio – pelastuskallio – Jeesus on kallio.
Itsenäisyyspäivänä ristiliput nousevat kaikkialle. Jeesuksen risti on Suomen itsenäisyyden tunnus – se on ihmeellistä. Yksi Jumalan nimistä on JHVH-Nissi eli ”Hän on lippu”, ”Herra on minun lippuni” (2. Moos. 17:15). Vain Jumalaa seuraamalla, Jeesusta seuraamalla, voi löytää perille, turvaan elämässä. Lippu kulkee edellä ja sitä seuraamalla pääsee perille. Jeesuksen ristiä ja Hänen persoonaansa sydämessään etsimällä ja seuraamalla löytää turvakalliolle, Jumalan luo. Jeesus-nimi on lippu ja kallio.
En tiedä mitä Suomelle on tapahtumassa. Niin paljon on tullut varoittavaa profetian sanaa Jumalalta. Että tämä kansakunta on kääntynyt pois Jumalasta, eikä Hänestä piittaa, ei Hänen tahtoansa kysy, vaan muuttaa lakinsakin Jumalan sanan vastaisiksi, ei köyhistä, vanhuksista jne huolehdi, puhuu pahasti Israelista ja turvansa etsii kaikista mahdollista ihmistekoisista liittoumista, on myynyt itsenäisyyttänsä eikä kysy Jumalan neuvoa. Silloin ei todellakaan tiedä, kuinka kansan käy elleivät ihmiset tee parannusta ja käänny sydämessään Jeesuksen puoleen ja Jumalan puoleen, joka on Lippu.
Raamatunkohta alkoi sanoilla ”Älkää vavisko älkääkä peljätkö.” Onneksi on niin. Jumala on luvannut pitää huolen omistansa, tuli mitä tuli. Pelastuskalliolla on turvassa. Suomen peruskalliokin voi vavista ja järkkyä, mutta Jeesus-kallio ei vapise. ”Koska hän riippuu minussa kiinni, niin minä hänet pelastan; minä suojelen hänet, koska hän tuntee minun nimeni.” (Ps. 91:15)
Päädyin tänään katselemaan tv-lähetystä Helsingin tuomiokirkosta, jossa paikalla oli Suomen valtiovallan johtoa. Raamatunkohdat, jotka tilaisuudessa luettiin olivat hyvin puhuttelevia. Siellä oli mm. sana ”Älkää vavisko älkääkä peljätkö. Enkö minä aikoja sitten antanut sinulle kuulla ja sinulle ilmoittanut, ja te olette minun todistajani: Onko muuta Jumalaa kuin minä? Ei ole muuta pelastuskalliota, minä en ketään tunne.” (Jes. 44: 8) ja ”Hän on tehnyt koko ihmissuvun yhdestä ainoasta asumaan kaikkea maanpiiriä ja on säätänyt heille määrätyt ajat ja asumisen rajat, että he etsisivät Jumalaa, jos ehkä voisivat hapuilemalla hänet löytää – hänet, joka kuitenkaan ei ole kaukana yhdestäkään meistä. Koska me siis olemme Jumalan sukua, emme saa luulla että jumaluus on samankaltainen kuin kulta tai hopea tai kivi, sellainen kuin inhimillisen taiteen ja ajatuksen kuvailema. Noita tietämättömyyden aikoja Jumala on kärsinyt, mutta nyt hän tekee tiettäväksi, että kaikkien ihmisten kaikkialla on tehtävä parannus.” (Apt. 17:26-27,29-30)
Toivon ja rukoilen, että nämä sanat kuulleet ihmiset ottaisivat ne vakavasti. Kuinka helppo onkaan ajatella, että nämä sanat ovat osa uskonnollista liturgiaa ja työn puolesta pitää nyt raamatunkohdatkin kuunnella eikä ota Jumalan sanoja sydämessään yhtään vakavasti. Kuinka on helppo nojautua omaan ymmärrykseensä, tietoihinsa ja koulutukseensa, muihin voimiin ja liittoihin, kansainvälisiin yhteistyötahoihin. Ja kuitenkin Jumala sanoo että Hän on ainoa turva. Yksilöihmisen ja kansakunnan.
Jumala todella välittää kansakunnista. Heidän itsenäisyydestään – se on tosi ihmeellistä ja ehkä vaikea käsittääkin, ainakin näin nuoren ihmisen yksilökeskeisessä kulttuurissa. Ja että Jumala välittää siitä miten eri kansat suhtautuvat Häneen – miten kansan johtajat suhtautuvat Jumalaan. Onko heillä halu tehdä parannusta synneistään ja etsiä Jumalan tahtoa elämässään ja anoa Jumalalta viisautta päätöksiinsä vai hakevatko he apua muista tahoista. Tuossa mainitussa raamatunkohdassakin todettiin että Jumala on säätänyt heille (ihmisille, kansoille) määrätyt ajat ja asumisen rajat. Jumala on säätänyt. Ja kuinka usein Raamattu kertookaan kansoista, joiden maa-alue on pienentynyt tai kokonaan hävinnyt, kun kansa on unohtanut Jumalan ja luottanut muihin voimiin. Suomineidoltakin lähti käsi ja osa helmaa siksi että muistaisimme tämän, mutta se on tainnut jo pahasti taas unohtua. Ja toki meille nuorille aikuisille tämä tavallaan tuntuukin vähän kaukaiselta, vaikkei sitä oikeasti olekaan. Asia koskee Suomea ja kaikkia kansoja ihan yhtä lailla tänä päivänä. Vain Jumala on turvakallio – pelastuskallio – Jeesus on kallio.
Itsenäisyyspäivänä ristiliput nousevat kaikkialle. Jeesuksen risti on Suomen itsenäisyyden tunnus – se on ihmeellistä. Yksi Jumalan nimistä on JHVH-Nissi eli ”Hän on lippu”, ”Herra on minun lippuni” (2. Moos. 17:15). Vain Jumalaa seuraamalla, Jeesusta seuraamalla, voi löytää perille, turvaan elämässä. Lippu kulkee edellä ja sitä seuraamalla pääsee perille. Jeesuksen ristiä ja Hänen persoonaansa sydämessään etsimällä ja seuraamalla löytää turvakalliolle, Jumalan luo. Jeesus-nimi on lippu ja kallio.
En tiedä mitä Suomelle on tapahtumassa. Niin paljon on tullut varoittavaa profetian sanaa Jumalalta. Että tämä kansakunta on kääntynyt pois Jumalasta, eikä Hänestä piittaa, ei Hänen tahtoansa kysy, vaan muuttaa lakinsakin Jumalan sanan vastaisiksi, ei köyhistä, vanhuksista jne huolehdi, puhuu pahasti Israelista ja turvansa etsii kaikista mahdollista ihmistekoisista liittoumista, on myynyt itsenäisyyttänsä eikä kysy Jumalan neuvoa. Silloin ei todellakaan tiedä, kuinka kansan käy elleivät ihmiset tee parannusta ja käänny sydämessään Jeesuksen puoleen ja Jumalan puoleen, joka on Lippu.
Raamatunkohta alkoi sanoilla ”Älkää vavisko älkääkä peljätkö.” Onneksi on niin. Jumala on luvannut pitää huolen omistansa, tuli mitä tuli. Pelastuskalliolla on turvassa. Suomen peruskalliokin voi vavista ja järkkyä, mutta Jeesus-kallio ei vapise. ”Koska hän riippuu minussa kiinni, niin minä hänet pelastan; minä suojelen hänet, koska hän tuntee minun nimeni.” (Ps. 91:15)
lauantai 3. joulukuuta 2011
Tandoorikanaa
Pimeän ja hiljaisen illan ajanvietoksi voisikin lähteä nyt seikkailemaan ajatuksissaan jonnekin kauas, kuumaan ja eksoottiseen paikkaan. Jonnekin – vaikka Intiaan. Ja siksi nyt Intiaan, että tässä lähiaikoina menin mukaan tilaisuuksiin, joissa oli vierailemassa eräs intialainen uskova. Hän tietysti puhui Raamatusta ja rohkaisi suomalaisia uskovia monin tavoin, mutta toki kertoi myös Intiasta jotakin.
Intia on maana jotenkin niin kovin vaikeasti käsitettävä, ainakin minulle. En nyt väitä että olisin sitä yrittänytkään kauheasti käsittää, mutta moni asia menee niin täysin yli hilseen. Liki 1,2 miljardia ihmistä on jo aika paljon – yli 200 kertaa enemmän populaa kuin Suomessa, n. 17 % kaikista maailman ihmisistä. Virallisia kieliä on hindin ja englannin lisäksi 22 ja ties kuinka monta vielä niiden päälle. Että kun vaihtaa vähän paikkaa maan sisällä, niin paikallisestakin tulee heti ummikko ulkomaalainen. Sitten on aivan käsittämätöntä köyhyyttä ja aivan käsittämätöntä rikkautta. Ja aivan käsittämättömiä uskonnonharjoitustapoja.
Intialainen vieraamme halusi herätellä suomalaisia näkemään maailmaa vähän oman napansa ulkopuolelle ja mielestäni siinä kyllä onnistui. Hän näytti esimerkiksi niin jäätävän videon, etten sitä oikeasti nähnytkään, koska aika alkuvaiheessa jo pistin kädet silmille. Jotkut pystyivät katsomaan, toiset eivät. Videossa oli hindupappeja, jotka saadakseen pahoilta hengiltä lisää voimaa söivät ihmisten ruumiita. Itse käänsin katseeni siinä vaiheessa sivuun kun vainajan kättä alettiin leipäveitsellä pilkkomaan haukkapalaksi. Sitkeämmät sissit katsoivat aterioinnin loppuun. Tarkennuksena vielä, että ihmistä ei oltu tapettu tätä tarkoitusta varten, mutta näin vainajaa sitten käytettiin (eikä siis ollut mistään nälänhädästä kyse vaan kulttimenosta). Jossain kuvassa taas oli mies joka oli pitänyt kättään taukoamatta ylhäällä jotain 20 vuotta ja sen oli näköinenkin käsi. Jotkut puolestaan roikkuvat puussa koko elämänsä ja ihmiset tulevat heitä koskettelemaan saadakseen voimia. Jossain temppelissa asuu satoja tuhansia rottia, jossain käärmeitä. Lapsiakin voidaan uhrata jollekin jumalalle tai hengille (joita on miljoonia). Näitä käsittämättömiä kertomuksia riittäisi varmaan vaikka kuinka paljon.
Suomalaiselle voi olla vaikea käsittää henkivaltojen todellisuutta, mutta Intiassa sitä ongelmaa tuskin esiintyy, koska ne mellastavat siellä aivan vapaasti. Demoniset voimat ovat täyttä totta ja ne voivat myös tehdä ihmeitä. Normaalistihan ihminen kai saisi kauheita tauteja tai kuolisi syödessään ruumiita (eikä niitä edes grillattu). Tai ei pystyisi pitämään kättä ylhäällä 20 vuotta. Jne jne. Luulen myös ettei oikein auttaisi asiaa, vaikka Suomesta lähetettäisiin paikan päälle joku tomera ravitsemusterapeutti kertomaan että nyt on pojilla ruokavalio aikas pahasti pielessä tai fysioterapeutti kertomaan että tuolle kädelle tekisi hyvää kyllä keppijumppa. (Tosin voisihan näitäkin konsteja kokeilla.. :) )Mutta niin, silti kun puhutaan henkivalloista niin taistelu on silloin henkivalloissa eikä mikään muu voi auttaa kuin Pyhä Henki - Jumalan Henki, joka on siellä missä Jeesuksesta puhutaan, Raamattua opetetaan ja missä Häntä rukoillaan. Jeesus vapauttaa henkivaltojen kahleista. Näitä kertomuksia on paljon Raamatussa ja käytännössä näin tapahtuu.
Näissä tilaisuuksissa saimme myös kuulla ihmeellisiä Jumalan tekoja Intiassa. Kuinka Jeesus parantaa sairaita ja kuinka kuolleita tulee eläviksi. Ja kuinka köyhiä autetaan. Mutta toisaalta myös kuinka Jeesukseen uskovia vainotaan, laitetaan vankiloihin ja tapetaan. Ja kuinka äärimmäisessä köyhyydessä Suomen mittapuuhun verrattuna kaikki tapahtuu. Että kuinka koiratkin ovat täällä niin paljon paremmin ruokittuja kuin monet intialaiset lapset.
1,2 mrd ihmisen maasta ei voi antaa kuin täysin suppeita ja yksipuolisia kuvia. Toisaalta Intiasta tulee mieleen koomisesti englantia puhuvat huippuälykkäät tietokonevirtuoosit – toisaalta se äärimmäinen kurjuus että pelottaisi mennäkin sinne oman ajatusmaailman takia, että jos se köyhyys ahdistaisi kauheasti. On helpompi olla ja sulkea silmänsä siltä että tässä maailmassa on tällaistakin. Ja sitten kuitenkaan ei haluaisi sulkea silmiään ja sydäntään. Ja haluaisi mennä sinnekin.
Summa summarum, on ihana tietää että Jeesus rakastaa intialaisia ja evankeliumi menee siellä eteenpäin ja Suomessakin voi rukoilla näitä asioita ja auttaa paikallisten seurakuntien toimintaa siellä taloudellisesti täältäkin päin. Ei varmasti ainakaan raha mene hukkaan, kun eurolla kaiketi siellä perhe saa päivän ruuat tai jotain semmoista.
Niin, ja se on surullista että monet ovat täällä niin innoissaan näistä perinteisen intialaisen uskonnollisuuden opettajista, kuten esim. Ammasta ja ties kenestä, näitähän riittää. Wikipediassa lukee että Intian valtion motto on: Vain totuus voittaa. Se on kyllä hyvä motto. Ja vain totuus voittaa. Hän joka sanoo, Minä olen tie, totuus ja elämä. Jeesus voittaa Intiassakin. Hän on jo voittanut. Valo voittaa pimeyden. Mutta tarvitsemme täällä näköjään jo intialaisia kristittyjä opettamaan suomalaisia, kun täällä ollaan pallo hukassa näiden asioiden kanssa. Vaan kiitos Herralle, että on tällaisenkin uskonveljen saanut tavata. Heti on samalla aaltopituudella kun on uskon ja hengen yhteys. Ei haittaa vaikka toinen olisi mistä vinkuintiasta kotoisin.
P.S. En oikein tunne näitä intialaisia ruokia, mutta hyviä ovat ja kanaa syödään paljon. Tandoorikana on perinteisesti saviuunissa valmistettu kana, joka on maustettu jugurttiin sekoitetuilla mausteilla. Sitä voisi joskus kokeilla.
Intia on maana jotenkin niin kovin vaikeasti käsitettävä, ainakin minulle. En nyt väitä että olisin sitä yrittänytkään kauheasti käsittää, mutta moni asia menee niin täysin yli hilseen. Liki 1,2 miljardia ihmistä on jo aika paljon – yli 200 kertaa enemmän populaa kuin Suomessa, n. 17 % kaikista maailman ihmisistä. Virallisia kieliä on hindin ja englannin lisäksi 22 ja ties kuinka monta vielä niiden päälle. Että kun vaihtaa vähän paikkaa maan sisällä, niin paikallisestakin tulee heti ummikko ulkomaalainen. Sitten on aivan käsittämätöntä köyhyyttä ja aivan käsittämätöntä rikkautta. Ja aivan käsittämättömiä uskonnonharjoitustapoja.
Intialainen vieraamme halusi herätellä suomalaisia näkemään maailmaa vähän oman napansa ulkopuolelle ja mielestäni siinä kyllä onnistui. Hän näytti esimerkiksi niin jäätävän videon, etten sitä oikeasti nähnytkään, koska aika alkuvaiheessa jo pistin kädet silmille. Jotkut pystyivät katsomaan, toiset eivät. Videossa oli hindupappeja, jotka saadakseen pahoilta hengiltä lisää voimaa söivät ihmisten ruumiita. Itse käänsin katseeni siinä vaiheessa sivuun kun vainajan kättä alettiin leipäveitsellä pilkkomaan haukkapalaksi. Sitkeämmät sissit katsoivat aterioinnin loppuun. Tarkennuksena vielä, että ihmistä ei oltu tapettu tätä tarkoitusta varten, mutta näin vainajaa sitten käytettiin (eikä siis ollut mistään nälänhädästä kyse vaan kulttimenosta). Jossain kuvassa taas oli mies joka oli pitänyt kättään taukoamatta ylhäällä jotain 20 vuotta ja sen oli näköinenkin käsi. Jotkut puolestaan roikkuvat puussa koko elämänsä ja ihmiset tulevat heitä koskettelemaan saadakseen voimia. Jossain temppelissa asuu satoja tuhansia rottia, jossain käärmeitä. Lapsiakin voidaan uhrata jollekin jumalalle tai hengille (joita on miljoonia). Näitä käsittämättömiä kertomuksia riittäisi varmaan vaikka kuinka paljon.
Suomalaiselle voi olla vaikea käsittää henkivaltojen todellisuutta, mutta Intiassa sitä ongelmaa tuskin esiintyy, koska ne mellastavat siellä aivan vapaasti. Demoniset voimat ovat täyttä totta ja ne voivat myös tehdä ihmeitä. Normaalistihan ihminen kai saisi kauheita tauteja tai kuolisi syödessään ruumiita (eikä niitä edes grillattu). Tai ei pystyisi pitämään kättä ylhäällä 20 vuotta. Jne jne. Luulen myös ettei oikein auttaisi asiaa, vaikka Suomesta lähetettäisiin paikan päälle joku tomera ravitsemusterapeutti kertomaan että nyt on pojilla ruokavalio aikas pahasti pielessä tai fysioterapeutti kertomaan että tuolle kädelle tekisi hyvää kyllä keppijumppa. (Tosin voisihan näitäkin konsteja kokeilla.. :) )Mutta niin, silti kun puhutaan henkivalloista niin taistelu on silloin henkivalloissa eikä mikään muu voi auttaa kuin Pyhä Henki - Jumalan Henki, joka on siellä missä Jeesuksesta puhutaan, Raamattua opetetaan ja missä Häntä rukoillaan. Jeesus vapauttaa henkivaltojen kahleista. Näitä kertomuksia on paljon Raamatussa ja käytännössä näin tapahtuu.
Näissä tilaisuuksissa saimme myös kuulla ihmeellisiä Jumalan tekoja Intiassa. Kuinka Jeesus parantaa sairaita ja kuinka kuolleita tulee eläviksi. Ja kuinka köyhiä autetaan. Mutta toisaalta myös kuinka Jeesukseen uskovia vainotaan, laitetaan vankiloihin ja tapetaan. Ja kuinka äärimmäisessä köyhyydessä Suomen mittapuuhun verrattuna kaikki tapahtuu. Että kuinka koiratkin ovat täällä niin paljon paremmin ruokittuja kuin monet intialaiset lapset.
1,2 mrd ihmisen maasta ei voi antaa kuin täysin suppeita ja yksipuolisia kuvia. Toisaalta Intiasta tulee mieleen koomisesti englantia puhuvat huippuälykkäät tietokonevirtuoosit – toisaalta se äärimmäinen kurjuus että pelottaisi mennäkin sinne oman ajatusmaailman takia, että jos se köyhyys ahdistaisi kauheasti. On helpompi olla ja sulkea silmänsä siltä että tässä maailmassa on tällaistakin. Ja sitten kuitenkaan ei haluaisi sulkea silmiään ja sydäntään. Ja haluaisi mennä sinnekin.
Summa summarum, on ihana tietää että Jeesus rakastaa intialaisia ja evankeliumi menee siellä eteenpäin ja Suomessakin voi rukoilla näitä asioita ja auttaa paikallisten seurakuntien toimintaa siellä taloudellisesti täältäkin päin. Ei varmasti ainakaan raha mene hukkaan, kun eurolla kaiketi siellä perhe saa päivän ruuat tai jotain semmoista.
Niin, ja se on surullista että monet ovat täällä niin innoissaan näistä perinteisen intialaisen uskonnollisuuden opettajista, kuten esim. Ammasta ja ties kenestä, näitähän riittää. Wikipediassa lukee että Intian valtion motto on: Vain totuus voittaa. Se on kyllä hyvä motto. Ja vain totuus voittaa. Hän joka sanoo, Minä olen tie, totuus ja elämä. Jeesus voittaa Intiassakin. Hän on jo voittanut. Valo voittaa pimeyden. Mutta tarvitsemme täällä näköjään jo intialaisia kristittyjä opettamaan suomalaisia, kun täällä ollaan pallo hukassa näiden asioiden kanssa. Vaan kiitos Herralle, että on tällaisenkin uskonveljen saanut tavata. Heti on samalla aaltopituudella kun on uskon ja hengen yhteys. Ei haittaa vaikka toinen olisi mistä vinkuintiasta kotoisin.
P.S. En oikein tunne näitä intialaisia ruokia, mutta hyviä ovat ja kanaa syödään paljon. Tandoorikana on perinteisesti saviuunissa valmistettu kana, joka on maustettu jugurttiin sekoitetuilla mausteilla. Sitä voisi joskus kokeilla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)