Mitä voi sanoa, kun ei ole mitään sanottavaa? Ja kuitenkin niin paljon sydämen tuskaa. Tänään olen taas niin hajalla kuin voi olla, sydämen kipu on hillitön, hylätyksi tulemisen tunne valtava musta aukko, johon vajoaa ja joka nostaa esiin vain äärimmäisen häpeän omasta itsestä. Minä luulin rakastavani, mutta hän meni toisen luo, minä kaipasin, mutta jäin yksin. Syytän itseäni hulluudesta. Kuinka saatoin olla niin tyhmä. Mutta kun olin vain. Ja olen vain. Ja niin minut murskattiin. Jälleen kerran. En käsitä miten tästä voi nousta. Kaipaan niin paljon lohdutusta. Kaipaan niin paljon lohdutusta.
Se oli sitten semmoinen vuosi tämä 2011. Semmoinen etten oikein kovasti uskalla ensi vuotta odottaa. Toisaalta oli itsellä hyviä asioita: Vihdoinkin saatoin jättää taakseni yhden vaiheen ja irtisanoutua työpaikastani, joka oli niin stressaava minulle. Ja sain uuden asunnon ja sellaisen elämän, että on tavallaan vähän helpompaa nyt, kalenteri on hyvin väljä. Mutta sitten kun tämä puoli oli pikkuisen kunnossa, niin päälle hyökkäsikin aivan käsittämätön sydänsurutuska, joka vei sellaisiin syövereihin, etten kyllä työelämässä olisi näissä tilanteessa pystynytkään olemaan. Tuska toi esiin monta muutakin vanhaa tuskaa. On pitänyt pyöritellä niin kaikenlaista, uudempia ja hyvin vanhoja asioita ja on saanut kokea syntisyytensä. Rakkaudettomuutensa. Tyhjyytensä. Kipunsa. Niin kuin tänäänkin.
”Jumalalla on sinulle parempaa varattuna”, ne sanoo. ”Ei se sitten ollut sinulle tarkoitettu”, ne sanoo ja heittävät happoa lisää syvään haavaan. Joku osa jossain syvällä ehkä uskookin sen, mutta kipu ei. Itkettää vain. Huutaa vain tuskaa. Haluaisi oksentaa pahan olon pois. Haluaisi puhdistua tästä kaikesta saastasta mitä sisällä on. Ja sitten taas joku osa mielestä tarttuu helppoon ajatukseen – jos sittenkin ne kaikki ovat väärässä. Jos sittenkin on oikein se, mitä olin useamman vuoden jo haaveillut. Faktat puhuvat liiankin kirkkaasti toista, mutta niitä ei halua ottaa vastaan - en meinaa vieläkään kestää totuutta. Pahinta on melkein syyllisyys – itsensä ruoskiminen – kuinka minä saatoin luulla niin? Voisipa olla itsellensä lempeä. Voisipa olla.
Kateus, katkeruus, kiittämättömyys. Olen niiden syövereissä. Ne ovat sydämeni kietoneet ja myrkkyänsä levittävät. Kunpa voisi puhdistua, kunpa voisi puhdistua. Haluan sukeltaa kokonaan Jeesuksen verilähteeseen, jossa näistä pestään pois. Miksi pitää olla niin ylpeä, ettei voi tuskiansa näyttää? Miksi pitää pelätä sitä, että kipua väheksytään. ”Eihän tuo nyt mitään, mitä sinä tuollaista itket, onhan maailmassa paljon pahempiakin asioita.” Mutta kun tämä hajotti minut.
”Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää”, sanoo Paavali Raamatussa. Hän oli käynyt tyhjennysharjoitukset läpi. Saanut nähdä Hengen valon omaan sisimpään. Ja todennut sen olevan täysin musta, ei mitään hyvää ole ihmisessä itsessään. Ei mitään. Jokainen hyvältä kuulostava juttu sisältää kyseenalaisen motiivin, kun Jumalan valo sydämen paljastaa. Halusinko puhua ihmisille Jumalasta, jotta he voisivat pelastua ja kasvaa uskossa? Ei, halusinkin huomiota, arvonantoa ja kiitosta. Halusinko jakaa vilpittömästi Jumalan sanaa? Ei, halusin olla oikeassa ja näyttää kuinka paljon tiedän. Halusinko todistaa Jeesuksesta niille, jotka eivät häntä tunne? En, vaan vaikenin, koska halusin enemmän arvonantoa enkä uskaltanut leimautua. Häpesin. Rakastinko Jumalaa ja lähimmäisiä? En todellakaan, minun asiani oli se tärkein – ei muiden asiat – ei Jumalankaan. Minä minä minä. Ja tuska, kipu ja itku.
Ja sitten, kaiken tämän keskellä, päässäni on koko päivän soinut yksi laulu. Se alkoi aamulla ennen kuin tuskan aiheuttanut keskustelu oli vielä kävellyt eteeni, ja jatkuu edelleen eli Juha Tapion ”Tästä kaikesta”. Tästä kaikesta voin Jumalaa ylistää. Hänen tiensä on parempi kuin minun. Mutta silti saa itkeä. Minun täytyy nyt itkeä. Enää ei voi pidättää. Kunpa kaikki sydämen jäät sulaisivat ja menisivät itkujen virtoina pois. Toivottavasti saadaan kasvaa Jumalan sydämen ja Jeesuksen tuntemisessa vuonna 2012. Jumala auta minua! Jeesus auta minua! Auta kaikki muitakin tuskissaan!
Juha Tapio - Tästä kaikesta
Aina en voi tietää
kun kulkua teen
Minne tieni vie tää
mut silti mä meen
Luotan lupaukseen
vielä tää kirkastuu
ja alkaa uus
Mut joskus matka painaa
kun kauas nää en
levottomuus hiipii
etsiytyy sydämeen
mut levottomuudessa
mieli levollisin saa hengittää ilmaa
Tästä kaikesta mä Sinua voin ylistää
oot kaikki, se riittää
ja kaikki mikä painaa, se pois pyyhitään
teit kaiken, se riittää
Tällä kalliolla, siihen juurtuen
haluni on olla, pois päästä ei
Tältä alustalta, vaikka myrskyt riepottaa,
ei voi irrottaa
Tästä kaikesta mä Sinua voin ylistää
oot kaikki, se riittää
ja kaikki mikä painaa, se pois pyyhitään
teit kaiken, se riittää
Tästä kaikesta mä Sinua voin ylistää
oot kaikki, se riittää
ja kaikki mikä painaa, se pois pyyhitään
teit kaiken, se riittää
Teit kaiken, se riittää
Teit kaiken, se riittää
Teit kaiken, se riittää
