Saturday Night Cleaner

Tasan vuosi sitten tänään olin viimeisen työpäiväni ex-työpaikassani. On sitten vuosi vierähtänyt ilman palkkatyörutiinia. Eikä yhtään ole tullut sellaista oloa, että haluaisi sillä lailla samanlaisesti työelämään takaisin. Päivät kuluvat kyllä näinkin. Tietysti jotain uuttakin odottaa, muttei oikein edes tiedä että mitä. Tämä nykyinenkin tuntuu kovin hyvältä. Joskus jopa huomaan ajattelevani, ettei minulta puutu nyt mitään. Juuri tässä hetkessä juuri tämä on hyvä. Näillä voimavaroilla juuri tämä tilanne on hyvä. Tuntuu ihmeelliseltä, että tulee tällaisia kiitollisuuden hetkiä. En ole aiemmin elämässäni oikein kiitollinen osannut koskaan olla. Siksi sellainen ajatus tuntuu uudelta ja ihmeelliseltä. Mikään ulkoinen ei ole muuttunut, mutta jostain on noussut silti kiitollisuuden ajatus. Ajoittainen, mutta kuitenkin.


Olen asunut tässä asunnossa pian 8 kk. Ja tämä asunnon sisustus ja järjestely on edelleen kesken. On tiettyjä asioita, joita vain en ole saanut aikaiseksi. Peili on kiinnittämättä seinään, kun en ole jaksanut hommata ketään poramiestä paikalle. Toisesta huoneesta puuttuvat taulut seinältä, kun en ole vain saanut aikaiseksi. Tarkoitus oli kehystää joitain valokuvia tauluiksi, mutta se ei ole edennyt. Ja sitten kaapeissa on edelleen tavaraa, jotka muutossa vain survoin niihin tarkoituksena järjestellä kaapit myöhemmin, mutta se päivä ei ole vieläkään tullut. Jonkun verran olen kyllä järjestänyt, mutta pari hyllyä on vielä kirjakaaosta.

Mielessäni olen verrannut tätä kaappien sisällön järjestelyä oman mielen asioiden järjestelyyn ja siivoamiseen. Niin kuin tavarat ovat kaapinovien takana muilta piilossa, samoin ovat ajatuksetkin omassa päässä muilta piilossa. Siivoamiseen ryhtyy oikeastaan vain sitten, kun joku asia pakottaa siihen – paikat pursuavat yli ja elämä käy hankalaksi. Joulukuun lopussa järjestelin uudelleen laatikoston, joka minun on ollut tarkoitus järjestellä vähintään viimeiset 10 vuotta, mutta sitä päivää ei vain tullut ennen kuin oli pakko. Hommasin itselleni nimittäin uuden kirjoituspöydän ja siinä yhteydessä laatikostotilani väheni aika paljon ja jouduin vihdoinkin aloittamaan uudelleen järjestelyn. Lopulta sitten tuli yksi laatikosto siivottua.

Siivoamisen yksi hankaluus on tietysti se, että joutuu käymään kaikki tavarat läpi ja valikoimaan mitä heittää/antaa pois ja mitä jättää. Kaikkiin liittyy jotain muistoja ja montaa asiaa voi kuvitella tarvitsevansa jatkossa. Siinä se aika sitten meneekin. Samoin kun käy läpi mielen kaapistoja eteen tulee paljon vanhoja asioita, kipeitä ja hyviä. Huonoista muistoista pitäisi päästä eroon, mutta joskus ajatukset ovat niin takertuneita toisiinsa, että on suorastaan mahdoton heittää jotain ajatusta noin vain pois. Joutuu selvittelemään vyyhtejä hyvin pitkään, että saa ikävän muiston irralleen hyvästä muistosta. Läheisiin ihmissuhteisiinhan nämä usein liittyvät. Esimerkiksi oma vanhempi on voinut aiheuttaa kipeitä muistoja, jotka aiheuttavat oireita edelleen. Kuitenkin kipeä muisto on kiinni ajatuksissa vanhempaan joka on kuitenkin tärkeä ja rakas ihminen. Voi olla pitkä selvittely työ siinä, että saa kipeän muiston ja saman ihmisen tärkeyden tavallaan irti toisistaan. Ei kukaan voi heittää vanhempiaan ”roskiin” heittämättä samalla itseään ”roskiin”. Roskiin pitäisi heittää vain satuttanut muisto anteeksiantamisen kautta. Mutta tosiaan näiden asioiden erottaminen toisistaan voi viedä aikaa ja energiaa. Ja kun tietää että kaapissa on kaaos, helpommin jättää siivouksen edes aloittamatta. Eikä siihen oikein joka elämäntilanteessa pystykään. Kyllä suuremmat siivoukset tarvitsevat kunnolla aikaa ja rauhaa siihen.

Olen kiitollinen Jumalalle, että hän on antanut voimia ja apuja kaikenlaiseen asioiden selvittelyyn. Oikeastaan ajattelen, että Jumalan Pyhä Henki on se joka siivouksen varsinaisesti tekeekin. Ainakin Raamatun neuvot ja asiat ovat kovasti auttaneet tässä asiassa. Että yhtään edes tietää millaiseen suuntaan pitäisi olla menossa. Jos Raamattu ei puhuisi anteeksiantamattomuudesta, kateudesta ja katkeruudesta huonoina asioina, kuinka edes tietäisin että näistä tulisi pyrkiä eroon ja että esim. juuri ne aiheuttavat minulle kipua. Pitkään olin täysin sokea näille asioille ja ajattelin että ne vain kuuluvat mieleni kaappeihin muistojen joukkoon, joita kuuluu säilyttää ja säilyttää.

Kaikenlaisia asioita ja muistoja tuli laatikostoa siivotessa vastaan. Hyviäkin juttuja, mitkä oli oikeastaan unohtanut. Muistiin palasi matkoja ja ihmisiä vuosien takaa. Että on ollut paljon hyviä hetkiä. Kaiken mielen likaisuuden seastakin löytyy sitten lopulta kiitollisuus. Pinttyneen lian ja pölykasojen alta.

Siivoukset ovat edelleen pahasti kesken. Ja tietysti joku keskeneräisyys jää aina – aina tulee uutta pölyä. Mutta haluaisin kyllä vielä saada kaappini järjestykseen ja ajatusmaailmanikin siihen kuntoon, ettei sitä tarvitse hävetä kuin kaappien kaaosta konsanaan. Että voisi kevyin mielin mennä eteenpäin ilman vanhojen asioiden painolasteja. Siivoukset siis jatkukoot. Ja josko vaikka jo tänään yrittäisi taas pitkästä aikaa kokeilla yhden hyllyn järjestelyä. Saa nähdä kuinka käy. En lupaa kyllä mitään..

”teidän tulee panna pois vanha ihmisenne, jonka mukaan te ennen vaelsitte ja joka turmelee itsensä petollisia himoja seuraten, ja uudistua mielenne hengeltä ja pukea päällenne uusi ihminen, joka Jumalan mukaan on luotu totuuden vanhurskauteen ja pyhyyteen.” (Ef. 4:22-24)

Chick lit

Eilen törmäsin maakuntalehden kulttuurisivuilla itselleni uuteen termiin: Chick lit,(lit = lyhenne sanasta literature). Termi on oikeastaan mahdoton kunnolla suoraan kääntää. Chick litillä tarkoitetaan kirjallisuuden lajia, jossa päähenkilönä on 20-40 –vuotias fiktiivinen citysinkkunainen elämänsä pyörteissä ja kirjallisuus on kevyttä ja viihteellistä. ”Tipukirjallisuus” suorana suomennoksena on perin huono, mutta kuitenkin suuntaa antava. Sinkkukirjallisuus voisi olla vähän parempi nimi.


Chick lit –terminä jäi kuitenkin pyörimään ajatuksiin, huumorimielessä siis. Ajattelin että kyllähän tämä Muna vai kanakin on oikeastaan chick lit –tyyliä. Kolmikymppinen citysinkku tosiaan. Cityn väkiluku on 13 555. Viihteellisyyttä joskus enemmän ja joskus ei ollenkaan.

Huomasin joskus ajattelevani, että tämmöisen nettipäiväkirjan pitäminen on minulle oikeastaan valtavan luontevaa. Tajusin kuin uudelleen, että onhan minulla päiväkirjoista paljon pidempikin historia, kuin mitä tässä blogissa on ollut. Päiväkirjat ovat oikeastaan olleet tietynlainen ”henkireikä” liki koko elämäni. Ensimmäiset päiväkirjamerkinnät ihastukseni kohteista kirjoittelin 10-vuotiaan. Se päiväkirja, niin kuin muutkin sen jälkeiset, ovat kyllä edelleen tallessa. 12-vuotiaana aloin kirjoittaa päiväkirjaa joka päivä ja sitä jatkui keskeytyksettä 29-vuotiaaksi asti. Silloin ajattelin, että ei tämä päivittäisten asioiden ja tunteiden kirjoittaminen nyt kuitenkaan taida enää palvella itseäni eikä Jumalaa eikä ketään muutakaan ja lopetin päivittäisen kirjoittelun siirtyen vain hyvin satunnaisiin kirjallisiin tunnepurkauksiin. Mutta sitten 31-vuotiaana alkoikin tämä blogi. Paljon myöhemmin siis vasta itsekin tajusin, että onhan tässä ”kirjoitusuralla” ollut paljon pidempi kaari kuin vain blogin aloittamisesta lähtien. Ja oikeastaan inspiraationi tässä oli lapsuudessa oma äitini, joka piti ja pitää edelleen päivittäisistä tapahtumistaan päiväkirjaa.

Kirjoittaminen on siis ollut ”henkireikäni”. Minun on aina ollut hyvin vaikea ilmaista tunteitani ja mielipiteitäni suullisesti. Viime vuosina olen paljon pohtinut näitä syitä ja mielestäni hiukan vapautunutkin näissä asioissa. Tuntuu helpommalle. Mutta totta on, että kirjoittaminen on aina ollut paljon helpompaa. Silloin eivät ole ne pelot päällä, jotka edelleen enemmän tai vähemmän vaivaavat suullista ilmaisuani. Lapsena tai nuorena tein myös erittäin huonon päätöksen, jota tuntuu olevan vaikea purkaa, kun sen kanssa on elänyt niin pitkään. Päätin jossain vaiheessa, että en halua valittaa omista asioistani muille ihmisille ja siten tuoda raskautta heidän elämäänsä. Päätöksen seuraus oli tietysti raskaiden asioiden pakkautuminen minuun itseeni, koska en pystynyt purkamaan niitä. Vaikka nyt tiedän tarvitsevani muita ja kuulluksi tulemista, tietty hiljaiseksi omista asioistaan orientoiminen tekee hallaa edelleen. Siis että on vain vaikea puhua, vaikka haluaisikin. Psykoterapeutti sanoo minulle että puhu puhu puhu puhu. Ja silti on semmoinen olo että emmä nyt oikein voi ja kelle minä muka puhuisin. Joku tukko on edelleen suussa, mutta tosiaan onhan tässä asiassa eteenpäinkin menty.

Mutta onneksi sitten on ollut ja on edelleenkin kirjoittaminen ja sen suoma mahdollisuus siirtää ajatuksia ulos itsestään. Jotakin siinäkin tapahtuu. Ja kyllä sitten nautin välillä toistenkin kirjoituksista. Viimeksi lukemani kirja on Tommy Hellstenin ”Kolme matkamiestä”. Se oli ihan mielenkiintoisella tyylillä rakennettu kirja. Tavallaan hyvin helppo ja kuitenkin moniulotteinen. Kirja koostui kirjeistä, joita kaksi maailmanympärimatkalla olevaan suomalaista miestä kirjoittelivat reissun päältä Tommy Hellstenille ja sitten Tommy Hellstenin viesteistä heille. Pidin kirjasta varmasti siksi että siinä oltiin yhtä aikaa kahdella matkalla: maailmaa kiertämässä ja ihmisen sisäisellä matkalla. Viesteissä oltiin yhtä aikaa mielenkiintoisissa paikoissa maailman eri kolkissa ja oman elämän aitojen rehellisten tunteiden ja kipujen äärellä. Ja vielä kirje-tyylillä, ihmiseltä ihmiselle. Ihmekö sitten että se vetosi minuun ja omiin haaveisiin sekä kaukaisista maista ja kulttuureista että avoimesta omana itsenä olemisesta.

Mitä sitten vielä voisi todeta chick lit –kirjallisuudesta tai kirjoittamisesta? No eipä yhtään mitään. Tässä oli tämän päivän annos :)

Tyhjiö

Sain tulla uskoon huhtikuussa vuonna 2000. Vuosi sitä ennen, huhtikuussa 1999 koin erityisen synkkiä hetkiä mieleni maailmassa. Muistan, kuinka ajattelin, että elämässä ei ole mitään tarkoitusta. Ei minun elämässäni eikä kenenkään muunkaan. Että täällä sitä vain ollaan ja puuhastellaan jotain, kärsitään monista asioista ja sitten kuollaan pois. Että tämä eläminen on aivan järjetöntä toimintaa – miksi ylipäätään elää ollenkaan, kun lopputulos on kuitenkin kuolema. Olin viikkoja tyhjyyden partaalla. Ahdistavat ajatukset loppuivat silloin toukokuussa, kun menin uuteen kesätyöpaikkaan, jossa jännitin kaikkea niin paljon, etten ehtinyt miettiä enää tällaisia. Sen kesän jälkeen menin vaihto-oppilaaksi Englantiin, ja niillä reissuilla sitten halusin lopulta tutustua Jeesukseenkin. Ja sen jälkeen ei ole tarvinnut ajatella, että tämän elämän jälkeen ei olisi mitään. Kiitos Jumalalle siitä.


Nyt en ajattele, että tämä elämä olisi merkityksetöntä. En ajattele, että kukaan olisi täällä turhaan. Niin, paitsi sitten välillä kuitenkin ajattelen, että minä olen täällä turhaan. Tässä viime aikoina olen kokenut taas aivan uudenlaista tyhjyyden tunnetta. Ei tosiaan samanlaista kuin v. 1999, mutta jotakin tyhjyyttä kuitenkin. Enkä kunnolla taas tiedä että miksi. Mutta jotenkin ajattelisin sen liittyvän siihen, että elämäntehtäväni on ihan kadoksissa. Tuntuu että haahuilen vain. Minun on ihan suhteellisen hyvä olla, välillä parempi, välillä huonompi. Mutta jotenkin on tyhjä. Oma paikka maailmassa on edelleen jotenkin kateissa. Kun ei ole sellaista juttua mitä tekisi ja mistä pitäisi. Juttua mikä tuntuisi omalta. Tekemistä mikä ei tuntuisi pakolta vaan kiitosaiheelta. Että saa tehdä. Ajattelen että tyhjyyden tunne liittyy tähän. Ja toki se voi liittyä myös ihmissuhdeasioihin. Tai johonkin vielä syvempään. En tiedä.

Mutta silti jotenkin uskallan toivoakin tässä tyhjyydessä. Uskallan ajatella, että tyhjyys on hyvä asia. Ajattelen, että Jumala voi tyhjentää, jotta sitten hän voisi täyttää myös jollain uudella. Toki vain olo on nyt tyhjä, kun ei ole vielä mitään täyttöä. Eikä edes tiedä mitä se voisi olla. Mutta kuitenkin tyhjä astia voidaan myös täyttää. Niillä asioilla millä Jumala sitten haluaakin sen täyttää. Ja sitten on totta: ”minun maljani on ylitsevuotavainen”.

Haluaisin oppia luottamaan ja kiittämään, joka hetkessä. Tämä hetki on hyvä. ”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.” Tämä hiljaisuus ja lepo ja tyhjyys ovat tarpeen, jotta voisin uudella lailla iloita Jumalassa. ”Viheriäisille niityille hän vie minut lepäämään, virvoittavien vetten tykö hän minut johdattaa.” Näin saan uskoa, vaikken sitä vielä näekään. ”Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani; sinun vitsasi ja sauvasi minua lohduttavat.” Ja vaikka en tiedä mitä tehdä ja minne mennä, olen silti turvassa ja oikeassa suunnassa. ”Hän ohjaa minua oikealle tielle nimensä tähden.” Vielä minä saan oppia käsittämään Herran hyvyyttä. ”Sula hyvyys ja laupeus seuraavat minua kaiken elinaikani; ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti.” (lainaukset Ps.23)

Ps. 88

Ei ole nyt kovasti omia sanoja sanottavaksi. Syvyyden kuilu luonnehtii olotilaa jotenkin parhaiten. Psalmin 88 kirjoittajakin kertoo olleensa siellä. Hän kuvatkoon tuntemuksiamme. (En osannut päättää laitanko 1933 vai 1992 suomennoksella niin laitan molemmat: )


”Herra, minun pelastukseni Jumala, päivin ja öin minä huudan sinun edessäsi. Salli minun rukoukseni tulla kasvojesi eteen, kallista korvasi minun huutoni puoleen. Sillä minun sieluni on kärsimyksistä kylläinen ja minun elämäni on lähellä tuonelaa. Minut luetaan halutaan menevien joukkoon, minä olen kuin mies, jolta voima on poissa. Minä olen jätetty kuolleitten joukkoon, olen kuin kaatuneet, jotka haudassa makaavat ja joita sinä et enää muista ja jotka ovat sinun kädestäsi erotetut. Sinä olet laskenut minut syvimpään hautaan, pimeyteen, syviin kuiluihin. Sinun vihasi painaa minua, ja kaikki kuohusi sinä vyörytät minun ylitseni. Sela. Sinä olet karkoittanut tuttavani minusta kauas, olet tehnyt minut heille inhoksi; minä olen suljettu sisään enkä pääse ulos. Minun kasvoni ovat kuihtuneet kurjuudesta. Joka päivä minä huudan sinua, Herra, ojennan käteni sinun puoleesi. Teetkö sinä ihmeitä kuolleille, tai nousevatko haamut sinua kiittämään? Sela. Kerrotaanko haudassa sinun armostasi, manalassa sinun uskollisuudestasi? Tunnetaanko sinun ihmeitäsi pimeydessä ja sinun vanhurskauttasi unhotuksen maassa? Mutta minä huudan avukseni sinua, Herra, ja minun rukoukseni tulee varhain sinun eteesi. Miksi, Herra, hylkäät minun sieluni, miksi peität kasvosi minulta? Minä olen kurja ja lähellä kuolemaa hamasta nuoruudestani, minä kärsin sinun kauhujasi, olen neuvoton. Sinun vihasi vyöryy minun ylitseni, sinun hirmusi hukuttavat minut. Ne saartavat minua kaiken päivää kuin vedet, ne kaikki yhdessä piirittävät minua. Ystävät ja toverit sinä olet karkoittanut minusta kauas, pimeys on minun ainoa tuttavani.” (Ps. 88, 1933)

”Herra, Jumalani, pelastajani, päivällä minä huudan sinua avuksi, yölläkin käännyn sinun puoleesi. Nouskoon rukoukseni sinun kasvojesi eteen, kallista korvasi minun huutoni puoleen! Paljon, ylen määrin olen kärsinyt, olen tuonelan kynnyksellä. Toistenkin mielestä olen valmis hautaan. Minä olen kuin voimansa menettänyt soturi, olen jäänyt yksin, kuin olisin jo kuollut. Minä virun kuin kaatuneet haudoissaan -- nuo, joita sinä et enää muista, joita kätesi ei auta. Sinä olet syössyt minut syvyyksien perille, pimeään, pohjattomaan kuiluun. Sinun vihasi on raskaana ylläni, sinun aaltosi vyöryvät pääni päällä. (sela) Sinä olet karkottanut ystävät luotani, niin kammottavaksi olet minut tehnyt. Olen kuin vanki, en pääse vapaaksi. Ahdingossani minä itken silmäni kuiviin, kaiken päivää huudan sinua, Herra, ja ojennan käsiäni sinua kohti. Ethän sinä kuolleille tee ihmeitä, eivät varjot nouse sinua ylistämään. (sela) Ei haudassa kerrota, että sinä armahdat, ei kadotuksessa, että olet uskollinen! Tunnetaanko pimeydessä ihmeitäsi, puhutaanko hyvyydestäsi unohduksen maassa? Mutta minä huudan sinua, Herra, heti aamulla nousevat rukoukseni eteesi. Herra, miksi olet hylännyt minut, miksi kätket minulta kasvosi? Nuoruudesta saakka on osani ollut kova ja kuolema on uhannut elämääni. Näännyksiin asti olen kantanut hirveää kuormaa, jonka olet minulle pannut. Sinun vihasi on kulkenut ylitseni, kauhut musertavat minut. Kaiken päivää ne saartavat minua kuin vedet, ne piirittävät minua joka puolelta. Kaikki ystäväni sinä olet karkottanut, nyt on seuranani vain pimeys." (Ps. 88, 1992)

Kanapizza

Haluan kirjoittaa nyt jo pian uudestaan, ettei tuo edellinen kirjoitus jää päällimmäiseksi kovin pitkäksi aikaa ja ettei kenenkään tarvitse miettiä, että olenko edelleen aivan kauheissa ahdistuksissa ja tuskissa. En enää ole. Herra on hoitanut minua ja on paljon parempi olo, ihan normi fiilis. Olen saanut itkeä tuskaani pois ja saanut lohduttavia ja rohkaisevia sanoja. Olen jo ihan kiitollinenkin tapahtuneesta. Tiedän, että se on minun parhaakseni. Olen saanut kokea jotain vapauden tunnettakin, kun itse asiassa useamman vuoden taakkana ollut asia on otettu pois. Kuormani on keventynyt. Murheita on vähemmän. Yksi minua sitoneista asioista on hellittänyt otteensa. Ei turhaan antanut Jumala minulle tuskan keskellä laulun sanoja ”vielä tää kirkastuu, ja alkaa uus.” Toisen mielessä soineen laulun sanoja ovat ”Hiljaa lähtee sydämeltä taakka. Itkut itkeä saa loppuun saakka. Sisään tulvii uusi kirkas vesi, vihdoinkin on vapaa sydämesi.” Aivan kuin olisi saanut kokea vähän jotain tuollaista uutta sydämen vapautta.


Jälkeenpäin on melkein huvittanut sekin, että tähänkin tapaukseen liittyivät omalta osaltaan kanat. Kanablogin hengessä näytän aina kulkevat :) . Olin nimittäin ollut juuri kaupassa ostamassa pizzatarvikkeita, kun ajattelin tekeväni broileripizzaa uuden vuoden aatoksi. Niin sitten tällä reissulla törmäänkin keskusteluun, jossa käy ilmi, että henkilö, johon olin ollut useamman vuoden ihastunut ja suuresti koko pienellä sydämelläni toivonut, että siitä vielä joskus seurustelusuhdekin kehittyisi, niin rakastaakin toista ihmistä. Ja siinä minä sitten olen ja heilutan kauppakassia, jossa on kuollutta kanaa. Ja niin siinä sitten olikin keskustelun lopuksi kaksi kuollutta kanaa. Minä ja se toinen siellä pakkauksessa fileesuikaleina.

Romahdus oli sitä lajia, että sinä uutenavuotena ei syöty pizzaa eikä paljon muutakaan kun ruokahalu katosi kokonaan. Onneksi illalla oli hengellinen uuden vuoden tilaisuus. Astuessani sisään siellä puhuttiin juuri uusista aluista. Niistä mahdollisuuksista, joita uudet alut antavat. Se sana iskeytyi tilanteessa sisälle lujasti. Tilaisuudessa oli myös tuttuja, joiden kanssa sain itkeä ja joilta sain lohdutusta. Tuntui hyvältä, ettei tarvinnut tuona päivänä olla yksin. Herran aikataulut olivat taas niin kohdallaan.

Vaikeimpia asioita ihmisen oppia uskovan elämässä lienee se, että Jumala ”murtaa lihan”, lihan eli ihmisen oman tahdon suhteessa Jumalaan. (Raamatun "liha"-sanaa on vähän vaikea lyhyesti selittää, jokaisen ihmisen syntistä olemusta sillä tarkoitetaan, joku voisi varmaan selittää paremminkin.) Jumala näyttää monien vaikeiden olosuhteiden kautta, ettei ihmisessä itsessään ole mitään hyvää ja että Hänen tiensä on parhain ja se, jota tulee kulkea eikä se mitä itse haluaisi. Että Jumala antaa ja että Hän myös ottaa monia asioita pois elämästä. Sellaisia, jotka vaikuttaisivat itsestä erittäin hyviltä asioilta. Sellaisia että todella tekee kipeää, kun tällaista jotakin ihmisen omalle mielelle vastakkaista tapahtuu. Ja sitten kuitenkin, että sekin kaikki on parhaaksi. Se on pitkän oppimäärän koulu Jumalan tuntemisen ihmeellisessä maailmassa.

Raamattu sanoo ”Poikani, älä pidä halpana herran kuritusta, äläkä menetä toivoasi, kun hän sinua nuhtelee; sillä jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa; ja hän ruoskii jokaista lasta, jonka hän ottaa huomaansa. Mikään kuritus ei tosin sillä kertaa näytä olevan iloksi, vaan murheeksi, mutta jälkeenpäin se antaa vanhurskauden rauhanhedelmän niille, jotka sen kautta ovat harjoitetut.” (Hepr. 11:5-6, 11). Toinen mieleen tuleva kohta on 1. Piet. 5:6: ”Nöyrtykää siis Jumalan väkevän käden alle, että hän ajallansa teidät korottaisi”. Lisäksi mieleen tulee myös Jeesuksen kertomus viinipuusta, jonka oksat karsitaan, jotta ne tuottaisivat runsaamman hedelmän (Joh. 15). Niin ei sitten ole lopulta muuta elämää antavaa vaihtoehtoa, kuin kiittää Jumalaa joka asiasta. Koska kaikki on kuitenkin niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat (Room. 8:28). Toinen vaihtoehto on sitten katkeruuden tie, joka sekin on itselle kovin tuttu, mutta jolta kuitenkin haluaisi päästä kokonaan pois.

Tänään tein sitten pizzaa siitä kuolleesta kanasta. Ja hyväähän siitä tuli ja siitä riitti monelle. Jos se fileesuikalebroileri olisi ollut elossa, sitä ei olisi voinut käyttää pizzassa, vaan se olisi elänyt omaa elämäänsä. Jostain tällaisesta ajattelen olevan kyse näissä Jumalan valtakunnan asioissakin. Jos ihmisen liha eli syntiinlangennut mieli ei ole kuollut itselleen, Jumala ei voi käyttää sitä omiin hyviin ja herkullisiin tarkoituksiinsa, vaan ihminen kotkottelee elämässä enemmän tai vähemmän omissa motiiveissaan. Kun Jumala on murtanut, on Hänellä mahdollisuuksia myös muuhun. Siihen mikä on Hänen ajatuksiensa mukaista ja kantaa Hengen hedelmää. Ja se kaikki on Jumalan työtä. Kunnia Jumalalle.

Kanapizza.