Eilen törmäsin maakuntalehden kulttuurisivuilla itselleni uuteen termiin: Chick lit,(lit = lyhenne sanasta literature). Termi on oikeastaan mahdoton kunnolla suoraan kääntää. Chick litillä tarkoitetaan kirjallisuuden lajia, jossa päähenkilönä on 20-40 –vuotias fiktiivinen citysinkkunainen elämänsä pyörteissä ja kirjallisuus on kevyttä ja viihteellistä. ”Tipukirjallisuus” suorana suomennoksena on perin huono, mutta kuitenkin suuntaa antava. Sinkkukirjallisuus voisi olla vähän parempi nimi.
Chick lit –terminä jäi kuitenkin pyörimään ajatuksiin, huumorimielessä siis. Ajattelin että kyllähän tämä Muna vai kanakin on oikeastaan chick lit –tyyliä. Kolmikymppinen citysinkku tosiaan. Cityn väkiluku on 13 555. Viihteellisyyttä joskus enemmän ja joskus ei ollenkaan.
Huomasin joskus ajattelevani, että tämmöisen nettipäiväkirjan pitäminen on minulle oikeastaan valtavan luontevaa. Tajusin kuin uudelleen, että onhan minulla päiväkirjoista paljon pidempikin historia, kuin mitä tässä blogissa on ollut. Päiväkirjat ovat oikeastaan olleet tietynlainen ”henkireikä” liki koko elämäni. Ensimmäiset päiväkirjamerkinnät ihastukseni kohteista kirjoittelin 10-vuotiaan. Se päiväkirja, niin kuin muutkin sen jälkeiset, ovat kyllä edelleen tallessa. 12-vuotiaana aloin kirjoittaa päiväkirjaa joka päivä ja sitä jatkui keskeytyksettä 29-vuotiaaksi asti. Silloin ajattelin, että ei tämä päivittäisten asioiden ja tunteiden kirjoittaminen nyt kuitenkaan taida enää palvella itseäni eikä Jumalaa eikä ketään muutakaan ja lopetin päivittäisen kirjoittelun siirtyen vain hyvin satunnaisiin kirjallisiin tunnepurkauksiin. Mutta sitten 31-vuotiaana alkoikin tämä blogi. Paljon myöhemmin siis vasta itsekin tajusin, että onhan tässä ”kirjoitusuralla” ollut paljon pidempi kaari kuin vain blogin aloittamisesta lähtien. Ja oikeastaan inspiraationi tässä oli lapsuudessa oma äitini, joka piti ja pitää edelleen päivittäisistä tapahtumistaan päiväkirjaa.
Kirjoittaminen on siis ollut ”henkireikäni”. Minun on aina ollut hyvin vaikea ilmaista tunteitani ja mielipiteitäni suullisesti. Viime vuosina olen paljon pohtinut näitä syitä ja mielestäni hiukan vapautunutkin näissä asioissa. Tuntuu helpommalle. Mutta totta on, että kirjoittaminen on aina ollut paljon helpompaa. Silloin eivät ole ne pelot päällä, jotka edelleen enemmän tai vähemmän vaivaavat suullista ilmaisuani. Lapsena tai nuorena tein myös erittäin huonon päätöksen, jota tuntuu olevan vaikea purkaa, kun sen kanssa on elänyt niin pitkään. Päätin jossain vaiheessa, että en halua valittaa omista asioistani muille ihmisille ja siten tuoda raskautta heidän elämäänsä. Päätöksen seuraus oli tietysti raskaiden asioiden pakkautuminen minuun itseeni, koska en pystynyt purkamaan niitä. Vaikka nyt tiedän tarvitsevani muita ja kuulluksi tulemista, tietty hiljaiseksi omista asioistaan orientoiminen tekee hallaa edelleen. Siis että on vain vaikea puhua, vaikka haluaisikin. Psykoterapeutti sanoo minulle että puhu puhu puhu puhu. Ja silti on semmoinen olo että emmä nyt oikein voi ja kelle minä muka puhuisin. Joku tukko on edelleen suussa, mutta tosiaan onhan tässä asiassa eteenpäinkin menty.
Mutta onneksi sitten on ollut ja on edelleenkin kirjoittaminen ja sen suoma mahdollisuus siirtää ajatuksia ulos itsestään. Jotakin siinäkin tapahtuu. Ja kyllä sitten nautin välillä toistenkin kirjoituksista. Viimeksi lukemani kirja on Tommy Hellstenin ”Kolme matkamiestä”. Se oli ihan mielenkiintoisella tyylillä rakennettu kirja. Tavallaan hyvin helppo ja kuitenkin moniulotteinen. Kirja koostui kirjeistä, joita kaksi maailmanympärimatkalla olevaan suomalaista miestä kirjoittelivat reissun päältä Tommy Hellstenille ja sitten Tommy Hellstenin viesteistä heille. Pidin kirjasta varmasti siksi että siinä oltiin yhtä aikaa kahdella matkalla: maailmaa kiertämässä ja ihmisen sisäisellä matkalla. Viesteissä oltiin yhtä aikaa mielenkiintoisissa paikoissa maailman eri kolkissa ja oman elämän aitojen rehellisten tunteiden ja kipujen äärellä. Ja vielä kirje-tyylillä, ihmiseltä ihmiselle. Ihmekö sitten että se vetosi minuun ja omiin haaveisiin sekä kaukaisista maista ja kulttuureista että avoimesta omana itsenä olemisesta.
Mitä sitten vielä voisi todeta chick lit –kirjallisuudesta tai kirjoittamisesta? No eipä yhtään mitään. Tässä oli tämän päivän annos :)
