Sain tulla uskoon huhtikuussa vuonna 2000. Vuosi sitä ennen, huhtikuussa 1999 koin erityisen synkkiä hetkiä mieleni maailmassa. Muistan, kuinka ajattelin, että elämässä ei ole mitään tarkoitusta. Ei minun elämässäni eikä kenenkään muunkaan. Että täällä sitä vain ollaan ja puuhastellaan jotain, kärsitään monista asioista ja sitten kuollaan pois. Että tämä eläminen on aivan järjetöntä toimintaa – miksi ylipäätään elää ollenkaan, kun lopputulos on kuitenkin kuolema. Olin viikkoja tyhjyyden partaalla. Ahdistavat ajatukset loppuivat silloin toukokuussa, kun menin uuteen kesätyöpaikkaan, jossa jännitin kaikkea niin paljon, etten ehtinyt miettiä enää tällaisia. Sen kesän jälkeen menin vaihto-oppilaaksi Englantiin, ja niillä reissuilla sitten halusin lopulta tutustua Jeesukseenkin. Ja sen jälkeen ei ole tarvinnut ajatella, että tämän elämän jälkeen ei olisi mitään. Kiitos Jumalalle siitä.
Nyt en ajattele, että tämä elämä olisi merkityksetöntä. En ajattele, että kukaan olisi täällä turhaan. Niin, paitsi sitten välillä kuitenkin ajattelen, että minä olen täällä turhaan. Tässä viime aikoina olen kokenut taas aivan uudenlaista tyhjyyden tunnetta. Ei tosiaan samanlaista kuin v. 1999, mutta jotakin tyhjyyttä kuitenkin. Enkä kunnolla taas tiedä että miksi. Mutta jotenkin ajattelisin sen liittyvän siihen, että elämäntehtäväni on ihan kadoksissa. Tuntuu että haahuilen vain. Minun on ihan suhteellisen hyvä olla, välillä parempi, välillä huonompi. Mutta jotenkin on tyhjä. Oma paikka maailmassa on edelleen jotenkin kateissa. Kun ei ole sellaista juttua mitä tekisi ja mistä pitäisi. Juttua mikä tuntuisi omalta. Tekemistä mikä ei tuntuisi pakolta vaan kiitosaiheelta. Että saa tehdä. Ajattelen että tyhjyyden tunne liittyy tähän. Ja toki se voi liittyä myös ihmissuhdeasioihin. Tai johonkin vielä syvempään. En tiedä.
Mutta silti jotenkin uskallan toivoakin tässä tyhjyydessä. Uskallan ajatella, että tyhjyys on hyvä asia. Ajattelen, että Jumala voi tyhjentää, jotta sitten hän voisi täyttää myös jollain uudella. Toki vain olo on nyt tyhjä, kun ei ole vielä mitään täyttöä. Eikä edes tiedä mitä se voisi olla. Mutta kuitenkin tyhjä astia voidaan myös täyttää. Niillä asioilla millä Jumala sitten haluaakin sen täyttää. Ja sitten on totta: ”minun maljani on ylitsevuotavainen”.
Haluaisin oppia luottamaan ja kiittämään, joka hetkessä. Tämä hetki on hyvä. ”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.” Tämä hiljaisuus ja lepo ja tyhjyys ovat tarpeen, jotta voisin uudella lailla iloita Jumalassa. ”Viheriäisille niityille hän vie minut lepäämään, virvoittavien vetten tykö hän minut johdattaa.” Näin saan uskoa, vaikken sitä vielä näekään. ”Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani; sinun vitsasi ja sauvasi minua lohduttavat.” Ja vaikka en tiedä mitä tehdä ja minne mennä, olen silti turvassa ja oikeassa suunnassa. ”Hän ohjaa minua oikealle tielle nimensä tähden.” Vielä minä saan oppia käsittämään Herran hyvyyttä. ”Sula hyvyys ja laupeus seuraavat minua kaiken elinaikani; ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti.” (lainaukset Ps.23)
