Kevät tuo mukanaan kaikenlaista tekemistä. Ja se kaikenlainen tekeminen stressaa. Ja sitten on pinna tiukalla ja väsyy helposti. Ja tulee yhteenottoja. Ja mieli pahoittuu ja masentuu. Kevät kaikessa ihanuudessaan on aika vaikeaa minun elämässäni.
Monenlaisia ajatusmaailman kuvioita on talven aikana tullut pyöritettyä ja ajattelen, että joihinkin juttuihin on apuja tullutkin. Mutta tämä suhtautuminen tekemiseen. Se on edelleen tosi vaikeaa. Edelleen tuntuu, että aina on vain pakon edessä ja se on tosi ahdistavaa. En meinaa ollenkaan löytää rentoa suhtautumista työn tekemiseen. Tuntuu että on vain kaksi vaihtoehtoa: tehdä ja samalla stressata tosi paljon tai sitten olla levollisella mielellä vain lueskelemassa jotakin. Terve yhdistelmä – levollisella mielellä tehty työnteko – vaikuttaa utopialta. Stressin ja paineen tunne ja ajatukset pärähtävät niin herkästi pintaa teki melkein mitä hyvänsä.
Olen lapsuudenkodissani ollut näkemässä hyvin stressilähtöistä toimintatyyliä. Lähipiirini henkilölle liki jokainen arkipäivän askare on koko elämäni ajan vaikuttanut olevan äärimmäisen stressaavaa. Se on ollut aina itselle suuri suru ja samalla myös olen ollut halveksuvassakin mielentilassa: ”Mitä ihmeellistä tuossa nyt muka on?” Tänä päivänä onnistun itse stressaamaan asioista aivan samalla tavalla. En osaa rennosti puuhastella mitään. Kaikessa on suuri virheen mahdollisuus ja arvostelun henki mukana. Se syö paljon eikä halua silloin tarttua asioihin muuta kuin viimeisessä pakossa. Jolloin kyseessä onkin sitten se ahdistava pakko. Näin arjesta tulee varsin haastava jokapäiväinen taistelutanner, jossa on jatkuvasti väsynyt.
Ihan järkyttävän paljon minua stressaa tuleva kasvukausi maatilalla. Katselen kauhulla lumen alta paljastuneita kyntöviiluja tiedostaen ettei mene enää kauaa, kun ne ovat kuivuneet ja taas pitäisi olla täysi rähinä päällä pellolla. Ja kun ei oikeastaan yhtään olisi siihen energiaa. Ja sitten siellä taas kohta ollaan. Ahdistaa niin paljon koko kuvio. Ja toivon niin paljon, että jostain ilmestyisi työapua tilalle. Mutta pelkään niin paljon, ettei sitä tapahdu etten uskalla kunnolla edes toivoa. Koitan olla ajattelematta koko asiaa, mutta eihän ne työmiehet silläkään tyylillä tule rekrytoiduksi. En vain käsitä että millä tyylillä. Erään tutun kanssa on ollut asiasta hiukan puhetta, mutta hän on jättänyt asian auki. En yhtään tiedä mikä on lopputulos. Muuta kuin se että minua ahdistaa, kun katson pelloille ja kuuntelen töyhtöhyyppien kevätjoikuja.
On niin paljon vielä, missä ajatusmaailman pitäisi suoristua suhteessa tekemiseenkin. Löytää oikeat motiivit ja rauha siihen. Olen niin pitkään tehnyt asioita vain miellyttääkseni muita ja se on vienyt voimat. Uusien motiivien löytäminen ei kuitenkaan tapahdu silmänräpäyksessä vaan niitä tässä haetaan. Yksi vaikeus on, kun vieläkin on niin vaikea tunnistaa mistä itse pidän. Esimerkiksi onko käytännöllisten asioiden tekeminen minulle vaikeaa siksi, etten ole käytännön ihminen luonteeltani vai siksi että olen ollut ilmapiirissä jossa olen saanut niistä niin negatiivisen vaikutuksen. Voisinko tykätä ruuanlaitosta, jos siihen liittyisi kiva ilmapiiri vai eikö se vain ole minun juttu muutenkaan? Ja mikä osuus on ylpeydellä, kun ei pysty myöntämään ettei vain osaa jotain asiaa ja sillä sipuli. Aina saa pelätä että paljastuu joku juttu mitä ei osaa. Kun ei pysty myöntämään itselleen asioita. Niin sitten ei osaa pitää rajojaankaan ja joutuu toisten ihmisten ajatusten yliajamaksi.
Kaipaan vain niin hurjasti rauhallista ja levollista olotilaa sisimpääni. Sisäistä lepoa, jossa voisi olla ulkoisesti aktiivinen ilman että väsyttää samalla itseään. Tekemistä joka antaisi energiaa eikä söisi ihmistä. Tekemistä mitä motivoisi rakkaus eikä hyväksynnän kerjääminen muilta omalla tekemisellään. Levosta käsin eikä pelosta käsin. Oman näköistä tekemistä eikä tekemistä siksi että olisin jotakin sen kautta. Iloa arjessa ettei tarvitsisi kuvitella itsestään liikoja ja käyttää toisia ponnahduslautoina.
Kuvittelen tietäväni sen tyypin, joka ainoana tässä voi auttaa. Hänen nimensä on Jeesus. Hän tuli vapaaehtoisesti rakkaudestaan ihmisiä kohtaan maailmaan meitä opettamaan ja auttamaan ja meidän kanssamme arkea elämään. Ja otti syntimme kantaaksemme ja vapaaehtoisesti kuoli ristillä rakkaudesta meihin avatakseen tien Jumalan luo. Isä Jumala herätti hänet kuolleista ja hän elää koko ajan ja rakastaa meitä joka hetki ja odottaa sitä että saadaan olla hänen kanssaan yhdessä. Siinä on aikamoinen vapaaehtoistyön malli. Tiedän että vain Jeesuksen seurassa voin löytää oikean motivaation elämiseen. Mutta kovin on hidas oppia. Syntinen vänkyrä on syntinen vänkyrä. Vaan mihin sitten taas olikaan kiire. No, elämän kevättä kaipaisi.
Jeesus sanoo: ”Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne.”
perjantai 30. maaliskuuta 2012
lauantai 24. maaliskuuta 2012
Tässä talossa
Mikä historiallinen päivä. Tämän kerrostalon yhtiökokous oli tänään ja minut valittiin taloyhtiön hallituksen jäseneksi . Varsinaisen ”asiantuntijajäsenen” saivat, mutta itsepä valitsivat ja kaikki muut järjestelmällisesti kieltäytyivät. Oma suhtautumiseni asiaan on ollut jotenkin melko neutraali. Ajattelin, että jos tämä asia tulee eteen, niin en sitten ala kieltäytymäänkään. Vaikka kiinteistönhoitoon ja talouteen liittyvät asiat eivät todellakaan ole mitään omimpia vaan päinvastoin. Onneksi hallituksen kaksi muuta jäsentä vaikuttavat päteviltä. Kieltäytyjät vetosivat ikäänsä ja sairauksiinsa, mikä ei ole kovin kaukaa haettua, sillä suurin osa talon asukkaista on yli 75-vuotiaita. Ajattelin, ettei minulla ole mitään pätevää syytä kieltäytyä.
Vastuun ottaminen on ollut minulle aina hyvin vaikeaa ja pelottavaa. En ole siihen oikeastaan kyennyt. Siksi tuntuu hyvältä, ettei nyt kuitenkaan iske mikään pakokauhu tässä kohtaan. Että voin yrittää tätä. Kenties oppia jotain. Yrittää opetella sellaista ajattelua, että on palvelemassa muita. Mutta en kyllä lupaa mitään.
Kerrostalo on uudehko, nyt 8 vuotta vanha. Opiskeluaikana Helsingissä asuin 3 vuotta vasta valmistuneessa kerrostalossa vuokralla, mutta vaikka talo oli uusi ei se mikään kovin laadukas ollut, kun se oli opiskelijoille tarkoitettu. Muuten sitten on ollut aina vanhaa ja kulunutta. Ja lapsuudenkodissani erittäin vanhaa ja erittäin kulunutta – erittäin huonokuntoista siis. En ole koskaan oikein oppinut kiinnittämään huomiota puutteisiin, koska niitä on ollut aina niin valtavan paljon. On vain selviydytty puutteista huolimatta ja tehty viritystä toisen päälle. Kotisokeana. Sen sokeutensa huomasi taas tuolla yhtiökokouksessa. Ihmiset kommentoivat puutteita, joita minä en ole huomannut ollenkaan. Roskakatos kaipaisi maalausta. Pyörävaraston ovi ei aukea kunnolla. Lumenauraus on hoidettu huonosti. En ole huomannut mitään. Minulle kaikki on vain ollut täydellistä. En tiedä kuinka osaan oppia kiinnittämään täällä huomiota asioihin, kun käydessäni joka päivä lapsuudenkotini huonokuntoisten rakennusten miljöössä, tämä kaikki on siihen verrattuna niin erilaista, suorastaan pelottavan hyväkuntoista.
Olen silti joka päivä kiitollinen tästä asunnosta. Ja sekin tuntuu erikoiselta, että on tutustunut täällä kuitenkin talon asukkaisiin. Sen 10 kk:n aikana mitä olen tässä asunut, olen jutellut varmaankin ainakin kerran jokaisen asukkaan kanssa jotakin. Yleensä asuessani kerrostaloissa hyvä kun olen juuri koskaan törmännyt kehenkään saatikka mitään sen kummemmasti jutellut. Nyt olen ollut kahvilla kahdessa naapurissani. Että sillai erilaista, vaikkei tässäkään nyt mitään erityisiä ystävyyksiä ole, niin kuitenkin jotain puhevälejä. Kesäkukkiakin on tarkoitus erään rouvan kanssa hommata pihalle.
No, edellisistä kerrostaloista pitää kyllä poikkeuksena mainita Seinäjoen asuntoni. Olin siellä poikkeuksellisen aktiivinen omalla laillani, kun yritin perustaa rappuuni raamattupiirin. Laitoin ilmoituksia rappuni postiluukkuihin ja 4 naista tulikin luokseni tässä tarkoituksessa. Aina silloin tällöin kokoonnuttiin, mutta muiden puheet kyllä tuppasivat olla enemmän taloyhtiön asioissa kuin uskon asioissa. Usein juteltiin kaikenlaista lähtien kauheista tupakantumpeista alaoven edessä (mihin en ollut kiinnittänyt mitään huomiota..) ja lopuksi rukoilin ja luin jonkun raamatunkohdan. Se oli vähän erilainen raamattupiiri kuin mitä olin ajatellut, mutta oli siinäkin oma siunauksensa.
Tässä nykyisessä talossa minulla ei ole ollut energiaa ja rohkeutta samanlaiseen, mitä Seinäjoella kokeiltiin. Lähinnä vain silloin tällöin rukoilee asukkaiden puolesta. Niin monenlaista tarinaa sopii yhteen 15 asunnon kerrostaloonkin. Yksinäisyyttä, sairautta, menetyksiä. Mutta sitten kun itselläkään ei ole sitä rakkautta, joka olisi aktiivinen. Sitä, mistä Raamattu kehottaa: ”älkäämme rakastako sanalla tai kielellä, vaan teossa ja totuudessa”. Toisaalta ihmisten on myös vaikea ottaa apua vastaan. Kerran näin kun tässä talossa eräs erittäin huonokuntoinen asukas tilasi taksin, joka kävi häntä varten kauppareissulla. Annoin puhelinnumeroni, ja sanoin että minua voi pyytää kyllä käymässä kaupassa – ettei taksinkuljettajaa taksoineen siihen tarvittaisi. Mutta ei ole mitään kuulunut ja joskus taas näin taksin samoilla asioilla. No, ymmärrän kyllä hyvin, ei ole minunkaan yhtään helppo pyytää apua mihinkään.
Tässäpä sitä sitten taas mennään ja ihmetellään eteenpäin. Ja koitan muistella että Jeesuskin oli raksamiehiä. Hän ainakin tajuaa näistä asioista, taloista ja ihmisistä. Osaa remontoida ihmismörskästäkin uuden käyttökelpoisen pytingin. Kun vain omat silmät avautuisivat näkemään asioita. Puutteita ja avun tarvitsijoita. Ja että olisi sydäntä joskus tehdäkin jotain.
Vastuun ottaminen on ollut minulle aina hyvin vaikeaa ja pelottavaa. En ole siihen oikeastaan kyennyt. Siksi tuntuu hyvältä, ettei nyt kuitenkaan iske mikään pakokauhu tässä kohtaan. Että voin yrittää tätä. Kenties oppia jotain. Yrittää opetella sellaista ajattelua, että on palvelemassa muita. Mutta en kyllä lupaa mitään.
Kerrostalo on uudehko, nyt 8 vuotta vanha. Opiskeluaikana Helsingissä asuin 3 vuotta vasta valmistuneessa kerrostalossa vuokralla, mutta vaikka talo oli uusi ei se mikään kovin laadukas ollut, kun se oli opiskelijoille tarkoitettu. Muuten sitten on ollut aina vanhaa ja kulunutta. Ja lapsuudenkodissani erittäin vanhaa ja erittäin kulunutta – erittäin huonokuntoista siis. En ole koskaan oikein oppinut kiinnittämään huomiota puutteisiin, koska niitä on ollut aina niin valtavan paljon. On vain selviydytty puutteista huolimatta ja tehty viritystä toisen päälle. Kotisokeana. Sen sokeutensa huomasi taas tuolla yhtiökokouksessa. Ihmiset kommentoivat puutteita, joita minä en ole huomannut ollenkaan. Roskakatos kaipaisi maalausta. Pyörävaraston ovi ei aukea kunnolla. Lumenauraus on hoidettu huonosti. En ole huomannut mitään. Minulle kaikki on vain ollut täydellistä. En tiedä kuinka osaan oppia kiinnittämään täällä huomiota asioihin, kun käydessäni joka päivä lapsuudenkotini huonokuntoisten rakennusten miljöössä, tämä kaikki on siihen verrattuna niin erilaista, suorastaan pelottavan hyväkuntoista.
Olen silti joka päivä kiitollinen tästä asunnosta. Ja sekin tuntuu erikoiselta, että on tutustunut täällä kuitenkin talon asukkaisiin. Sen 10 kk:n aikana mitä olen tässä asunut, olen jutellut varmaankin ainakin kerran jokaisen asukkaan kanssa jotakin. Yleensä asuessani kerrostaloissa hyvä kun olen juuri koskaan törmännyt kehenkään saatikka mitään sen kummemmasti jutellut. Nyt olen ollut kahvilla kahdessa naapurissani. Että sillai erilaista, vaikkei tässäkään nyt mitään erityisiä ystävyyksiä ole, niin kuitenkin jotain puhevälejä. Kesäkukkiakin on tarkoitus erään rouvan kanssa hommata pihalle.
No, edellisistä kerrostaloista pitää kyllä poikkeuksena mainita Seinäjoen asuntoni. Olin siellä poikkeuksellisen aktiivinen omalla laillani, kun yritin perustaa rappuuni raamattupiirin. Laitoin ilmoituksia rappuni postiluukkuihin ja 4 naista tulikin luokseni tässä tarkoituksessa. Aina silloin tällöin kokoonnuttiin, mutta muiden puheet kyllä tuppasivat olla enemmän taloyhtiön asioissa kuin uskon asioissa. Usein juteltiin kaikenlaista lähtien kauheista tupakantumpeista alaoven edessä (mihin en ollut kiinnittänyt mitään huomiota..) ja lopuksi rukoilin ja luin jonkun raamatunkohdan. Se oli vähän erilainen raamattupiiri kuin mitä olin ajatellut, mutta oli siinäkin oma siunauksensa.
Tässä nykyisessä talossa minulla ei ole ollut energiaa ja rohkeutta samanlaiseen, mitä Seinäjoella kokeiltiin. Lähinnä vain silloin tällöin rukoilee asukkaiden puolesta. Niin monenlaista tarinaa sopii yhteen 15 asunnon kerrostaloonkin. Yksinäisyyttä, sairautta, menetyksiä. Mutta sitten kun itselläkään ei ole sitä rakkautta, joka olisi aktiivinen. Sitä, mistä Raamattu kehottaa: ”älkäämme rakastako sanalla tai kielellä, vaan teossa ja totuudessa”. Toisaalta ihmisten on myös vaikea ottaa apua vastaan. Kerran näin kun tässä talossa eräs erittäin huonokuntoinen asukas tilasi taksin, joka kävi häntä varten kauppareissulla. Annoin puhelinnumeroni, ja sanoin että minua voi pyytää kyllä käymässä kaupassa – ettei taksinkuljettajaa taksoineen siihen tarvittaisi. Mutta ei ole mitään kuulunut ja joskus taas näin taksin samoilla asioilla. No, ymmärrän kyllä hyvin, ei ole minunkaan yhtään helppo pyytää apua mihinkään.
Tässäpä sitä sitten taas mennään ja ihmetellään eteenpäin. Ja koitan muistella että Jeesuskin oli raksamiehiä. Hän ainakin tajuaa näistä asioista, taloista ja ihmisistä. Osaa remontoida ihmismörskästäkin uuden käyttökelpoisen pytingin. Kun vain omat silmät avautuisivat näkemään asioita. Puutteita ja avun tarvitsijoita. Ja että olisi sydäntä joskus tehdäkin jotain.
lauantai 17. maaliskuuta 2012
Kevätaurinko
Voi että tuo kevätaurinko. Onpas se nyt niin kovin kirkas ja paistaa niin pitkää päivää. Ei ole kauan kun huokailtiin jatkuvasta pimeydestä ja nyt jo tuntuu että valoa liikaa. Kirkastuminen tapahtuu niin äkkiä. Aivan kuin siihen ei ehtisi ollenkaan tottua. Jotenkaan ei pysy itse vauhdissa mukana. Ja joka vuosi sama ihmeellinen juttu.
Monet huokailevat likaisia ikkunoitaan auringon ne paljastaessa talven jäljiltä. Kyllähän sitä itsekin lian huomaa ja kaikki villakoiratkin ovat heti selvemmin havaittavissa. Itseä tämä puoli ei nyt kuitenkaan niin kovasti murehduta, enemmän se sisäinen puoli, jonka aurinko paljastaa. Tykkään keväästä. Tykkään auringosta. Ja kuitenkin tuntuu, ettei ole siihen valmis. Tulee ristiriitainen olo. Ettei pystykään nauttimaan auringosta, ainakaan kunnolla. Toivoo vielä pilvisiäkin päiviä, kun oma mieli on pilvinen. On vaikea istua sisällä miettimässä asioita, kun aurinko paistaa täysillä. Ja sitten kuitenkin on siihen miettimiseen edelleen tarvetta. Tarvitsisin pilviä. Aina välillä ainakin. Puolipilvinen on kaiketi sieluni säätila tällä hetkellä.
Viime aikoina olen koittanut miettiä suhdettani Jumalaan. Sekin on tavallaan kovin vaikea asia. Vaikka uskoo Jumalaan ja Jeesukseen ja siihen että Raamattu on totta, huomaa silti, että Jumalaan voi kaikessa uskossa olemisesta huolimatta suhtautua monella tavalla. Huomaan, että sisimmässäni on jotakin negatiivista suhtautumista Jumalaan. Että vaikka Hän on Rakkaus ja Valo, ikkunani ovat niin likaiset, että näenkin Hänessä negatiivisia asioita. Saatan huomata ajattelevani, että Jumala ei oikeasti välitä minusta kun hän antaa/ei anna jotain asioita tapahtua minulle. Tai saatan ajatella ja pelätä että Jumala pakottaa minua tekemään jotakin mikä ei onnistu ja joudun häpeään. Saatan pelätä Jumalan hylkäämistä jos tekisin tai sanoisin jotakin väärin. Nämä ajatukset ovat tummia pilviä ja isoja lättejä ikkunoissa.
On ollut hyvä havainnoida näitäkin ajatuksia Jumalasta. Kun kirjoitan niitä ylös ja ajattelen, niin huomaan miten vääristyneitä ne ovat. Asioita, jotka nousevat jostain aivan muualta kuin siitä millainen Jumala on tai miten hän on minua kohdellut tai mitä Raamatussa sanotaan. Uskon jonkun Raamatunkohdan hyvästä Jumalasta, mutta silti sisimmässäni joku pistää vastalauseita enkä pysty ottamaan sitä vastaan omalle kohdalle sataprosenttisesti. Jostain syystä ehkä joidenkin ihmisten kohtelu itseäni kohtaan onkin mennyt mielessäni sekaisin Jumalan kanssa. Hän on luvannut, ettei hän hylkää. Eikä Jumala pakotakaan mihinkään. Ja sekin, ettei jotain toivomaani tapahdu, on vain minulle parhaaksi. Kunpa nämä olisivatkin todella ajatteluni perusta, eivätkä ne pelot, jotka eivät ole Jumalasta.
On vaikea ajatella hyvää. Jumalasta ja muista ihmisistä. Ja itsestä. Mutta kuinka sitten tuntuukaan hyvältä, kun voikin hetkittäin ajatella hyvää. Kun huomaakin että katsookin rakkauden silmin ja mielin. Silloin paistaa aurinko suoraan sisimpään ja on ilon ja lämmön hetki.
Mooses vietti aikaa Jumalan läsnäolossa Siinain vuorella. Hänen tullessaan vuorelta alas, ihmiset pelästyivät, koska hänen ihonsa oli alkanut säteillä hänen ollessaan Jumalan kirkkaudessa. Johannes näki ylösnousseen Jeesuksen Patmoksen saarella ja kuvaili näkemäänsä: ”Hänen kasvonsa olivat niin kuin aurinko, kun se täydeltä terältä paistaa.” (Ilm. 1:16) Jumalassa on todella joku käsittämätön kirkkaus.
Jeesus on maailman valo, niin kuin hän itse sen sanoo. Valo on ihanaa. Ulkoilmassa ja sisimmässä. Siivoukset jatkuvat edelleen. Aurinko paljastaa että kipuja edelleen on. Että vieläkään en ymmärrä kuinka ihana Jeesus on. En ymmärrä että minulla on kaikki, kun minulla on Jeesus. En osaa katsoa hänen rakastaviin kasvoihin ja levätä vieläkään. En ole niin rakkaudessa että kaikki pelot karkoittuisivat. Mutta silti on toivo, kun Jumala on ja hän antaa aurinkonsa ja valonsa paistaa. Saan tulla hiljaa ja varovasti pimeyden piiloista esiin ja lämmitellä armossa. Ja välillä taas itkeä pilven alla.
Monet huokailevat likaisia ikkunoitaan auringon ne paljastaessa talven jäljiltä. Kyllähän sitä itsekin lian huomaa ja kaikki villakoiratkin ovat heti selvemmin havaittavissa. Itseä tämä puoli ei nyt kuitenkaan niin kovasti murehduta, enemmän se sisäinen puoli, jonka aurinko paljastaa. Tykkään keväästä. Tykkään auringosta. Ja kuitenkin tuntuu, ettei ole siihen valmis. Tulee ristiriitainen olo. Ettei pystykään nauttimaan auringosta, ainakaan kunnolla. Toivoo vielä pilvisiäkin päiviä, kun oma mieli on pilvinen. On vaikea istua sisällä miettimässä asioita, kun aurinko paistaa täysillä. Ja sitten kuitenkin on siihen miettimiseen edelleen tarvetta. Tarvitsisin pilviä. Aina välillä ainakin. Puolipilvinen on kaiketi sieluni säätila tällä hetkellä.
Viime aikoina olen koittanut miettiä suhdettani Jumalaan. Sekin on tavallaan kovin vaikea asia. Vaikka uskoo Jumalaan ja Jeesukseen ja siihen että Raamattu on totta, huomaa silti, että Jumalaan voi kaikessa uskossa olemisesta huolimatta suhtautua monella tavalla. Huomaan, että sisimmässäni on jotakin negatiivista suhtautumista Jumalaan. Että vaikka Hän on Rakkaus ja Valo, ikkunani ovat niin likaiset, että näenkin Hänessä negatiivisia asioita. Saatan huomata ajattelevani, että Jumala ei oikeasti välitä minusta kun hän antaa/ei anna jotain asioita tapahtua minulle. Tai saatan ajatella ja pelätä että Jumala pakottaa minua tekemään jotakin mikä ei onnistu ja joudun häpeään. Saatan pelätä Jumalan hylkäämistä jos tekisin tai sanoisin jotakin väärin. Nämä ajatukset ovat tummia pilviä ja isoja lättejä ikkunoissa.
On ollut hyvä havainnoida näitäkin ajatuksia Jumalasta. Kun kirjoitan niitä ylös ja ajattelen, niin huomaan miten vääristyneitä ne ovat. Asioita, jotka nousevat jostain aivan muualta kuin siitä millainen Jumala on tai miten hän on minua kohdellut tai mitä Raamatussa sanotaan. Uskon jonkun Raamatunkohdan hyvästä Jumalasta, mutta silti sisimmässäni joku pistää vastalauseita enkä pysty ottamaan sitä vastaan omalle kohdalle sataprosenttisesti. Jostain syystä ehkä joidenkin ihmisten kohtelu itseäni kohtaan onkin mennyt mielessäni sekaisin Jumalan kanssa. Hän on luvannut, ettei hän hylkää. Eikä Jumala pakotakaan mihinkään. Ja sekin, ettei jotain toivomaani tapahdu, on vain minulle parhaaksi. Kunpa nämä olisivatkin todella ajatteluni perusta, eivätkä ne pelot, jotka eivät ole Jumalasta.
On vaikea ajatella hyvää. Jumalasta ja muista ihmisistä. Ja itsestä. Mutta kuinka sitten tuntuukaan hyvältä, kun voikin hetkittäin ajatella hyvää. Kun huomaakin että katsookin rakkauden silmin ja mielin. Silloin paistaa aurinko suoraan sisimpään ja on ilon ja lämmön hetki.
Mooses vietti aikaa Jumalan läsnäolossa Siinain vuorella. Hänen tullessaan vuorelta alas, ihmiset pelästyivät, koska hänen ihonsa oli alkanut säteillä hänen ollessaan Jumalan kirkkaudessa. Johannes näki ylösnousseen Jeesuksen Patmoksen saarella ja kuvaili näkemäänsä: ”Hänen kasvonsa olivat niin kuin aurinko, kun se täydeltä terältä paistaa.” (Ilm. 1:16) Jumalassa on todella joku käsittämätön kirkkaus.
Jeesus on maailman valo, niin kuin hän itse sen sanoo. Valo on ihanaa. Ulkoilmassa ja sisimmässä. Siivoukset jatkuvat edelleen. Aurinko paljastaa että kipuja edelleen on. Että vieläkään en ymmärrä kuinka ihana Jeesus on. En ymmärrä että minulla on kaikki, kun minulla on Jeesus. En osaa katsoa hänen rakastaviin kasvoihin ja levätä vieläkään. En ole niin rakkaudessa että kaikki pelot karkoittuisivat. Mutta silti on toivo, kun Jumala on ja hän antaa aurinkonsa ja valonsa paistaa. Saan tulla hiljaa ja varovasti pimeyden piiloista esiin ja lämmitellä armossa. Ja välillä taas itkeä pilven alla.
perjantai 9. maaliskuuta 2012
Aivoituksia
Edellisestä kirjoittamisesta onkin jo useampi viikko. Tässä ne päivät ovat kuluneet ilman mitään ihmeellisimpiä konkreettisia asioita. Peruskuvio pyörii – aamupäivällä maatilalle vanhempien luo, siellä jotain toimintaa tai toimettomuutta, kenties kävelylenkkiä joskus iltapäivisin (ja muutama hiihtolenkkikin on takana). Iltaisin on joinain iltoina harrastuksia, hepreaa, raamattupiiriä tai liikuntaa. Joskus on jotain ystävien tapaamistakin. Mutta silti edelleen paljon aikaa ja energiaa kuluu ajatusmaailman pyörittämiseen. Oma oleminen ei vieläkään tapahdu ilman kovaa ajattelua ja ikäviäkin tunteita. Välillä masentaa lujasti, välillä on ihan hyvä.
Ajatusmaailmassa pyörii vaan edelleen niin kaikenlaista ikävää ja vääristynyttä, jonka kanssa on vaikea elää. Jos ajattelee kurjasti itsestä ja toisista, niin eihän se ihme ole, että elämä on raskasta. Toisaalta vääristyneitä ajatuksia häpeää, niin ettei niitä kerro kellekään. Ja silti tunteet ja elämä vääntyvät niiden mukaan. ”Sillä mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää.” (Gal. 6:7) On ollut hyvä että edes sille psykoterapeutille on pystynyt kertomaan jotain elämää hankaloittavia ajatuskuvioita. Ja kun on tullut kuulluksi ja otetuksi vakavasti niin se jo helpottaa. Ja kun saa vielä korjaavaa palautetta, niin onhan se jotenkin eteenpäin. Aivan kuin joku solmu aina aukeaisi sekaisessa vyyhdissä. Pääsee eteenpäin, kun saa purettua.
Monenlaista on tullut mietittyä jotenkin nyt uudelleen ja uudella tavalla. Vanhojen ajatusmallien tie tuli päähän eikä sillä tyylillä jaksanut enää. Viime vuonna tapahtuneet rankat asiat aivan kuin avasivat minun jonkun synkän vinttikomeron ovet. Ja nyt se tarvitsisi saada uuteen järjestykseen. On pakko siivota mm. sellaisia asioita kuin suhde vanhempiin, suhde Jumalaan, suhde itseensä, suhde moniin muihin ihmisiin, suhde naiseuteen, suhde miehiin ja suhde työhön. Ja muitakin osioita pyörii siinä sivussa. Välillä tulee epätoivoinen olo, että eikö tämä kelaaminen ikinä lopu. Mutta sitten taas olen hirveän kiitollinen kuitenkin tästä, että näin on mahdollista. Jos olisi kovin stressaantunut jostain muusta, niin tätä ei tapahtuisi. Tietysti joskus vain ihmettelee, että kuinkahan kauan tällainen vaihe oikein kestää.
Senkin tässä on saanut huomata, että kuinka ohut oma usko loppujen lopuksi on ollut. Luottamus Jumalaan on hyvin heikkoa. Sydän ei ole osannut levätä Jumalassa eikä sielu rauhoittua siinä että Isä pitää oikeasti huolen tapahtui mitä tahansa. Jeesus harvemmin täyttää ajatusmaailmani, enemmänkin omat murheet, joihin sitten vain pyytää Jumalan apua. Vaikka Jumala kehottaa heittämään kaikki murheet Hänen päällensä, niin yleensä ne jotenkin pitää itsellään ja Jumalalle valittaa vain.
Kanat, joita minulla on ollut, tulivat joka kesä ns. perinteisestä häkkikanalasta ja kun ne pääsivät ulos ja vapauteen, ne eivät kuitenkaan osanneet siitä alkuunkaan aluksi iloita, vaan vapaus oli selvästi pelottavaa. Ajattelen, että samoin voi olla ihmisen laita, jos hän on joutunut sopeutumaan ”häkkiin” eli vaikeisiin olosuhteisiin. Häkissä joutuu kehittämään erilaiset selviytymisstrategiat, kuin mitä vapaudessa on. Uskon että minutkin on Jeesus vapauttanut elämään ja vapauteen. Mutta että kestää aikansa ennen kuin oppii elämään vapaudessa. Ettei tarvitsekaan enää olla ihmisten orja. Ettei tarvitsekaan enää pelätä. Että voinkin odottaa elämältä hyviä asioita, jne. Suoristella siipiä, vahvistaa niitä ja ehkä vielä joskus kokeilla kananlentoja.
Tuossa vähän aikaa sitten täytin 35-v. Joskus aikaisemmin olin toivonut kovasti että tuohon mennessä minulla oli puoliso ja kenties perhettäkin. No, ei sitten ollut. Mutta jotenkin nyt tuntuu ihan hyvälle ja vapauttavalle siinäkin asiassa. Enää ei ole mitään ikärajoja määriteltynä. Menee niin kuin menee. Jumala tietää parhaiten.
”Ole minulle kallio, jolla saan asua ja jonne aina saan mennä, sinä, joka olet säätänyt minulle pelastuksen. Sillä sinä olet minun kallioni ja linnani.” (Ps. 71:3)
Ajatusmaailmassa pyörii vaan edelleen niin kaikenlaista ikävää ja vääristynyttä, jonka kanssa on vaikea elää. Jos ajattelee kurjasti itsestä ja toisista, niin eihän se ihme ole, että elämä on raskasta. Toisaalta vääristyneitä ajatuksia häpeää, niin ettei niitä kerro kellekään. Ja silti tunteet ja elämä vääntyvät niiden mukaan. ”Sillä mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää.” (Gal. 6:7) On ollut hyvä että edes sille psykoterapeutille on pystynyt kertomaan jotain elämää hankaloittavia ajatuskuvioita. Ja kun on tullut kuulluksi ja otetuksi vakavasti niin se jo helpottaa. Ja kun saa vielä korjaavaa palautetta, niin onhan se jotenkin eteenpäin. Aivan kuin joku solmu aina aukeaisi sekaisessa vyyhdissä. Pääsee eteenpäin, kun saa purettua.
Monenlaista on tullut mietittyä jotenkin nyt uudelleen ja uudella tavalla. Vanhojen ajatusmallien tie tuli päähän eikä sillä tyylillä jaksanut enää. Viime vuonna tapahtuneet rankat asiat aivan kuin avasivat minun jonkun synkän vinttikomeron ovet. Ja nyt se tarvitsisi saada uuteen järjestykseen. On pakko siivota mm. sellaisia asioita kuin suhde vanhempiin, suhde Jumalaan, suhde itseensä, suhde moniin muihin ihmisiin, suhde naiseuteen, suhde miehiin ja suhde työhön. Ja muitakin osioita pyörii siinä sivussa. Välillä tulee epätoivoinen olo, että eikö tämä kelaaminen ikinä lopu. Mutta sitten taas olen hirveän kiitollinen kuitenkin tästä, että näin on mahdollista. Jos olisi kovin stressaantunut jostain muusta, niin tätä ei tapahtuisi. Tietysti joskus vain ihmettelee, että kuinkahan kauan tällainen vaihe oikein kestää.
Senkin tässä on saanut huomata, että kuinka ohut oma usko loppujen lopuksi on ollut. Luottamus Jumalaan on hyvin heikkoa. Sydän ei ole osannut levätä Jumalassa eikä sielu rauhoittua siinä että Isä pitää oikeasti huolen tapahtui mitä tahansa. Jeesus harvemmin täyttää ajatusmaailmani, enemmänkin omat murheet, joihin sitten vain pyytää Jumalan apua. Vaikka Jumala kehottaa heittämään kaikki murheet Hänen päällensä, niin yleensä ne jotenkin pitää itsellään ja Jumalalle valittaa vain.
Kanat, joita minulla on ollut, tulivat joka kesä ns. perinteisestä häkkikanalasta ja kun ne pääsivät ulos ja vapauteen, ne eivät kuitenkaan osanneet siitä alkuunkaan aluksi iloita, vaan vapaus oli selvästi pelottavaa. Ajattelen, että samoin voi olla ihmisen laita, jos hän on joutunut sopeutumaan ”häkkiin” eli vaikeisiin olosuhteisiin. Häkissä joutuu kehittämään erilaiset selviytymisstrategiat, kuin mitä vapaudessa on. Uskon että minutkin on Jeesus vapauttanut elämään ja vapauteen. Mutta että kestää aikansa ennen kuin oppii elämään vapaudessa. Ettei tarvitsekaan enää olla ihmisten orja. Ettei tarvitsekaan enää pelätä. Että voinkin odottaa elämältä hyviä asioita, jne. Suoristella siipiä, vahvistaa niitä ja ehkä vielä joskus kokeilla kananlentoja.
Tuossa vähän aikaa sitten täytin 35-v. Joskus aikaisemmin olin toivonut kovasti että tuohon mennessä minulla oli puoliso ja kenties perhettäkin. No, ei sitten ollut. Mutta jotenkin nyt tuntuu ihan hyvälle ja vapauttavalle siinäkin asiassa. Enää ei ole mitään ikärajoja määriteltynä. Menee niin kuin menee. Jumala tietää parhaiten.
”Ole minulle kallio, jolla saan asua ja jonne aina saan mennä, sinä, joka olet säätänyt minulle pelastuksen. Sillä sinä olet minun kallioni ja linnani.” (Ps. 71:3)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)